Lapsuus sodanjälkeisessä Vehvilässä

Olen viime aikoina kirjoitellut muisteloita omia lapsiani varten. Sukuseurassa pohdimme Sirkka Kainulaisen ja Seppo Vehviläisen kanssa, että voisimme kaikki muistella omaa lapsuuttamme ja katsoa, syntyykö siitä jotain kiinnostavaa, sukuseuran sivuilla julkaistavaa aineistoa.

Niinpä minä kokosin yhteen aiemmin kirjoittamiani muisteloita ja täydensin juttua puuttuvin osin saadakseni aikaan koko ensimmäistä yhtätoista elinvuottani kuvaavan tarinan. Seppo ja Sirkka lukivat sen ja kirjoittivat oman tarinansa sen jälkeen.

Sirkka ja Seppo olivat koulussa vuotta alemmalla luokalla kuin minä, joten heidän hekin puhuvat samasta ajasta. Kävimme neljä luokkaa Vehvilän kansakoulua ja lähdimme sitten oppikouluun Suonenjoelle. Puhumme ajasta ennen oppikoulua.

Keväällä 2015 sukuseuran hallitus päätti, että tekstit otetaan seuran kotisivuille. Toivomme, että näistä tarinoista välittyy kiinnostavaa ajankuvaa kaikenikäisille sukulaisille.

Tuusulassa 30.6.2015

Risto Vehviläinen

Risto Vehviläinen:

Poekasena Vehvilässä

Synnyin vuoden 1942 lopulla Vehvilän koulun yläkerrassa.  Isäni, Matti, oli maanviljelijä, jonka lapsuudenkoti oli Huuha. Äitini, Helmi, oli alakoulun opettaja. Siksi asuimme koululla. Kokenut kätilö oli auttamassa ja sai minut vaikean synnytyksen jälkeen aloittamaan elämäni asianmukaisella parkaisulla. Kaksivuotiaana sairastin kurkkumädän ja olin vähällä päästä hengestäni. Vietin sairaalassa monia viikkoja, kunnes pääsin kotiin. Seuraavan merkittävän sairastumisen jo muistan itsekin hämärästi. Kerron siitä vähän myöhemmin.

Asuimme koululla asunnossa, johon kuuluivat keittiö ja kamari. Keittiöstä pääsi eteiseen, jossa oli ovi koulun vintille ja pieneen viileään varastoon sekä jyrkät, suorat rappuset alaovelle. Pyörin ne rappuset pää kolisten kahdesti alas. Sitten rappujen yläpäähän rakennettiin portti laudasta ja katiskaverkosta. Jostain syystä muistan sen portin mutta en niitä pyörimisiä.

Koulun vintillä oli kiva käydä penkomassa erilaisia meidän perheen ja koulun tavaroita. Yksi vinttikokemus jäi painajaisena mieleen. Äidillä oli kaksi isoa nukkea, jotka olivat hyvin vaatetettuja ja ihan aikuisen näköisiä. Niiden nimet olivat Matti ja Helmi. Äiti oli sanonut jotain, että nuket joutavat mennä ja siirtänyt ne vintille. Ilmeisesti niille ei ollut pienessä asunnossamme tilaa. Minä käsitin sen niin, että niistä ei ole enää mihinkään, joten minä avasin ne nähdäkseni, mitä niiden sisältä löytyi. Kun äiti löysi minut ja hajotetut nuket vintiltä, hän kauhistui ja purskahti itkuun. Minä olin juuri ja juuri ehtinyt iloisesti kertoa, että minä tapoin nämä nuket, kun niitä ei enää tarvita.

Kun olin viisivuotias eli vuonna 1947 muutimme uuteen kotiimme, Sieppoon, jonka isä oli rakentanut isän kotitilasta, Huuhasta, lohkaistulle tilalle.  Sieppo oli kotini siihen saakka, kun neljännen luokan jälkeen aloitin oppikoulun Suonenjoella. Asuin kouluajan Suonenjoen kirkolla eri kortteereissa. Kotona olin vain sunnuntait ja lomat.

Näissä muisteloissa pyrin kertomaan vain ajasta ennen oppikoulua eli ennen kuin täytin 12 vuotta. Asioiden ajoittaminen näin jälkikäteen on sen verran vaikeaa, että jotkut muistelot saattavat liittyä myöhempäänkin aikaan. Lisäksi viittaan myöhempiin asioihin tarvittaessa.

Jäljempänä olevat muistelot eivät ole aikajärjestyksessä eivätkä missään muussakaan loogisessa järjestyksessä. Ovatpahan siinä järjestyksessä, missä ne ovat kirjoitushetkellä mieleen tulleet. Niitä, jotka eivät tunne tuon ajan Vehvilän kylää haittaa sekin, että käytän ihmisistä pääasiassa niitä nimiä, joilla heidät tunnettiin kylällä. Vehviläisistä, joita kylällä oli paljon, käytettiin etunimeä ja talon nimeä: Koskelan Asko, Huuhan Aatu, Huutoniemen Aarno. Muilla sukunimillä varustetuista käytettiin pääasiassa etu ja sukunimeä: Kauppisen Jussi, Jalkasen Unto, Mäkeläisen Sakari. Poikkeus oli mm. Keskitalo. Kun Aaro Suihkonen meni kotivävyksi Keskitaloon, jossa asui monta Vehviläistä, hänestä alettiin puhua Keskitalon Aarona. Joidenkin talojen nimiä ei käytetty puheissa, eikä kaikkien talojen nimiä edes yleisesti tunnettu.

1. Koulu, opettajat ja koulutoverit

Koulussamme oli kaksi luokkaa, ylä- ja alaluokka. Alaluokassa opetettiin koululuokkia 1-3 ja yläluokassa koululuokkia 4-7. Varsinaisina koulutovereina muistan ne, jotka olivat ainakin jonkin aikaa samassa luokkahuoneessa. Löysin oheisen kuvan, jossa ovat lähes nämä kaikki. Olin silloin neljännellä luokalla.

Minun luokallani olivat: Unto ja Mauno Vehviläinen, Raimo Itkonen sekä Aila Nyyssönen.

Yhtä luokkaa ylempänä olivat Asko, Teuvo, Heikki (puuttuu kuvasta) ja Pekka Vehviläinen, Jussi Kauppinen, Irma Strengel, Liisa Kesänen ja Leo Riepponen. Maija-Liisa Suikkanen ja Martti Miettinen puuttuvat kuvasta, koska olivat lähteneet jo oppikouluun.

Kahta luokkaa ylempänä olivat Sakari Mäkeläinen, Matti Tiitinen, Marja-Leena Vehviläinen ja Eila Nykänen. Unto Jalkanen oli tästä joukosta oppikoulussa.

Kolme luokkaa ylempänä olivat Aino Huttunen, Aulis Strengel, Elma, ja Olavi Vehviläinen, Anni Lahukka, Tyyne Suihkonen, Annikki Lappalainen, Olavi Jalkanen, Oiva Sikanen, Hulda Juutinen sekä Maija ja Sirkka Kesänen.

Yhtä luokkaa alempana olivat Ensio Nuutinen, Seppo Vehviläinen, Taisto Strengel, Lea Riepponen, Sirkka Varis ja Seija Kainulainen.

Kahta luokkaa alempana olivat Marja-Leena Suikkanen, Hiski Kesänen, Teemu Vehviläinen, Reijo Markkanen ja Matti Suihkonen.

Alakoulua opetti äitini, Helmi Vehviläinen. Sillä, että äiti opettajani, oli minulle tietysti monia vaikutuksia. Kerron niistä myöhemmin. Äiti oli minun mielestäni hyvä opettaja. Silloin en tosin asiaa enemmin miettinyt.

Yläkoulussa opetti Elsa Miettinen. Hän oli äitiä vanhempi ja tiukka körttiläinen. Körttiläisyys leimasi häntä sekä kyläläisenä että opettajana. Hän oli mielipiteissään jyrkkä, vakava ja aina pukeutunut körttiasuun. En pitänyt hänestä ja ymmärsin, että äidillä oli ankeaa työskennellä hänen kanssaan. Hänellä oli kaksi lasta, Kaarin, joka kävi jo oppikoulua ja Martti, joka oli minua vuotta vanhempi. Perheen isä oli kaatunut sodassa. Martti oli mukava kaveri. Kävin silloin tällöin hänen luonaan kylässä. Hänen kanssaan lähinnä piirtelimme sisällä. Ulkona ei oltu koskaan. Hän joutui pitämään körttitukkaa ja hänellä oli synnynnäinen lonkkavika, josta syystä hän ontui tuntuvasti. Vehvilässä häneen suhtauduttiin normaalisti, mutta luulen, että myöhemmin hän joutui kiusaamisen ja pilan kohteeksi. En ole perheestä kuullut mitään sen jälkeen, kun he muuttivat Vehvilästä Juukaan, josta Elsa oli kotoisin. Lähtö johtui kai siitä, että johtokunta kyllästyi körttimenoon koulussa, vaikka körttiläisyys oli vahvassa asemassa kylällä siihen aikaan.

2. Paula ja Mauno

Koulun keittolassa asuivat keittäjä Tyyne Mustonen ja hänen tyttärensä Paula.  Paula oli lähes päivälleen minun ikäiseni. Se ja sitten hänen mutkaton, positiivinen luonteensa vaikuttivat siihen, että Paulasta tuli minulle mainio leikkitoveri useaksi vuodeksi.

Paulalla oli punainen, paksu tukka, jota kaikki kylän naiset aina ihastelivat. Se oli usein letitettynä kahdelle letille. En muista yhtään riitaa väliltämme. Kai niitä oli, mutta ei ehkä kovin merkittäviä, koska muuten varmaan muistaisin.

Paulan ansiosta opin tavalla tai toisella, että pojilla ja tytöillä on tiettyjä eroja. Olin siis suoriutunut havainnoimalla seksikasvatuksen alkeisoppimäärästä. Muistan ainakin, että luennoin aiheesta Koivuharjun pojille myöhemmin Siepossa asuessamme. Tietoni eivät näyttäneen tekevän heihin mitään vaikutusta. Tajusin pian, että koska heillä oli nuorempi sisko, he tunsivat asiat jo ennestään.

Sääsken Mauno oli myös samanikäinen ja asui vain parin sadan metrin päässä. Hänenkin kanssaan touhusin paljon. Muistan hyvin, että olin usein Sääskessä mutta siitä, mitä teimme, minulla ei oikein ole mielikuvaa. Vain yksi asia on jäänyt mieleen. Manun ukki, Ukko-Pekaksi kutsuttu, käytti vanhojen miesten tapaan puutikkua takapuolensa pyyhkimiseen. Asia ärsytti kovasti Manun äitiä, Vienoa, Ukko-Pekan miniää. Teimme Manun kanssa mielestämme päivän hyvän työn, kun kävimme aina pudottamassa seinän raossa säilössä olevan tikun huussin reiästä alas.

Kerran tulimme Paulan kanssa Sääskeen samaan aikaan, jolloin Koivuharjun Unto oli Manun luona kylässä. Me olimme selvästi tulleet sopimattomaan aikaan ja Unto ja Manu alkoivat hätistellä meitä pois. Tilanne kärjistyi yhteenoton partaalle. Paula kehotti minua näyttämään niille: ”Nyrkkeile, Risto! Nyrkkeile”, hän huusi. En tiennyt, miten nyrkkeillään, joten aloin lähestyä poikia kyynärpäitä edessä huitoen. Manu ja Unto perääntyivät hämillään sen verran, että tilanne kuivui kasaan ilman kontaktia. Näin saatoimme Paulan kanssa vetäytyä kunniallisesti takaisin koululle. Muita yhteenottoja minulla ei kummankaan pojan kanssa koskaan ollut.

Sairastuimme Maunon kanssa molemmat hinkuyskään. Se oli sitkeä tauti. Oli kesä ja saimme kuitenkin leikkiä normaaleja leikkejämme. Äiti kuuli jostain, että tamman maito on tautiin hyvää lääkettä. Jostain äiti onnistui hankkimaan pullollisen tamman maitoa. Sitä säilytettiin koulun maakellarissa. Siellä kävimme Manun kanssa kerran päivässä saamassa lääkitystä. Äiti antoi kummallekin ruokalusikallisen hevosen maitoa. Se maistui sokeroidulle maidolle. En muista, todettiinko sen auttaneen, mutta hinkuyskä parani aikanaan.

3. Koululla ennen kouluikää

Sain tuntumaa kouluun jo ennen koulun alkamista, sillä olin usein ulkona samalla, kun koululaiset olivat välitunnilla. Olin ymmärrettävästi tyttöjen suosikki. Heitä oli aina ympärillä, kun touhusin koulun pihalla. Pojat eivät minusta piitanneet. Yksi juttu kuitenkin jäi mieleen.

Jalkasen Olavi pyysi kerran minut mukaansa hieman salamyhkäisesti. Hän vei minut ulkorakennuksen taakse. Siellä yksi ovi retkotti raollaan ja sen luona Olli osoitti vinosti ylös ja kuiskasi: ”Tyttöjen huussi!” Kurkistin varovasti raosta ja näin jonkin matkan päässä ylhäällä kolme vaaleaa ympyrän muotoista kohdetta. Mitään niistä ei muuta erottanut, mutta ymmärsin asiayhteydestä, että ne olivat tyttöjen pyllyjä.

Samassa Olli oli jo kiirehtimässä meitä pois. Hän kielsi kertomasta asiasta kenellekään. En muista sitä ennen vielä kertoneenikaan. Noin neljävuotiaana tämä asia ei ollut sen kummemmin kiinnostava. En palannut enää tirkistelemään ja pian rakennettiin uusi ulkorakennus, jonka jälkeen kyseiset nähtävyydet eivät olisi olleet mahdollisiakaan. Muistamatta ihan tarkkaan, mihin mielikuva perustuu, minulle jäi kuitenkin käsitys, että huussin alle kurkkiminen oli pienten poikien keskuudessa siihen aikaan tuttu kokemus.

Yksi koulukiusaaminen jäi mieleen. Minun mielestäni kaksi poikaa kiusasi samaa kolmatta joka välitunti. Se oli nahistelun tasoista, mutta ymmärsin, että se oli ikävää sen kiusatun pojan kannalta. Puhuin siitä äidille ja hän puhui Elsa Miettiselle. Elsa-opettajan mielestä se kuului poikien normaaliin elämään, eikä hän puuttunut asiaan.

Koululla opin välitunneilla myös voimasanoja, joita kotona ei käytetty ainakaan minun kuullen. En muista asiaa itse, mutta äiti kertoo tilanteesta, jossa hän häpesi minun käytöstäni kovasti. Olimme junassa matkalla Iisalmeen ja vastapäätä istunut täti yritti tehdä tuttavuutta kanssani. Lopulta hän kysyi: ”Oletko minun poikani?” Minä vastasin topakasti: ”En penekene oo, haetta patka!”

4. Unto ja Teemu

Sieppoon muutettuamme Koivuharjun pojista, Untosta ja Teemusta tuli tärkeä osa minun elämääni. Talot olivat lähellä toisiaan, vain alle 200 metrin päässä suorinta tietä. Siihen suorimpaan reittiin syntyi pian polku, jota käytettiin paljon.

Olimme syntyneet niin, että Unto oli minun luokalla, mutta hän oli minua lähes vuoden vanhempi. Teemu taas oli kahta luokkaa alempana mutta vain 1,5 vuotta nuorempi.  Yleensä touhusimme yhdessä, vaikka Teemu ei aina oikein pysynyt mukana eikä häntä ihan aina otettu mukaan.

Untolla ja Teemulla oli se etu puolellaan, että heitä oli kaksi ja heistä oli seuraa toisilleen. He viihtyivät hyvin kotona. Niinpä me yleensä oltiin Koivuharjussa. Olisin mielelläni leikkinyt heidän kanssaan myös meillä, mutta heidät sai meille vain, jos tarjolla oli jotain mielenkiintoista tekemistä tai näkemistä. Seuraava tapahtuma valaisee tätä ja samalla pienen pojan elämää muutenkin.

Eräänä talvisunnuntaina Koivuharjuun ilmestyi mies, joka oli jättänyt Kempsu-merkkisen kuorma-autonsa meidän puimaliiterin nurkalle. Hän kertoi Iidalle, poikien äidille, jolla oli kanala, että hän menee nyt päiväksi pilkille Jylängille, mutta haluaa syödä 20 kananmunaa, kun tulee takaisin. Hän pyysi keittämään ne tiettyyn kellonaikaan valmiiksi. Mies tuli takaisin sovittuna aikana ja melkoisen juovuksissa. Hän söi kananmunat, kiitti ja maksoi sekä lähti autolleen. Vähän ennen autoon nousua hän antoi ylen koko lastinsa siihen liiterin viereen. Nousi autoon ja ajoi pois.

Pari viikkoa tämän tapahtuman jälkeen minä taas, kuten niin monesti ennekin, yritin houkutella Untoa ja Teemua lähtemään meille. Silloin Teemu kysyi: ”Sitä oksennustako kahtomaan?”

Vietin suuren osan ajastani ikävuosien 5-11 välillä Unton ja Teemun kanssa. Olen erittäin kiitollinen heille siitä ajasta. Samalla tavalla olen kiitollinen Paloahon Sepolle soitto- ja laulukaveruudesta sekä Koskelan Askolle urheilukaveruudesta. Musiikki- ja urheilupuoli liittyvät myöhempään, oppikouluaikaan ja se taas ei kuulu tähän tarinaan.

5. Pikkuveli Arto

Arto syntyi 19. päivänä joulukuuta. Olimme Teemun kanssa navetan takana jotain puuhaamassa, kun isä tuli kertomaan uutiset Kuopiosta, minne äiti oli viety synnyttämään. Jouluaattona lähdimme häntä räätäli Suihkosen pirssiautolla hakemaan. Voin pahoin matkalla ja lisäksi räätäli väitti, että olin vaihtanut auton pykälää pienemmälle, kun istuin etupenkillä. Olin varma, etten koskenut vaihdekeppiin. Isä arveli myöhemmin, että kuskilta itseltään oli unohtunut vaihtaa ylämäen loputtua.

Arto tuli kotiin ja minun elämäni muuttui melkoisesti. Vauva oli huomion kohteena ja lisäksi piti mielestäni pahaa ääntä tämän tästä. Parin viikon jälkeen ehdotin, että antaisimme Arton mustalaisille, jotka ajoivat pihan läpi matkalla Renkeliin yöksi ja pysähtyivät joskus pyytämään jotain. Äiti ei innostunut ehdotuksesta. Aikaa myöten totuin tilanteeseen.

Meillä on Arton kanssa kuusi vuotta ikäeroa, joten Artosta ei ollut minulle eikä minusta Artolle paljon kaveriksi noina ensimmäisinä vuosina. Minulla oli Unto ja Teemu ja Artolla taas Koivuharjun Sinikka, Huuhan apulaisen tyttö Leena Savolainen sekä kesäänsä Huuhalla viettävä serkku, Raija Makkonen. Elämä oli ystävällistä rinnakkaiseloa mutta ei kovin läheistä, yhteistä tekemistä. Koivuharjun Reino kutsui tätä Arton ja kolmen tytön ryhmää tuholaiskomppaniaksi.

6. Hevosmiehen tulikoe

Sieppoon muutettumme saimme melko pian navetan ja tallin valmiiksi. Niin neljä lehmää, vähän pienkarjaa sekä nuori tamma, Maina, siirrettiin Huuhalta meille. Pääsin heti ajamaan hevosta. Maina oli hidas kävelijä, joten matkanteko oli liiankin rauhallista. Mutta se oli erittäin säikky. Meillä oli alkuun vain liistereki. Sillä hoidettiin niin työajot kuten vierailutkin.

Äiti lähti käymään Mäenpäässä kylässä ja minä sain tehtäväkseni lähteä hevoskuskina käyttämään häntä siellä. Olin silloin hiljattain täyttänyt vasta kuusi vuotta mutta täysin luottavainen kykyyni selviytyä tehtävästä. Liistereen laverille pistettiin kasa heiniä ja loimi niiden päälle. Valjastin hevosen ja niin lähdimme matkaan. Minä istuin ohjaksissa reen etuosassa ja äiti istui selkä menosuuntaan. Ajoin Huuhan kautta kohti kauppaa. Vähän Litmalan tienhaaran jälkeen hevonen säikähti jotain ja lähti laukkaamaan.

Vedin ohjaksista kaikin voimin ja pärräsin pysähtymiskäskyjä, mutta laukka jatkui täydellä vauhdilla. Äiti istui selkä menosuuntaan, piti molemmin käsin reestä kiinni ja huusi koko ajan: ”Maina tirrr, Maina tirrr”. Vaikka reessä oli kappilauta estämässä kaikkien tierojen satamisen rekeen, täyttyi suuni vähän väliä lumesta, jonka hevosen kaviot nostivat. Pelotti. Yritin miettiä mitä muuta voin tehdä kuin odottaa, että hevonen väsyy. Ajattelin myös, miten selvitään, jos joku tulee vastaan ja mihin Maina suuntaa, kun kaupalle päästään.

Sitten muistin, että kaupan pihalla on iso rautaverkkorulla, jota Maina oli aina pelännyt. Keksin, että yritän ajaa sitä kohti. Sen verran hevonen ohjausta totteli, että se paineli suoraan rullaan kohti. Noin 15 metrin päässä se huomasi kerän ja veti jalat suoraksi tönkköjarrutukseen. Hevonen ja reki pysähtyivät hämmästyttävän nopeasti, muutamassa metrissä. Hyppäsin heti reestä ja juoksin tamman turpaan kiinni, rauhoittelin sitä ja talutin sen puomiin kiinni. Äiti meni kauppaan toipumaan ja minä jäin tutkimaan vaurioita. Kolme kenkää oli pudonnut, mutta kaikki muu oli kunnossa.

Pienen tovin jälkeen jatkoimme matkaa Mäenpäähän ja palasimme ongelmitta illalla takaisin. Arvelin äidille, että isä saattaa olla vihainen niistä tippuneista kengistä. Äiti vakuutti, että ei se ollut minun syytäni, vaan hoidin homman ihan hyvin. Isä kuunteli raporttia ja antoi ymmärtää, että se verkkohäkkyrä-ajatus oli ihan hyvin keksitty.

Mutta sattui sitä muillekin. Jonkin aikaa myöhemmin olin kiinnittämässä suksia jalkaani kaupan pihassa, kun kaupan ohi laukkasi hevonen, jolla oli vain suitset ja ohjakset. Ohjasten perässä roikkui hylkeen näköinen olio. Olento osoittautui Lapinmäen Taunoksi. Lumi vain pöllysi ja välillä kuului Taunon kieltoja hevoselle, kun retkue sujahti täyttä laukkaa kaupan ohi. Väkeä ryntäsi kaupasta nähdäkseen vain valjakon katoavan mutkan taa. Pian Tauno kuitenkin marssi kaupalle suitset ja ohjaksen kädessään. Hän kertoi, että ajatteli katsoa, kuin kauas se jaksaa vetää häntä turvallaan, mutta suitset hajosivat Seuratalon rinteessä ja hevonen pääsi vapaaksi. Tauno itse oli kunnossa. Nahkapusakka oli sopiva vaate, kun vedättää itseään lumista maantietä pitkin. Karvahattukin oli pysynyt kiinni. Naama oli kyllä punakka tierojen vaikutuksesta. Hevosen hän arveli ymmärtävän tulla kotiin, kun on saanut nauttia vapaudestaan tarpeeksi. Se oli tehnyt sen ennenkin.

7. Hevosmies

Hevoset olivat koko lapsuuden minulle läheisimpiä kotieläimiä. En ole myöhemminkään muista elämistä sanottavasti piitannut. Meillä oli aina joko yksi tai kaksi hevosta. Melkein joka kesä meillä oli kesävarsa. Varsoja oli mukava raaputtaa tai ihan vain katsella, kun touhusivat emän läheisyydessä.

Kuusivuotiaana aloin ajaa hevosta monissa töissä ja askareissa. Heti kun jalat ylettivät polkimille aloin ajaa haravakonetta. Niinpä lapsesta saakka minun heinätyöni liittyivät hevosen ajamiseen. Meille hankittiin kumipyöräkärryt, jolla oli mukava viedä maitoja kaupalla olevalle maitolaiturille. Isä rakensi myös kärryihin heinähäkin heinien kokoamista varten.

Melko pienenä opin tekemään apetta, joten aloin osallistua hevosen ruokintaan. Iltaruokintaa minun ei tarvinnut hoitaa ennen kuin meille saatiin sähköt, vuonna 1952. Silloin olin jo kymmenen.

Maija-Liisa Suikkanen, joka oli koulussa minua luokkaa ylempänä, tuli meille yökylään, kun olin ensimmäisellä luokalla. Äiti arveli myöhemmin, että olimme silloin ihastuneita toisiimme. Minä olin ihastunut, mutta Maija-Liisasta en tiennyt. Onnistuin tekemään vaikutuksen Maija-Liisaan, kun uskalsin mennä hevosen karsinaan ja sukia sitä. Kauppiaan tyttönä hänellä ei ollut kokemusta eläimistä. Ehkä sukiminen siksi vaikutti hänestä isommaltakin urotyöltä.

Hevosen hakeminen haasta oli kesäisin joka-aamuinen tehtäväni. Kermat ja myöhemmin maidot oli vietävä matkalle meijeriin. Minulla oli aina kuivia leivänpaloja hevosen lopulliseksi kiinnisaamiseksi. Kun isossa haassa hevoset olivat ties missä, jouduin joskus kävelemään pitkiäkin matkoja, ennen kuin lauma löytyi. Huuhan hevoset ja Koivuharjunkin hevonen olivat samassa haassa. Mitä pitempään etsintämatka jatkui, sitä vähemmäksi kävivät hevoselle tarkoitetut palat. Maina ei tahtonut helposti antautua kiinni, koska tiesi, mitä siitä seuraa. Se oppi pian arvioimaan tarjoamani leivän ja jos olin syönyt leivän niin, että vain pieni pala oli jäljellä, se vain luimisti ja lähti pois loukkaantuneena. Sille piti lopulta olla iso leipäviipale ja näyttää se kunnolla, että se suvaitsi tulla sen ottamaan ja samalla saamaan suitset suuhunsa. Kun hevosella oli suitset, talutin sen kiven tai kannon viereen ja nousin selkään. Sitten lähdettiin kohti Sieppoa.

8. Ensimmäiset hankkeet

Siepossa minun leikkitoverina olivat Koivuharjun poikien lisäksi serkkuni Eira ja Reijo Makkonen, Elvi-tätini lapset. Varsinkin Reijo vietti monia kesiään Huuhalla.

Tauno Rossi ajoi parin apumiehen kanssa Huuhan laaniin kerättyjä puita tehtaalle. Taunolla oli Kempsu, USA:n sota-aikaisesta ylijäämävarastosta hankittu kuorma-auto GMC. Laani oli Jylängintien varrella. Siihen aikaan kaikki metsä- ja ahomaat olivat laitumena. Niinpä laitumen aita meni jotakuinkin puolessa välissä Huuhan talon ja Jylängin rannan välillä. Satuimme kerran olemaan haassa lähellä porttia, kun Kempsu jurrasi hiljaa rinnettä ylös. Juoksimme avaamaan portin autolle. Hämmästykseksemme Tauno heitti meille pari kolikkoa palkaksi.

Totesimme, että tämähän kannattaa. Niinpä aina, kun olimme Huuhalla jossain puuhissa, lähdimme porttia kohti, kun auton ääni alkoi kuulua. Meillä oli hyvin aikaa ehtiä paikalle ennen Kempsua. Ja rahaa satoi. Joitakin päiviä tienattuamme arvelimme, että nyt on aika käyttää hankkeitamme. Kävelimme kaupalle ja ostimme toffee-karamellejä, niitä, jotka oli kääritty skottiruutuiseen paperiin, koko rahalla.

Saimme paperipussin ihan täyteen molemmille. Kotimatkaa teimme sitten verkkaisesti, sillä söimme karuskit yhtä soittoa.

9. Opettajan pojan erikoisuudet

Siitä, että äitini oli opettaja, seurasi asioita, jotka olivat pienelle pojalle vaikeita ymmärtää tai hyväksyä. Toisaalta suhtautuminen kouluun ja koulunkäyntiin oli ongelmaton ja luonteva.

Motkotin äidille yhtenään, että hän kohtelee minua tiukemmin kuin muita oppilaita. Äiti ei sitä täysin myöntänyt, mutta sanoi, että hän yrittää kaikin tavoin välttää suosimista missään muodossa. Kouluarvosanani olivat alakoulussa huonommat kuin sitten, kun pääsin Elsa Miettisen arvioitavaksi. Minua rangaistiin mielestäni herkemmin kuin muita oppilaita. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin iso asia.

Mielenkiintoista sen sijaan oli, että joitakin kotiasioita peiteltiin minulta. Löysin mm. pelikortit kerran yläkerran uunin raosta, johon ne oli piilotettu. Äiti vannotti, että niiden olemassaolosta ei saa kertoa kenellekään. Pelättiin kai körttikansan reaktiota. Aune-täti pelasi niillä pasiansseja meillä käydessään. Hän opetti niitä minullekin. Hän opetti minulle myös pelin, jota hän kutsui Reteliksi. Se on Canastan tyylinen peli, jota pelataan kuitenkin vain yhdellä pakalla.

Minusta peli oli mielenkiintoinen ja halusin pelata sitä Koivuharjun poikien kanssa. Äiti oli kuitenkin ehdoton. Korttipakkaa ei saa näyttää. Niinpä hän suostui sitten ehdottamaani kompromissiin. Tein pelikortit leikkaamalla kenkälaatikoista pelikortin kokoisia palasia ja piirtämällä itse niihin numerot ja värikuviot. Pakasta tuli luonnollisesti valtavan paksu, yli 15 senttiä. Sitä oli hankala sekoittaa ja käsitellä muutenkin. Sen avulla kuitenkin opetin pelin pojille ja pelasimme sitä paljon.

Muutenkin ymmärsin, että perheen, minun sen mukana, piti käyttäytyä tietyllä tavoin juuri siksi, että äiti oli opettaja. Paras puoli asiasta oli se, että meitä kutsuttiin kylään moneen taloon ja sillä tavalla kylä tuli tutuksi. Äitiä pyydettiin usein kastettavien lasten kummiksi. Syksykaudet hän neuloi sukkia ja lapasia kummilapsille pukin konttiin.

10. Leikit

Yksi yleisimmistä leikeistä oli karttupiilo, kun koululla oli yhteinen voimistelutunti tai kun jossain talossa kokoonnuttiin. Sitä leikittiin etenkin silloin, kun joukossa oli sekä tyttöjä että poikia.

Hippaa tietenkin leikittiin silloin tällöin spontaanisti. Se oli helppo käynnistää ja lopettaa. Yksi hippaleikin sovellus oli ”Kuka pelkää mustaa miestä”-leikki. Koulun pihaan piirrettiin kaksi samansuuntaista viivaa, joiden väliin jäi koko piha. Yksi asettui hipaksi eli kiinniottajaksi. Muut asettuivat viivan taakse pitkään riviin ja huutamalla ”Kuka pelkää mustaa miestä?” lähtivät juoksemaan pihan poikki kohti toista viivaa. Jos kiinniottaja onnistui koskettamaan juoksijaa, hän tuli mukaan kiinniottajaksi. Lopulta kaikki muut ottivat kiinni viimeistä, yleensä Askoa, joka oli kovin juoksemaan.

Välitunneilla tytöt sulan maan aikaan hyppäsivät ruutua tai pelasivat seinäpalloa. Pojat tekivät mitä milloinkin. Talvella hiihdettiin. Koulun lähellä oli noin 1,5 kilometrin latu. Sen ehti juuri ja juuri kiertää Välitunnin aikana, kun piti kiirettä. Tuliniemen Teuvo hiihti kahdesti. Hän oli koulun paras hiihtäjä ja hiihti paljon. Kotimatka oli 5 km. Hän tuli koululle tuntia ennen koulun alkamista ja hiihteli sen tunnin koulun latua. Sitten homma jatkui välitunneilla ja mahdollisesti voimistelutunnilla. Sitten hän hiihti takaisin kotiin. En tiedä, hiihtikö hän vielä illalla kotona, mutta paljon hänelle kertyi vuoden aikana kilometrejä.

Poikien keskuudessa mielenkiintoisin ja eniten leikitty leikki oli pukssota. Siinä leikkijät jaettiin kahteen joukkueeseen, jotka asettuivat jonkin rakennuksen molempiin päihin. ”Alakaa”-huudolla joukkueet piiloutuivat rakennuksen taas ja alkoivat hakeutua yhteyteen vastapuolen kanssa. Kun näki vastapuolen pelaajan, piti huutaa nimi ja puks. Jos ehti tehdä sen ennen vastustajaansa, tämä joutui pois pelistä ja palasi pihalle. Peliä jatkettiin, kunnes toisella puolella ei enää ollut pelaajia. Joukkue, jolle jäi vähintään yksi pelaaja peliin, oli voittaja. Tavallisin pelipaikka oli navetta, koska siellä pääsi hyvin hiipimään vinttiä pitkin.

Pukssota oli varmasti yksi tärkeä syy, miksi niin monet kävivät pyhäkoulussa. Lampilan Anna-Liisa piti pyhäkoulua siten, että kokoonnuttiin eri taloissa. Pyhäkoulutaloon mentiin hyvissä ajoin pelaamaan pukssotaa siihen saakka, kunnes Anna-Liisa kutsui aloittamaan. Anna-Liisa kuulusteli edellisen pyhäkoulun läksyvärssyn. Sitä ei kukaan koskaan muistanut. Se oli annettu edellisen kerran raamatun lukemisen yhteydessä, mutta kun sitä ei ollut missään paperilla, ei se pysynyt mielessä. Sääsken Vieno oli toinen opettaja, mutta hän piti pyhäkoulut aina vain Sääskessä. Hänestä muistan, että hän lausui sanan ”Jeessus” hyvin painokkaasti ja selvästi. Se kuulosti minusta hyvin hurskaalta.

Mitään pallopelejä ei meillä vielä koulussa ollut. Sisäleikkitunneilla pelattiin joskus hernepussihippaa.

Muistan yhden leikin, jota leikittiin vain jonkin aikaa. Sen jälkeen siihen ei palattu, mutta sen lyhyen ajan se tuntui oikein kivalta. Muistaakseni sitä sanottiin kilpa-ajoksi. Narusta tehtiin pitkä lenkki, joka toimi ohjaksina. Tarvittiin kaksi lasta. Ohjakset pujotettiin toisen niskan taakse ja etukautta kainaloiden alitse selkäpuolelle. Näin tämä osallistuja oli hevonen ja toinen otti sitten ohjakset käteensä. Sitten vain alettiin juosta koulun ympäri, hevonen edeltä ja ohjastaja perästä.

Mitään kilpailuja ei varsinaisesti järjestetty, mutta hyvältä tuntui, kun pääsi jonkun valjakon joskus ohittamaan. Olavi Jalkanen oli minun hevoseni ja hän veti sen verran ohjaksilla, että pysyimme kovempaan vauhtiin kuin mitä minä yksinäni juosten. Kun tämä lyhyt kilpa-ajosesonki oli päällä, kaikki välitunnit juostiin.

11. Liikkuminen

Talvella liikuttiin pääasiassa suksilla. Aikuisilla oli enemmän mahdollisuuksia. Miehet ja jotkut naisetkin olivat aina liikkeellä hevosella. Vanhat miehet hiihtivät ja useimmat naiset ajoivat potkurilla tai hiihtivät. Jotkut, kuten äitini, kävelivät. Äidillä oli kyllä sukset, joilla hän oli nuorempana hiihdellyt, mutta minä en nähnyt hänen koskaan nousevan suksilleen.

Talvella oli iltaisin ja öisin pimeää, mutta se ei estänyt liikkumista. Lumi valaisi sen verran, että tuttuja teitä oli helppo kulkea. Aivan upeaa oli liikkua metsäteillä kuutamolla. Pimeään aikaan hiihtovauhtikin tuntui kovemmalta kuin päivällä, vaikka ei sitä oikeasti ollut.

Kesällä liikuttiin polkupyörällä tai kävellen. Kesäaikaan ei hevosta käytetty kuin työajossa, oltiin aina kuljettamassa jotain kuormaa, kermaa meijerinautolle, hiekkaa hiekkahaudasta tai jotain muuta vastaavaa.

Liikkumista hidasti se tosiasia, että kaikki metsät olivat laidunmaita. Vehvilän tie oli portiton ja kaupalta pääsi joihinkin taloihin vapaasti, mutta monet tiet taloista toiseen kulkivat laidunmaiden kautta. Meiltä koululle mentäessä oli avattava enimmillään neljä porttia. Joihinkin taloihin mentäessä oli jopa veräjiä porttien asemesta. Veräjä oli hitaampi avata ja sulkea kuin portti. Muistan hyvin, kuinka koira meni veräjästä vauhdin lainkaan hidastumatta. Siksi sanonta ”pääsi kuin koira veräjästä” on minulle konkreettisen mielikuvan tuottava ilmaisu.

Kun olin lapsi, kuljettiin vielä monen talon pihaan solaa pitkin. Tie talon ympärillä olevan pellon halki oli reunustettu risuaidalla. Tällaista solaa pitkin pääsi karja ihan pihapiiriin mm lypsettäväksi. Siihen pohjautuu ennen paljon käytetty sanonta ”suoriutua solalle” eli lähteä matkaan.

Isällä ja äidillä oli polkupyörä ja kyläilemään mentäessä istuin isän pyörän tangolla. Halusin aina, että isä ajaa edeltä, olipa pyöräilyseurue kuinka iso tahansa. Joskus näet oli yhdessä matkaa tekemässä jopa useita perheitä. Toinen vaatimukseni oli, että isän pitää polkea kaikki mäet ylös. Kävellä ei saa. Isä totteli ja minä olin mielissäni ja ylpeä isästä. Hänellä oli pyhävaatteissa pyöräilyä varten lahjepinnit. Niillä leveät lahkeet sidottiin niin, etteivät ne joutuneet ketjuihin tai pyörän pinnojen väliin.

Opettelin ajamaan äidin pyörällä ja sain sitten oman polkupyörän, hieman normaalia miestenpyörää pienemmän, muutama vuosi ennen oppikouluun menoa. Opetin pyörällä ajoa myös Untolle ja Teemulle. Äidin pyörä sai olla oppimisvälineenä. Melko pian, kun pojat olivat oppineet ajamaan, Iida osti Koivuharjuun oman pyörän. Äidin pyörä muunnettiin myös ”moottoripyöräksi”. Tavaratelineen tukivarteen kiinnitettiin pyykkipojalla tuohen pala siten, että sen pää osui pinnoihin. Kun sitten pyörällä ajoi, aiheutti tuohi kauas kuuluvan pärinän.

12. Talkoot

Talkoita oli paljon ja niissä oli aina mukavaa. Hienointa minusta oli olla talkoissa, joissa rakennettiin pärekattoa. Silloin vielä rakennettiin latoja ja pärekattoisia ulkorakennuksia. Lisäksi vanhoja pärekattoja uusittiin kattamalla koko rakennus uudelleen. Niinpä pääsin moniin kattotalkoisiin.

Kattoa rakennettiin räystäältä lähtien koko katon leveydellä edeten pärekerta kerrallaan. Tukilauta, jota nostettiin aina pärekerran valmistuttua ja jota vasten päreen alareuna asetettiin, turvasi sen, että kaikki rivit pysyivät suorassa ja yhtä kaukana toisistaan.

Laudan äärellä istui niin monta työparia, kuin talkooväestä riitti. Mitä enemmän oli väkeä, sitä nopeammin pärekerta valmistui. Parit työskentelivät niin, että toinen asetti päreitä taivutettuaan pärettä sen verran, että varmistui syiden jäävän räystäälle päin. Toinen löi naulat kiinni. Lisäksi tarvittiin vielä niitä, jotka kantoivat päreitä työpareille.

Katon teko oli mukavaa ja sopivan helppoa työtä. Siinä näki nopeasti, miten katto valmistui. Yleensä katolla oli vielä riittävästi juttumiehiä, joita oli mukava kuunnella päreitä naulatessaan. Muistan, että oli otettu, kun pääsin naulaamaan, koska se oli se vaativampi homma työparin tehtävistä.

Toinen, vieläkin seurallisempi talkootapahtuma oli perunannosto. Kylälle oli hankittu perunannostokone. Se oli luonnollisesti hevosvetoinen kone, joka nosti perunapenkin kauhaan, josta se heitteli kaiken mullat ja sisällä olleet perunat penkin viereen. Penkin vierus oli talkoolaisia, jotka keräsivät perunat yleensä kahteen astiaan, toiseen syötävät perunat ja toiseen rehuksi menevät. Rehuksi menivät pienet ja rikkoutuneet perunat.

Keruuastiat, pikkuvakat tai sangot, tyhjennettiin isompiin laatikoihin tai vakkoihin, jotka sitten vietiin hevoskyydillä kellariin tai perunakuoppaan. Kellariin siirto tapahtui, joko raahaamalla laatikot ja vakat rappuja pitkin tai valuttamalla ne suoraan karsinaan ränniä pitkin. Huuhalla oli hieno perunahissi. Se oli rullamekanismilla varustettu kelkka, jonka päälle vakka laitettiin ja sitten se narun varassa rullattiin alas paria rinnakkain olevaa pyöreää hirttä pitkin. Kun vakka oli tyhjennetty, se vedettiin kelkalla ylös.

Kun työ oli tehty ja perunat kellarissa, sitten syötiin talossa kunnon lämmin ateria. Olimme Koivuharjussa juuri lopettaneet ruokailun, kun ehdotin Askolle monien kuullen, että nyt lähdetään Huuhalle omenavarkaisiin. Monet olivat kerskuneet omenavarkauksillaan ja minäkin halusin kai näyttää, että on minustakin siihen. Ajattelin, että olisi mukava rehvastella muille pojille takaisin palattuamme.

Homma epäonnistui täysin. Aatu oli pellollaan kauraa kokoamassa ja huomasi kun hiippailimme kauraseipäiden suojassa. Ehdimme kerätä taskut täyteen, kun huomasimme Aatun lähestyvän. Säntäsimme karkuun Huuhan aitan taakse, mutta Aatu oli osannut arvat meidän reitin ja oli nurkan takana odottamassa hyvin vihaisena. Hän veti paidan helma eteensä ja komensi ääni väristen: ”Pankeepa tuohon ne omenat.”

Meillä ei tietysti ollut vaihtoehtoja. Ladoimme omenat Aatun paidalle ja läksimme talsimaan nolona pois. Ainoa lohtu oli se, että minun taskujen pohjalle oli vahingossa jäänyt kaksi omenaa. Ne söimme, kun hiljaisina palasimme Hyttikankaan kautta takaisin Koivuharjuun. Sieltä olivat melkein kaikki jo lähteneet. Ei siis olisi ollut enää ketään, joille olisi rehvasteltu, jos homma olisi onnistunut.

Jälkiseurauksia tuli. Jouduin isän ja äidin vakavaan puhutteluun. Lupasin lopettaa varastamiset alkuunsa ja käydä pyytämässä Aatulta anteeksi. Läksin saman tien Huuhalle. Asia tuli selväksi. Toista kertaa en ole käynyt omenavarkaissa, ainakaan vielä.

13. Seksivalistusta maalaistyyliin

Huuhalle oli sijoitettuna sonniyhdistyksen sonni, nimeltä Markku. Se oli iso ja vihainen kaikille muille paitsi navetassa työskenteleville naisille. Sitä pidettiin liekassa pihapiirin läheisyydessä. Sen päitset olivat metallia ja sen liekaketju oli tavallista paksumpaa kettinkiä. Kettingin keskiosassa oli vielä melkoinen hirsi pidäkkeenä, jottei sonni innostunut liikaa riuhtomaan. Tappi, jossa kettinki oli kiinni, oli sekin normaalia liekatappia tuhdimpi. Siitä huolimatta Markun ohittaminen oli hieman jännittävä hetki, sillä se mourusi vihaisuuttaan niska köyryssä jokaiselle kulkijalle. Muutaman kerran se pääsi irti ja kaikki miehet pinkaisivat nopeasti pihalta sisätiloihin. Aada sai sonnin rauhoittumaan viemällä vähän sille palaa ämpärissä.

Kylän lehmät käytettiin Markun luona astutettavana. Meille lapsille oli itsestään selvää, mistä hommassa on kysymys. Jos satuin olemaan Huuhalla, kun Markun morsian tuli visiitille, minut ja Reijo pyrittiin hätistelemään sisälle. Sieltä sitten seurasimme toimitusta, joka oli melko pitkästyttävää seurattavaa, kun pitkiin aikoihin ei tapahtunut yhtään mitään. Kuulin joskus, kun tulijalle pähkäiltiin, että jaksaakohan se hypätä, kun aamupäivällä kävi jo yksi lehmä. En ymmärtänyt, miten se yhdestä hypystä voi väsyä tuntikausiksi.

Sitten Huuhalla kävi myös joitakin siitosoriita. Myös Maina astutettiin melkein joka vuosi. Luonnollisesti tapahtuma oli kiinnostavaa nähtävää. Piirtäminen oli yksi mieluisimpia harrastuksiani ja tapoja saada ilta kulumaan. Äiti toi kaupalta kauppapaperia piirrospaperiksi. Melkein aina piirsin hevosen tai jonkin kuvan, jossa oli hevosia. Yhden astutuskerran jälkeen piirsin kolme kuvaa näkemästäni aktista.

Äiti hämmästyi ja kysyi kummissaan, mitä minä olen tehnyt. Kerroin, että tässä on kysymys hevosen astutuksesta. Äiti sanoi sen kyllä näkevänsä, mutta ihmetteli, miksi minä sellaista piirrän. Olin hämilläni, sillä ainahan minä hevosia piirrän ja nyt minulla oli uusi aihe. Isä sattui tulemaan paikalle ja äiti yritti kertoa, mitä olen tehnyt. Isä kääntyi äkkiä pois ja näin, että hänen oli vaikea pidätellä nauruaan.

Niitä papereita katsellessani kysyin sitten äidiltä varmistusta arvelemaani asiaan, että samalla tavallako ihmisen lapsia tehdään. Äiti ynisi jotain, jonka käsitin myöntämiseksi. Jatkoin vielä tarkentaen, että mies työntää kikkelin sisään ja pissii sinne. Päättelin sen siitä, että olin todennut hevosten välisen tapahtuman olevan jotenkin märkää. Äiti mietti hetken ja myönsi sen laimeasti. Niin olin selvittänyt lisääntymisasian ilmeisesti samalla tavalla, kuin muutkin maalaislapset kaikkina aikoina. Joitakin tarkennuksia asiaan selvisi aikaa myöten, mutta prosessi oli selvä.

14. Urheilukilpailut

Vehvilässä oli kaksi urheiluseuraa, Vasama ja Vauhti. Ne olivat Suonenjoen seurojen alaosastoja. Minä kuuluin Vasamaan, kuten useimmat muutkin. Vasamalla oli perinteinen kilpailukäytäntö. Kesällä järjestettiin 3-ottelukilpailut ja talvella hiihtokisat. Seuratalolla järjestelyissä kesäkisoissa oli sarjoja vain miehille ja pojille. Lajeina olivat kuulantyöntö, pituushyppy ja 100 metrin juoksu. Väinö Markkanen Tahrumäeltä voitti aina miesten sarjan. Naisille ei ollut sarjoja tai jos oli, ei ollut osallistujia. Asko oli aina hyvä poikien sarjassa. Minä tulin kilpailuihin mukaan vasta oppikouluaikana.

Tahrumäen oli Väinöllä lähikankaalla, lähellä nykyistä Jarmo Markkasen taloa, pituushyppy- ja kuulantyöntöpaikka. Hän siis harjoitteli näitä kilpailuja varten. Minä kävin usein Reijo Markkasen luona Varjolassa ja silloin menimme Väinön kentälle urheilemaan. Reijokin tykkäsi urheilusta. Muistan kerran jossain, kun Reijo hyppäsi korkeutta, hän huusi: ”Nyt tulee Nilsson.” Bengt Nilsson oli silloin tunnettu ruotsalainen korkeushyppääjä, paras ainakin Pohjoismaissa. Siitä ilmoituksesta Reijon sai lempinimekseen Nilsson ja sillä nimellä hänestä tunnettiin vielä aikuisena.

Hiihtokilpailut olivat yleisurheilua suositumpia. Niissä olivat mukana myös naiset. Naisten sarjassa kovinta kisaa kävivät Alma Saijonkari Niemelästä ja Aili Kajan, meidän silloinen apulaisemme. Aili taisi olla jatkuvasti vähän parempi, mutta kilvat olivat tasaisia. Ailin salainen ase oli sitruuna, jonka hän halusi syödä juuri ennen kisaa. Hän uskoi, että siitä sai potkuun vauhtia. Sitruuna hankittiin ja isä toimi Ailin avustajana kuorimalla se hänelle lähtöpaikalla.

Miesten hiihdossa kovinta kisaa kävivät Pentti Markkanen, Ossi Vepsäläinen ja Onni Hakulinen. Pentti taisi olla vahvin pitkän aikaa. Lempyyltä osallistui joskus myös Pentti Väänänen ja aina osallistuessaan myös voitti. Kerran kilpailemaan tuli myös nuori, nouseva hiihtosuuruus Jalkalasta, Niilo Väisänen. Hänelle voittaminen oli leikintekoa. Mielenkiintoista oli kuitenkin nähdä hänen suksensa ja sauvansa. Ne olivat ihan eri luokka, mihin kylällä oli totuttu. Sukset olivat Esko Järvisen sälesukset ja sauvat olivat erittäin kevyet, vaikka olivat rottinkia.

Minäkin osallistuin kerran hiihtokilpailuun lasten sarjassa. Siinä hiihtivät tytöt ja pojat yhdessä. Tuliniemen Teuvo lähti minun jälkeeni puolen minuutin päästä, mutta kolmesataa metriä hiihdettyäni annoin hänelle jo latua ja ihmettelin, miten hän vain keinuu suksien päällä ja vauhti on valtavaa. Saatoin nähdä häntä vain hetken. Muitakin ohittajia oli. Meitä oli kaksitoista kilpailijaa ja minä viimeinen. Suikkasen Marja-Leenakin, minua kaksi vuotta nuorempi tyttö, voitti minut. Silloin ymmärsin, että hiihto ei ole minun lajini. Sitä kantaa en ole tarvinnut vaihtaa, vaikka vaimoni on nyt eläkepäivilläni opettanut minut hiihtämään oikein.

Olen usein miettinyt, että olisi ollut kiinnostavaa nähdä, mihin Teuvo olisi yltänyt, jos hän olisi panostanut kilpaurheiluun. Hän pärjäsi hyvin koulujen välisissä kilpailuissa, mutta jätti harrastuksen koulun jälkeen.

Suurimpia kilpailutapahtumia olivat Vehvilän Hevosystäväinseuran järjestämät ravikilpailut. Kesällä ravattiin maantiellä ja talvella jäällä. Kesäkilpailun paikkana oli niin ikään seuratalo. Sarjoja oli muutamia ja kilpailijat lähetettiin yksitellen matkaan. Valjakko taivalsi kilometrin Vehvilän tietä koululle päin. Kilometritolpan merkin ohitettuaan se pysähtyi ja kääntyi ja juoksi sitten takaisin lähtöpaikkaan. Sille otettiin kokonaisaika. Kääntymiseen oli varattu aikaa vain puoli minuuttia. Sen lisäksi Aake Saijonkari oli ottamassa todellista kääntymäaikaa. Se vähennettiin sitten kilpailujen loputtua kokonaisajasta ja näin saatiin hevoset paremmuusjärjestykseen.

Väkeä oli aina runsaasti paikalla, vaikka kilpailu oli vaikeasti seurattava ja melko tylsä. Kovimmat kilpailut käytiin Turpeelasta, Jalkalan kylältä tulleen tamma Lirpan ja Kutulta saapuneen ruuna Maineen välillä. Pieni ruuna Maine, jota ajoi kääpiökokoinen Leo Markkanen, oli yleensä paras. Annikki Janhonen, Litmalasta kilpaili myös menestyksellä. Hevosen nimeä en muista. Annikki, postivirkailijana Suonenjoella elämäntyönsä tehnyt nainen, viihtyi hevosten parissa. Hänen isänsä, Matti Janhonen, oli tunnettu verkkaisista, elämään jäävistä sanonnoistaan. Yksi sellainen oli: ”Joo, joo, tyttö ajo hevosem märäks´.”

Jäälle aurattiin sitten joka talvi rata talvikilpailuja varten, useimmiten Kuvansin Vehvilän lahdelle mutta joskus myös Jylängille. Kerran toisin kävi niin, Jylängille auratun radan kohdalle aukesi yön aikana leveä railo, joten oli nopeasti saatava aikaan uusia rata uudessa paikassa. Talviajoissa sarjat ajettiin kunnon kilpa-ajoina, joten niissä oli ihan jännitettävääkin. Väkeä oli runsaasti. Palkinnot jaettiin illalla seuratalolla hevosmiesten iltamissa. Ne olivat erittäin suosittuja tapahtumia, joista kiersi paljon juttuja. Minulta iltamat jäivät kokematta. Muistan kerran, miten kovasti itkin, kun äitikin lähti iltamiin, enkä minä päässyt mukaan.

15. Kyläilyt

Vehviläiset ovat melko sukulaisrakkaita. Niinpä sukulaisissa käyntejä tehtiin säännöllisesti. Lisäksi vierailtiin kylän taloissa. Isä oli tuttu kaikille monista syistä ja äiti, koska oli opettaja.

Kesällä kuljettiin polkupyörällä. Talvisin kuljettiin hevosella. Kun meille saatiin laitareki eli kunnollinen vierailureki, olivat talviset matkat mukavia. Reessä oli pehmusteena ja hevosen ruokana heiniä. Sen päällä oli hirventalja. Sen päällä istuttiin ja jaloille pistettiin lämmikkeeksi nahkaset, lampaan nahoista ja kankaasta tehty peitto. Kyllä kelpasi matkustaa pakkaskelilläkin.

Kun tultiin sitten kotiin, oli jo ilta. Kun taivas oli kirkas, oli mukava hautautua nahkasten alle niin, että vain pää vähän näkyi, katsella tähtiä ja kuunnella aisakellon kilkatusta sekä reen jalasten natinaa lumessa. Melkein aina nukahdin siihen.

Pientä jännitystä tuli matkantekoon, kun toinen valjakko tuli vastaan tai saatiin kiinni. Jos vastaantuleva tuli ilman kelloa, hän yleensä ajoi hevosensa tien poskeen ja odotti, että me ohitettiin. Jos vastaantulevalla oli kello tai kulkuset, molemmat tiesivät toisensa ja sitten ohitettiin niin, että kumpikin siirtyi puolittain tieltä pois. Tässä oli aina pieni mahdollisuus kaataa reki. Joskus sellaista sattuikin. Kuskia se yleensä harmitti ja hävetti mutta pieni lumikylpy ei ollut mikään iso asia reen perällä istuville.

Pääsiäispyhinä mentiin usein Hietalahteen ja Suurellejärvelle. Sinne oli sen verran matkaa, että toisessa talossa sitten yövyttiin. Yleensä vielä matkaan sisältyi käynti Riipisellä Ottoa ja Marttaa tapaamassa. Martta oli sukulainen ja Otto oli suutari, joka teki meillekin kenkiä. Kerran teetettiin Otolla lapikkaat isälle, äidille ja minulle. Isälle ja minulle tehtiin leveäkärkiset miesten lapikkaat ja äidille suippokärkiset naisten lapikkaat. Artoa ei silloin vielä ollut.

Vieraiksi mentiin ja vieraat tulivat sen tarkemmin ilmoittamatta. Kutsut olivat avoinna ja aika hyvin meilläkin osattiin arvata tulevien vierailujen ajankohtia. Mutta vierasvaraa piti joka emännällä olla. Muistan yhden vierasvarakeskustelun, kun tultiin kotiin vierailulta, jossa isä ei ollut ottanut pikkuleipiä. Äitiä huvitti isän selitys, että hän näki, kuinka emäntä otti ne pikkuleivät sänkynsä alla olevasta kenkälaatikosta, huomentuopin eli yöastian vierestä.

Iisalmessa mummon ja Aune-tädin luona käytiin niin ikään säännöllisesti. Räätäli Suihkoselta, joka ryhtyi ajamaan taksia, kun ei enää kyennyt räätälin hommiin, tilattiin kyyti Suonenjoelle. Siitä jatkettiin junalla Iisalmeen. Kaikki tiesivät, että räätäli Suihkosen kyytiin lähteminen oli vaarallista, mutta isä halusi aina soittaa hänelle, kun oli niitä sukusiteitä.

16. Posti kaupalle

Erkki Vehviläinen, eli Posti-Erkki haki kylän postit. Aluksi hän haki postin vain kolmasti viikossa, koska linja-auto kulki silloin. Sitten hän hankki moottoripyörän ja alkoi kantaa postia joka arkipäivä.

Erkki hoiteli kirkolla käydessään jonkin verran myös kyläläisten apteekki- ja muita vastaavia asioita. Niinpä postin saapumisaika ei ollut kovin täsmällinen. Se oli kyläläisistä hyvä asia, sillä silloin jäi paremmin aikaa jutella tuttujen kanssa. Iltapäivällä näet kokoonnuttiin isolla joukolla kaupallae postia odottamaan. Samalla saattoi tehdä ostokset, jos oli tarvetta.

Posti-Erkki tuli ison nahkaisen laukkunsa kanssa ja antoi koko lastin kauppiaalle. Väinö Suikkanen alkoi sitten luetella lehti- ja kirjekasasta lukemiaan nimiä ja ojennella posteja kauppaan ahtautuneesta väkijoukosta ojentuviin käsiin.

Talojen poliittiset mieltymykset kävivät tässä jaossa ilmi. Useimpiin taloihin tuli Savon-Sanomat, Maalaisliiton äänenkannattaja. Varsin moneen taloon tuli Kansan Sana, SKDL:n savolainen äänenkannattaja. Yhteen taloon tilattiin Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen äänenkannattajaa.

Meille tuli pitkän aikaa kaksi päivälehteä, Savon Sanomat ja Savo. Isä oli aktiivinen maalaisliittolainen mutta äiti kannatti Kokoomusta. Minä luin lehdistä pääasiassa vain sarjakuvat, joten pääsin lukemaan kahden lehden sarjakuvia. Silloista sarjakuvista mieleen jäivät mm. Tiirikainen, ritari Ole Bull, Mr Jack, jonka nimestä kiisteltiin poikien kanssa. Meillä oli ainakin kaksi mielipidettä, lausutaanko Mr ”Mir” vai ”Mur”. Metsäalan lehdessä oli vielä Sattuman Ville-niminen sarjakuva.

Äidille tuli Kotiliesi ja Eeva. Eeva lähti meiltä sitten kiertoon muutamille emännille. Kotiliedessä oli Kieku ja Kaiku-niminen sarjakuva, jonka tekstin teki nimimerkin suojassa Mika Waltari. Tarina oli aina runoksi riimitetty.

Isälle tulivat molemmat hevoslehdet, Hevosviesti ja Hevostalous, joita hän luki iltakaudet. Meillä kotona ei puhuttu politiikkaa lainkaan. Isä oli kunnallispolitiikassa ahkerasti mukana, mutta hän ei puhunut asioista ainakaan minun kuullen.

Poliittinen jako ei näkynyt normaalissa kanssakäymisessä millään lailla. Kun isä hoiti kotona Vehvilän Osuuskassaa ja äiti oli opettaja, meitä kutsuttiin kaikkialle ja meillä kävivät kaikki. Yhdistystoiminnassa erot olivat näkyvämmät. Molemmilla oli omia seuroja ja yhdistyksiä.

17. Puhelinkeskus Kallioharjussa

Kallioharjussa oli kylän puhelinkeskus. Sitä hoitivat tätini Iida Sikanen ja hänen miehensä Eevert Sikanen. Täti oli myös kylän ompelija, joka teki monet vaatteet meillekin. Sota-ajan jälkeen me lapset saimme paljon vaatteita siten, että aikuisten vaatteista pienennettiin vaatteita meille. Iida otti mitat ja teki käden käänteessä vaatteen valmiiksi. Aina istui heti ensisovituksesta.

Meidän puhelin oli samalla linjalla kuin Huuha. Yksi soitto tarkoitti, että soitto oli tulossa Huuhalle. Kaksi soittoa soitettiin, kun puhelu tuli meille. Luonnollisesti syntyi sekaannusta yhtenään.

Keskuksessa oli mahdollista jäädä kuuntelemaan puhelun sisältöä. Äiti hätistelikin varmuuden vuoksi keskusta pois langalta, kun halusi puhua sisarustensa kanssa rauhassa. Joskus taas oli hyötyä siitä, että keskus kuunteli. Hän saattoi ilmoittaa soittajalle, missä tavoiteltu henkilö on ja koska tulee takaisin.

18. Hiihtäminen, mäenlasku ja luistelu

Talvella kuljin koulumatkat suksella. Teimme Koivuharjun poikien kanssa tien viereen ladun, jota hiihdettiin koululle ja takaisin. Usein tulin koulusta kaupan kautta ja toin postit ja kenties joitakin ostoksia. Äiti liikkui talvella aina kävellen. Niinpä hän ei kulkenut kaupan kautta, jos minä pystyin hoitamaan asian.

Ensimmäiset sidesukseni olivat Suomi-sukset eli ne olivat kaupasta ostetut koivusukset. Valitettavasti ne olivat pullopohjat. Kun tervasin niitä, sain niihin hetkeksi jalkavuutta mutta pian ne olivat entisellään. Monilla kavereillani oli kotona tehdyt sukset ja ne olivat aina jalkavat.

Siteenä minulla oli ”rotanluokut”. Oikeaa nimeä en niille tiennyt. Ne olivat paremmat siteet kuin myös melko yleiset Voitto-siteet, sillä ne olivat tukevaa tekoa ja puristuksen sain säädetyksi. Hiihtokenkiin, monoihin, poltettiin reiät siteessä olevien piikkien kohdalle, jotta side pitäisi. Kun suksilla sitten touhuttiin vaikka mitä ja kun siteitä joutui kiinnittämään lumihangessa, olivat siteet aina lumen ja jään täyttämiä. Siksi kenkien pohjareiät toimivat vain teoriassa. Normaali käytäntö oli se, että mono potkittiin mahdollisimman syvälle siteeseen ja puristettiin sitten kiinni. Sukset irtoilivat ja monojen kyljet kuluivat. Samoin kuluivat suksien kärjet, kun suksi piti tukea johonkin, jotta jalan sai potkaistuksi syvälle siteeseen.

Isommin suksia rikkoi kuitenkin mäenlasku. Meidän lähellä ei ollut mäkiä, joten me laskimme rantatörmältä umpihankeen. Se oli lyhyt mutta nopea mäki. Valitettavasti se katkoi suksia jatkuvasti. Isä ei sanottavammin ilahtunut, kun raahustin suksen kärki kädessä kotiin.

Parempia mäkiäkin piti hakea kauempaa. Huuhan maalla oli Kivikkoaho-niminen mäki, joka vietti Ukkosuolle päin. Sinne sai hyppyrin, jossa pystyin hyppäämään kolmesta neljään metriä. Kävimme Unton ja Teemun kanssa myös laskemassa Huutoniemen pihasta rantaan. Siellä oli metsään hakattu väylä, jotta järvi näkyisi ja rinne oli riittävän jyrkkä. Tahrumäellä oli myös hyvä mäki. Paras mäki oli kuitenkin Jussinmäellä. Mäki oli entisen Jussimäen talon kiviaidasta lähtevä ja Isoon Lapinjärveen laskeva. Siihen rakennettiin talvisin hyppyri, josta parhaimmat hyppäsivät yli kymmenen metriä. Tusjasta oli myös puhetta, mutta siellä en tullut käyneeksi. Se oli rinne, joka laski kauempana olevaan Pieneen Lapinjärveen. Rinne oli jyrkkä, eikä siinä ollut hyppyriä. Hyvän mäen se kuulemma kuitenkin tarjosi.

Suksien voitelu sai paljon huomiota ja vei paljon aikaa, mutta tulokset olivat surkeita. Parhaiten toimi kynttilä, jota suksenpohjaan hankaamalla sai vähän lisää luistoa. Minulla oli joitakin KasKas-voiteita, joilla yritin saada sekä luistoa että pitoa koskaan onnistumatta. Sekoittelin sitten tervasta ja voiteista sekä joistakin muista keksimistäni aineista sekoituksia, joita keitin tasaiseksi seokseksi. Keitos kyllä kovettui jäähtyessään niin että pystyin kyllä sivelemään sitä suksen pohjaan, mutta suksien luisto tai pito eivät siitä parantuneet, päinvastoin. Tiesin kyllä, että suksia on tapana voidella, mutta en ymmärtänyt voitelun ideaa lainkaan.

Luistinkelejä oli vain muutamana päivänä syksyllä, kun järvet jäätyivät eikä niiden päälle ollut satanut vielä lunta. Luistimia oli vähän. Koululle oli teetetty joukko luistimia, joissa terät oli upotettu kengän pohjan muotoiseen puupalikkaan. Palikan sai sitten remmeillä kiinni kenkään. En nähnyt kenenkään niillä luistelevan.

Minä sain joltakin sukulaiselta Nurmekset, luistinterät, jotka kiinnitettiin monon kantalappuun tehtyyn pidikkeeseen ja puristamalla sivuilta monon etuosasta. Opettelin niillä luistelua, mutta en koskaan oppinut oikeaa luistelupotkua, vaan otin vauhtia kallistamalla luistinta niin, että kiristysruuvin kanta osui jäähän. Opin kuitenkin pysymään pystyssä luistimilla. Vasta saatuani oppikouluun mentyäni oikeat hokkarit opin luistelemaan oikein.

19. Kesän riemuja

Uiminen oli parasta kesäpuuhaa. Siepon, Koivuharjun ja Huuhan rannat tarjosivat siihen hyvät mahdollisuudet. Hiekkaranta syveni aluksi hitaasti mutta sitten tuli vastaan äkkisyvä.

Niin kauan kuin en osannut uida, äkkisyvää oli kartettava. Sen läheisyydessä kuitenkin aloitettiin uimisen oppiminen. Kun sitten uintitaito parani, uintimatkat pitenivät. Sukeltelu kuului luonnollisesti asiaan. Raahasimme maalauspukin äkkisyvän reunaan, josta hypimme veteen. Lopulta taitoa oli niin paljon, että otimme veneen ja sousimme sen vähän matkan päähän rannasta ja hypimme siitä veteen. Uimareissu päättyi yleensä siihen, että tultiin leuka vilusta väpättäen ja huulet sinisenä seisomaan Koivuharjun saunan aurinkoiselle seinustalle lämpimään.

Unton ja Teemun kanssa oli kova kilpailu siitä, kuka oli uinut useammin päivän aikana. Vanhempien ohjeet olivat, että veteen saa mennä uudelleen, vasta kun tukka on kuivunut. Silloin alkoi uusi uintikerta. Teemu sai yhtenä kesänä valtin käsiinsä, kun leikkasin Teemun pään kaljuksi isän tukanleikkurilla, ”lippuukoneella”. Teemu oli halukas saamaan leikkauksen ja minua kiinnosti kokeilla, miten laite leikkaa. Se leikkasi huonosti ja Teemu valitti jatkuvasti: ”Nyhtää, nyhtää!” Suostuttelulla ja varovaisella tekemisellä sain lopputuloksen sellaiseksi, että vähäisiä tupsuja oli vain siellä täällä. Seurauksena oli, että saimme molemmat kovat nuhteet, isä joutui viimeistelemään jäljen mutta sitten Teemulla oli tukka, joka kuivui hetkessä.

Illalla sitten ongittiin. Matoja löytyi puutarhasta kuivallakin säällä. Aluksi ongimme rantakiviltä. Sopivia ongintakiviä oli meidän rantueella useita. Myös Huuhan pyykkiranta oli hyvä onkipaikka, koska sinne oli heitetty muutama kuusen latvus turoksi, kalojen kutusuojaksi.

Vähitellen uimataidon karttuessa sain luvan lähteä ongelle veneellä. Veneellä pääsi vähän kauemmaksikin onkimaan. Ison saaren rannassa kävimme usein. Minä olin omalla veneellä ja Unto sekä Teemu omallaan. Yhteen veneeseen ei oikein mahtunut kolmea onkijaa. Pysyivät kalatkin erillään. Unto oli selvästi paras onkija. Minä pärjäsin juuri ja juuri Teemulle.

Mitään kovin suuria saaliita ei koskaan tullut. Kerran Niemelän rannasta sain niin paljon kaloja, että uskoin niiden riittävän kalakukkoon. Toisin kuitenkin kävi. Särkiä oli liikaa ja ahvenia liian vähän. Kukkoa ei tullut mutta kissalle riitti syömistä pitkäksi aikaa.

20. Laulu ja soitto

Laulaminen oli minulle mieluisaa pienestä saakka. Halusin oppia kaikenlaisia lauluja ja lauloin niitä usein. Koulussa opin uusia lauluja ja radiosta kuuntelin tarkkaan lastentunnit ja lauantain toivotut levyt. Sieltä löytyi uutta opittavaa. Isä soitti viulua ja sitä kautta opin lauluja. Äiti myös lauloi mielellään.

Toivelauluvihkoja alkoi jo ilmestyä ja niistä oppi uusien iskelmien sanoja. Ikätoverit eivät olleet järin kiinnostuneita iskelmistä mutta monet minua vanhemmat keräsivät laulun sanoja vihkoihin. Muistan mm. saaneeni Lampilan Anna-Liisan vihkon lainaksi kopioidakseni siitä Reino Helismaan ja Pikku-Matin lauluja. Pikku-Matti oli silloin erittäin suosittu laulaja, joka esitti pojille sopivia, rytmikkäitä lauluja.

Lauluvalikoima karttui merkittävästi, kun Veikko-enoni lähetti minulle lahjaksi laulukirjan nimeltä Laulu-Matti. Siinä oli tavallisten kansanlaulujen ja perinteisten yhteislaulujen lisäksi paljon juomalauluja sekä tuttuihin säveliin keksittyjä hauskoja ralleja. Veikko oli kuoromiehiä Viipurin Lauluveikoista. Kirja oli ilmeisesti tehty juuri mieskuorojen illanistujaisiin.

Äiti vähän karsasti sitä, että minä opettelin lauluja, jotka sopivat huonosti pienelle pojalle.  Lisää harmitusta herätti hänessä, kun Ossi Vepsäläinen opetti minulle kaikki uudet rallit ja iskelmät. Ossi-serkku oli yhden talven ajamassa rahtia meidän hevosella. Hän oli hyvä laulaja ja lauloi aina. Kun Ossi palasi illalla pihaan, kuului laulu metsästä paljon ennen kuin valjakko tuli näkyviin. Äiti sieti kuitenkin sen ihmeemmin asiaan puuttumatta, että minä opin ”kaiken maailman renkutukset”.

Opin laulujen sanat melko helposti, mutta joskus opin myös väärin. Pienen pojan sanavarasto ja kielitaju eivät vielä auttaneet hoksaamaan virheitä. Yhdessä joululaulussa lauletaan:

Kop, kop, kop, kopisee.
Oven raottaapi.

Minä lauloin:

Kop, kop, kop, kopisee.
Oven raot taapii.

Ihmettelin kyllä, mitä se taapiminen oikein on. Toinen esimerkki oli Kansalaislaulun viimeinen säkeistö. Siinä lauletaan:

Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa.

Minä lauloin:

Hetken yö tuhattähtihin vaikuttaa.

Iskelmä ”Pieni polku” alkaa sanoin:

Pieni polku metsän halki vie
alla vanhain lehmusten.

Minä lauloin:

Pieni polku metsän halki vie
alla vanhain kosmusten.

Minulle lehmus oli outo sana mutta kosmuksen tunsin kosmuskynästä tai kosmoskynästä. Näitä tavallisen lyijykynän näköisiä kyniä oli siihen aikaan paljon käytössä. Kynän jälkeä ei voinut poistaa pyyhekumilla. Kynästä liukeni kostutettaessa väriä, joten kynän pää suojattiin yleensä metallitupella.

Oma käsitykseni oli, että osasin ihan hyvin laulaa. Se käsitys jatkui aina oppikouluun saakka. Siellä sain sitten kuulla, miltä hyvä laulu kuulostaa. Se muutti käsitykseni omasta laulutaidostani mutta ei lopettanut innostusta laulamiseen.

Isä soitti viulua ja harjoitteli, kun esiintyminen oli tulossa. Useimmiten hän esiintyi yhdessä veljiensä Aatun ja Jussin kanssa. Apulaisemme Aino Möykkynen oli hyvä laulaja. Niinpä isä säesti häntä joskus eri tilaisuuksissa. Joskus kotona äiti lauloi ja isä soitti viulua. Muistan, miten hienolta kuulosti, kun äiti lauloi Koster-valssia ruotsiksi. Nuoteissa olivat näet sekä suomalaiset että ruotsalaiset sanat.

Jossain vaiheessa perheessä päätettiin antaa minulle mahdollisuus oppia viulunsoittoa. Niemelässä oleskeli kesälomallaan ammattiviulisti, Elli Kurki-Suonio. Hän lupasi antaa minulle soittotunteja. Niinpä minulle ostettiin oma viulu, vähän normaalia pienempi ja minä marssin Niemelään soittotunneille. Unto ja Mauno sattuivat Sääsken pihalle, kun talsin ensi kertaa viulukoteloa kantaen siitä ohi. He pysähtyivät katsomaan ohimarssiani. Kasvojen virne oli vähän hämmentynyt mutta jotain leikkiä he laskivat minusta viuluineni.

Muutaman tunnin sain opastusta, mutta sitten opettaja matkusti takaisin Helsinkiin ja viulun soiton oppiminen jäi minun omalle kontolleni. Siitä ei tullut juuri mitään. Ei kiinnostanut, eikä kukaan sanottavammin patistellut. Oteidean kuitenkin omaksuin niin, että kun olin oppikoulun ensimmäisellä luokalla, opin siellä soittamaan kortteerin mandoliinia, kun mandoliinissa on sama viritys ja oteidea kuin viulussa. Viulistia minusta ei siis tullut. Oppikouluaikaan sain sitten kitaran ja jonkinlainen kotitarvesoittaja minusta lopulta tuli.

Viuluni sentään pääsi hommiin. Ensin se lainattiin Lampilan Arville, joka oppi soittamaan viulua niin hyvin, että soitti muiden pelimannien kanssa juhlissa. Paljon myöhemmin, kun isä veti kansanmusiikin opetusta kylällä, hän lainasi viuluani oppilailleen.

21. Seuratalon tapahtumat

Seuratalolla pidettiin urkeilukilpailut, iltamat, seurojen joulujuhlat sekä monet häät, etenkin ne joissa tanssittiin. Taloissa taas pidettiin hautajaiset, kinkerit, seurat ja tupaillat.

Seuratalon kiinnostavin kohta oli putka. Se oli tukevaseinäinen ikkunaton koppi, jonka oven sai salvattua ulkoa päin. Sitä piti aina käydä tutkimassa ja pohtia, millaista sinne olisi joutua. Koskaan sitä en nähnyt enkä kuullut käytetyn. Mitään järjestyshäiriöitä en muista nähneeni. Samat miehet olivat kaikissa tilaisuuksissa hiprakassa, mutta eivät koskaan rettelöineet.

Lapsille riitti puuhaa ja juoksemista. Seuratalon vahtimestari, Julius Loikkanen yritti virkansa puolesta vähän hillitä menoa, mutta siitä ei juuri piitattu. Näyttämö ja takatilat tarjosivat mielikuvitukselle monenlaisia virikkeitä.

Tanssin seuraaminen oli aina kiinnostavaa. Mieleenpainuvin asia seuratalon tansseissa oli Matti Lappalaisen esiintyminen. Hän ei tanssinut koskaan mitään muuta kuin polkan. Kun sellainen tuli, Matti tiesi, ketä hakea ja sen jälkeen vauhti oli vinhaa. Kun opin termin rytkypolkka, ymmärsin, että se oli juuri se Matin juttu.

Pikkujouluja saattoi olla useitakin saman joulun alla. Nuorisoseuralla oli omansa ja Maamiesseuralla omansa. Julius Loikkanen lämmitti salin toisessa päässä olevaa kamiinauunia aamusta asti, mutta aina oli vähän kylmää. Joulukortteja kirjoitettiin pukin konttiin ahkerasti. Muutamat koulukaverit tilasivat ison määrän kortteja ja möivät niitä sekä koululla että pikkujouluissa. Osan korteista saattoi kirjoittaa vasta, kun näki ketkä ovat paikalla. Korttiin kirjoitettiin nimi ja osoitteen kohdalle teksti ”Täällä”, ”Kuusella” tai ”Täällä kuusella” sekä kortin antajan nimi. Äiti sai aina paljon kortteja ja kotona hän niitä sitten tutki kaikessa rauhassa. Lähettäjän nimi puuttui silloin tällöin ja aika usein oli kuusen toinen u-kirjain jäänyt pois.

Kerran seuratalolla järjestettävissä joulujuhlissa minulla oli vielä yksi ostettu kortti mutta kaikille paikalla oleville kavereille olin jo kortin kirjoittanut. Mietin sitten, kenelle sen oikein osoittaisin. Keksin sitten, että kirjoitan sen Lampilan Arville. Arvi oli mielestäni aikuisista sopivin saamaan kortin. En pysty muistamaan, miksi näin silloin ajattelin. Saattoi johtua osittain siitä, että Arvi tapaili Maire Karhusta, kaunista ylioppilastyttöä, joka oli äidin sijaisena äitiysloman aikana ja asui meillä. Arvia pidettiin kylän ykköspoikamiehenä. Mairen tapauksesta ei tosin tullut valmiimpaa. Maire halusi lähteä opiskelemaan, ei jäädä Lampilaan miniäksi. Toinen syy siihen, että Arvi sai kortin, saattoi olla se vaikutus, jonka Arvi minuun teki, kun hän käytti suurta höyrykonetta myllyä pyörittämään. Lampilassa mylly ja puimakone pyöritettiin ennen sähköjen tuloa höyryvoimalla. Kone näytti ihan veturilta ilman pyöriä. Kävimme isän kanssa jauhattamassa siellä kauroja.

Joka tapauksessa kortista riitti paljon keskusteltavaa. Arvi oli yllättynyt ja äiti sekä isä olivat hämmästyneitä. Oli täysin outoa, että lapsi lähettää kortin aikuiselle tai päinvastoin. En osannut sitä selittää, kun vanhemmat sitä tiedustelivat. Lopulta he olivat sitä mieltä, että ihan hyvä juttu, että lähetin. Viikon päästä oli taas joulujuhlat seuratalolla ja kutakuinkin samat osallistujat. Siellä minä sain sitten Arvilta kortin ja niin episodi oli päättynyt tyylikkäästi.

22. Tupaillat

Tupaillat olivat aina odotettuja tapahtumia. Niitä järjesti maamiesseura ja ne pidettiin vuorotellen eri taloissa. Tilaisuuksiin tultiin perhekunnittain niin, että paikalla oli aina väkeä lapsista vanhuksiin, tupa täynnä.

Ilta alkoi aina kahvittelulla. Usein vähän laulettiin ja katseltiin vierailevan nuoriso-ohjaajan esittämään lyhytelokuvaa, joskus jopa kahta. Sen jälkeen leikittiin seuraleikkejä, joiden tuloksena oli kerätty joukko pantteja, jotka sitten illan lopuksi lunastettiin. Panttien lunastaminen oli paras ohjelmanumero, sillä siinä ihmiset joutuivat lähelle toisiaan ja tekemään erilaista hulluttelua.

Yksi tupailta Siepossa jäi vahvasti mieleen. Äiti oli kovasti sairaana ja jäi yläkertaan sänkyyn. Tupailtaa ei tietystikään peruttu. Väkeä oli paljon ja elokuvia katsottiin pitkään. Äiti tarvitsi apua ja yritti lattiaan koputtamalla herättää huomiota, mutta kukaan ei sitä noteerannut.

Menin häntä tapaamaan, kun vieraat lähtivät samalla, kun isä meni talliin hevosen iltaruokintaan. Äiti sai tuskin ääntä, mutta käski hakea nopeasti alakerran kaapin päältä yskänlääkepullon. Juoksin hakemaan pullon, josta hän otti pitkän kulauksen. Samalla hän alkoi kakistella ja komensi minut hakemaan kermakannun. Sen saatuaan hän joi siitä ja onnistui sen avulla antamaan ylen kaiken, mitä oli niellyt.

Kaapin päällä oli näet kaksi yskänlääkepulloa, joista toisessa oli Koivuharjun Iidan jättämää poikimahalvauslääkettä. Sitä äiti oli juonut. Lääkäri Pakarinen kutsuttiin paikalle ja hän vahvisti, että kerma pelasti äidin hengen. Jos lehmän lääke olisi jäänyt mahaan, olisi se ollut kohtalokasta.

Toinenkin tupailta jäi mieleen. Siellä esitettiin filmidokumentti lapamadoista. Kun seuraavana päivänä syötiin lounasta keittolassa, pöydissä keskusteltiin elokuvasta innokkaasti. Äiti, joka söi aina kanssamme, ei puuttunut keskusteluun, mutta kertoi kotona, että hän ei pystynyt syömään lusikallistakaan.

23. Korttipeliä Renkelissä

Aada Strengel oli jäänyt sotaleskeksi ja jatkamaan talon pitoa ison lapsikatraansa kanssa. En tiedä heidän talonsa nimeä vieläkään. Silloin kaikki puhuivat vain Renkelistä. Aada löysi lähikylästä miehen, Otto Hännisen, joka muutti hevosensa kanssa taloon isännäksi. Aikanaan he menivät naimisiin. Heille syntyi poika Heikki, joka pitää paikalla marjatilaa. Taloakaan ei enää kutsuta Renkeliksi vaan nyt puhutaan Hännisistä. Hänniläksi sitä ei kuitenkaan voi kutsua, kun sellainen talo jo on viiden kilometrin päässä.

Aada oli innokas runojen kirjoittaja ja koko perhe oli hyvin sosiaalinen ja vieraanvarainen, vaikka leipä oli tiukassa. Renkelissä saivat kiertävät mustalaiset yösijan ja siellä saattoi yöpyä myös kulkukauppias Kalle Koponen, kärryä tai kelkkaa vetävä kauppias, jonka arkusta löytyi lankaa, neuloja, nappeja ja muuta pientavaraa.

Taisto oli vuotta nuorempi minua, joten meillä oli jonkin verran yhteisiä juttuja ja pääsin käymään Renkelissä silloin tällöin. Kiinnostavinta minusta oli seurata jokailtaista korttipeliä. Ukot pelasivat aina ristikontraa ja vain sitä. Rahasta ei pelattu, ja ehkä siksi pelaajilla tuntui aina olevan hauskaa. Vakiopelaajat olivat Otto ja Myllyn seppä. Muita pelaajia olivat tilanteen mukaan mm. Iivari Lapio, Ami Heinonen ja seppä Keinänen. Erityisesti mieleenpainuva oli Myllyn sepän rahiseva nauru voitetun pelin jälkeen.

24. Lentopallo alkoi

Kylällä aloitettiin lentopalloharrastus niihin aikoihin, kun olin alakoulussa. Pertti Suikkanen oli oppikoulussa oppinut pelaamaan lentopalloa, ja hän ryhtyi asian puuhamieheksi. Sääsken Veikko antoi luvan lentopallokentän raivaamiseksi heidän hakaansa. Kenttä oli melko lähellä Huuhalta koululle menevää tietä. Minulla oli siis alle kilometrin matka sinne. Tosin matkan varrella oli kolme porttia, koska tie kulki kahden haan kautta.

Pallot ostettiin, ilmeisesti urheiluseuran varoilla, mutta muu tehtiin itse. Verkko solmittiin narusta ja verkkotolpat löytyivät jonkun metsästä. Kentän raivaus ja tasoitus tehtiin talkootyönä. Lähellä olevan ladon viereen tehtiin vielä pienempi kenttä pienten lasten käyttöön. Siinä oli vain naru verkon paikalla. Minä aloitin siinä pienemmällä kentällä ja pääsin vasta myöhemmin isommalle kentälle.

Harrastuksesta tuli suosittu. Kylällä oli monia, jotka kävivät kokeilemassa lentopalloa muutaman kerran, mutta jos kokivat sen liian vaikeaksi, lopettivat nopeasti. Melko pian kuitenkin aktiiviharrastajat löytyivät lajia kokeilleiden joukosta. Lähes koko nuoriso oli paikalla kaksi kertaa viikossa, sillä se oli mainio tilaisuus tavata kavereita ja toista sukupuolta. Peliä pelattiin kesäkuukaudet.

Niemelän Aake oli yksi lajia kokeilleista mutta siitä pian luopuneista. Hänen omintakeinen tyylinsä aiheutti sen, että pallo sinkoili yllättäviin suuntiin. Aakelta jäi kuitenkin sanonta elämään pelikentälle. Hän otti kerran vastaan syöttöä ja pallo karkasi väärään suuntaan. Aake totesi silloin rauhallisesti: ”Annappas ku minä uusin.” Sitä sanontaa käyttivät myöhemmin monet muutkin lyötyään pallon pusikkoon.

Myöhemmin palloilu siirtyi koulun lähelle tehdylle kentälle.

25. Vehvilän Osuuskassa

Isä hoiti Vehvilän osuuskassaa käytännössä koko sen ajan, jonka kassa oli toiminnassa. Kassa sijaitsi aluksi Huuhalla ja myöhemmin Koskelassa. Sillä oli aukioloaika, keskiviikkona klo 10–12. Kyllä aukioloaikaa noudatettiinkin, mutta verrattain monille se ei sopinut millään. Koska tahansa saattoi ilmestyä asiakas, joka halusi tallettaa tililleen, maksaa korkojaan, lyhentää velkaansa tai pyytää lainaa. Isä hoiti asiasta riippuen homman kotona tai lähti sitten tämän kävijän kanssa kassalle.

Minua nämä tapahtumat eivät yleensä juuri koskeneet millään tavoin. Isä ei kertonut niistä mitään, enkä minä saanut olla läheltä seuraamassa. Yksi poikkeus kuitenkin oli, jonka näin usein ja joka jäi mieleen. Tämä poikkeus oli Kopolan Aaro. Hänen tapansa käsitellä seteleitä oli omintakeinen ja hämmentävä. Hänellä oli iso lompakko, jossa oli vanhan mallin mukaisesti koko lompakon mittainen selkätasku. Hän rypisteli saamansa setelit ja sulloi ne sitten lompakon selkätaskuun. Lompakossa oli normaaleja taskuja, joissa olisi voinut säilyttää setelit sileinä, mutta se ei millään sopinut Aarolle.

Maksaessaan jotain hän kaivoi sitten niitä myttyjä pussistaan ja oikoi niitä pöydän reunalla. Isä yritti kysyä, minkä takia hänen pitää tehdä asia niin vaikeaksi, mutta Aaro vaan hymyili lempeästi ja tokaisi jotain lyhyesti siitä, että monet muutkin ovat sitä tiedustelleet.

Kassan hoitaminen sujui vuoden varrella melko rutiinilla, eikä aiheuttanut odottamattomia tehtäviä. Vuoden vaihteessa sitten saattoi käydä niin, että tilit eivät täsmänneetkään. Jos niissä olisi ollut iso virhe, olisi sen löytäminen ollut todennäköisesti helppo. Mutta virheet olivat usein pieniä, muutaman markan eli ennen euroa olleen pennin suuruisia. Niitä isä sitten etsiskeli yökaudet. Suuren, ikivanhan laskukoneen nauhoja kertyi röykkiöittäin ja hermo oli tiukalla. Kammarin pöydät ja tuolit olivat täynnä isoja tilikirjoja, ja yksi niistä oli isän aina nenän alla. Sen ymmärsin, että silloin isää ei saanut häiritä.

26. Heinänteko

Heinää tehtiin melkein koko heinäkuu. Heinäntekoon toivottiin pitkiä poutia. Säät kuunneltiin radiosta mutta pitkin päivää silmäiltiin taivaalle, jotta sade ei pääse yllättämään. Opin jo lapsena ymmärtämään melko hyvin, miten pilviä pitää tulkita. Poutasään lisäksi tarvittiin heinämiehiä. Heinämiehiksi kelpasivat ja tarvittiin kaikki, miehet naiset ja lapset.

Aloitin heinämiesurani pistämällä tappeja seipäisiin seivästäjille. Se oli tavallista lasten puuhaa. Kävin tallinliiterissä olevasta tappilaatikosta täyttämässä yksiripaisen tappivakkani ja kuljin sitten seivästäjien mukana. Seurasin homman etenemistä ja pyrin laittamaan tapin oikeaan aikaan. Jos en heti huomannut, kun tappia tarvittiin tai olin toisen seivästäjän luona, tuli komento: ”Tappi”! Jos seivästäjä halusi latoa heinät tiiviimmin, kuin minä ajattelin, oli komentona: ”Ei vielä”!

Jos seivästäjällä ei ollut tapinpanijaa, hän yleensä otti parin seipään tapit eli kuusi kappaletta taskuunsa tai kengän varteensa, jotta tappien hakeminen ei vienyt aikaa.

Kun kasvoin sen verran, että jalat ylettyivät polkimille, aloin ajaa haravakonetta. Sillä vedettiin heinät karhoille, joista ne oli helpompi seivästää. Haravoin haravakoneella myös riput pyöritellen hevosta pellolla seipäiden väleissä. Siitä syystä meillä ei yleensä tarvinnut olla ketään haravan varressa. Poikkeuksen tekivät vain hyvin kivikkoiset ja vaikeat niityt, joissa haravakone ei pystynyt keräämään kaikkia rippuja.

Kun heinät olivat kuivia, ajoimme ne latoon. Aluksi olin vain kärryssä polkemassa kuormaa ja ajamassa sen ladon eteen. Kuorma oli kerätty köyden päälle ja kun heinälaitojen peräosa irrotettiin, saatettiin kuoma pudottaa ladon eteen köyden avulla. Narun pää vain sidottiin ladon nurkkaan ja hevosta ajettiin muutama metri.

Myöhemmin vartuttuani pääsin sitten myös mättämään heiniä latoon tai ottamaan niitä ladossa vastaan. Heinien polkeminen ladossa oli hommaa, johon pienet lapsetkin kelpasivat. Heinäkerroksen jälkeen heinien päälle viskeltiin suolaa, sitä enemmän, mitä huonompia heiniä oli onnistuttu saamaan.

Heinäpellolla oli isän ja minun lisäkseni apulainen, mahdolliset kesävieraat sekä yksi palkattu heinämies. Heinämies oli joku nuori mies kylältä tai sitten joskus, kun omalta kylältä ei löytynyt apuväkeä, joku ihan tuntematon. Heinäaikaan kylillä kierteli nuoria miehiä töitä etsimässä. Äiti suhtautui hieman arastellen ihan tuntemattomien ”kulkumiesten” palkkaamiseen, mutta isä palkkasi, kun ei ollut muuta vaihtoehtoa. En muista, että heistä olisi koskaan mitään ongelmia syntynyt. Eräskin parikymppinen kaveri oli iltaisin selvästi yksinäinen, kun hän ei juuri uskaltautunut juttuihin äidin tai isän kanssa. Apulainen oli karjatöillään ja sen jälkeen omissa oloissaan. Niinpä hän tuli aina minun kanssa juttelemaan. Kävimme yhdessä saunomassa – äiti oli siitäkin huolissaan – ja juttelimme niitä näitä. Minulta hän sitten lopulta pyysi, että kysyisin isältä pientä förskottia ja pyörää lainaksi, että hän voisi illalla käydä kirkolla. Asia järjestyi ja aamulla työt jatkuivat normaalisti seitsemän aikaan.

Minua ei herätetty vielä seitsemältä, vaan sain nukkua yli kahdeksaan. Seivästämistä ei näet aloitettu vielä ennen kuin aamukaste oli kuivunut. Ehkä olisin saanut nukkua pitempään ilman aamukastettakin.

Eeva-tätini tuli joka kesä heinäkuuksi Helsingistä ja oli usein koko kuukauden meillä. Hän oli kova seivästämään. Anni-täti, opettaja, vietti kesänsä Huuhalla ja hän oli aina haravan varressa, ei missään muussa heinätyössä.

Maila ja Erkki Haukka, Iida-tädin tytär miehineen, viettivät lomansa Kallioharjussa ja tulivat usein meille heinätöihin ihan vain siitä riemusta, että saivat olla heinäpelolla.

Ymmärsin jo pienestä pitäen, miten helpottava ja tyytyväinen tunne isällä oli, kun heinää oli tullut runsaasti ja se oli saatu hyväkuntoisena katoksen alle. Ei niitä hetkiä koskaan juhlittu mutta kyllä se tyytyväisyys ja kiitollisuus ääneen lausuttiin. Syksyyn mentäessä oli sitten pian edessä toinen sadonkorjuun tavoite, saada viljat aittaan ja lopuksi ennen talven tuloa viimeiset kynnöt kynnetyiksi. Syksytöihin samoin kuin kevättöihin osallistuin vähemmän kuin heinätöihin, koska olin silloin jo koulussa. Isompana kylläkin niitin pääosan meidän kaura- ja ohrahalmeista.

27. Traktorit

Ensimmäisistä kesistä Siepossa muistan, että kaikki työt tehtiin hevosten avulla. Huuhalla oli kahden hevosen vedettävä niittokone. Samoin kyntämiseen tarvittiin kaksi hevosta. Meillä oli oma aura, mutta yleensä vain yksi hevonen, joten Huuhan kanssa tehtiin yhteistyötä. Niittokone oli jatkuvasti rikki ja kyntäminen oli hidasta ja raskasta.

Niinpä kahden traktorin hankinta kylälle oli suuri helpotus ainakin meille. Pekkalan Erkki osti Ferguson-traktorin ja melko pian sen jälkeen Pienviljelijäyhdistys hankki Valmet-traktorin. Erkki teki traktorillaan töitä myös muille. Myöhemmin hänen traktorillaan ajoi ulkopuolisten ajoja Aarne Markkanen. Valmetia ajoi Tenho Nyyssönen. Meidän kaikki kynnöt ja niitot teetettiin sen jälkeen jommallakummalla.

Oli luonnollista, että traktoria ei aina saanut juuri silloin kuin olisi halunnut. Yhtä luonnollista oli, että myös traktorit ja niiden koneet reistailivat ja jäivät kiinni erityisesti suopelloilla. Isosta helpotuksesta oli kuitenkin kysymys.

Huuha, isän kotitila, jonne meiltä Sieposta on vain vähän yli 200 metriä, oli paikka, josta lainattiin milloin mitäkin. Kaikkea tarvittavaa sai lainata. Vanhassa talossa oli kaikkea omasta takaa. Isä lainasi erilaisia työkaluja, minä lainasin useimmin käsikärryjä. Siellä oli kaksi kärryä, toinen kumipyöräinen ja kevyt liikuttaa, toinen puu- ja rautapyöräinen, raskaampi liikuttaa, mutta tukeva raskaampien lastien kuljettamiseen. Kumipyöräisellä me Unton ja Teemun kanssa kuljettelimme lähinnä toisiamme ja luonnollisesti mahdollisimman kovaa vauhtia.

28. Taksi Koskelaan

Pekkalan Erkki osti kylälle ensimmäisen henkilöauton sotien jälkeen. Kylällä oli ollut kolmekymmentäluvulla muutamia T-mallin Fordeja, mutta sitten meni monta vuotta, ennen kuin autokantaa alettiin kasvattaa. Erkin auto oli ranskalainen Peugeot eli Pösö. Erkki riiusteli niihin aikoihin ja auto oli hyvä apuväline asiassa. Kerran aamuyöstä kotiin tulleessaan hän nukahti rattiin ja ajoi ojaan, mutta siitä ei tullut juurikaan seurauksia.

Niihin aikoihin tuli markkinoille maitoliima, joka oli mullistava uusi tuote, Erikeeperin edeltäjä. Satuin kaupalle kerran, kun Erkki kertoi joillekin toisille miehille kokemuksiaan liimasta. Hän vakuutti, että sen toimivan hyvin mutta lisäsi: ”Mutta se haesoo ku näpit muanantaeaumuna.” Ukkoja kommentti nauratti ja minäkin ymmärsin, mitä hän tarkoitti.

Seuraava auto hankittiin sitten Koskelaan. Aarne ryhtyi taksinmieheksi. Hänen ensimmäinen autonsa oli venäläinen Popeda. Popeda olivat siihen aikaan erittäin suosittuja taksiautoja, sillä länsiautoja oli vaikea saada.

Meidän perhe oppi käyttämään kylän taksipalveluja. Aarne vei meitä jopa vierailulle mummolaan Iisalmeen. Olimme siellä yön yli ja palasimme seuraavana päivänä kotiin. Molemmilla matkoilla pysähdyttiin syömään eväitä ainakin kerran. Kuopion ja Iisalmen välillä oli 11 tasoristeystä ja muutenkin tie oli hidas. Pienempiä matkoja kirkolle, Kuopioon sekä sukulaisien ja tuttavien luo lähiseudulla tehtiin usein.

Minä voin aina pahoin senaikaisissa autoissa. Sain istua edessä, koska siinä pahoinvointi ei tullut niin helposti kuin takaistuimella. Joskus kuitenkin oksennus tuli ennen kuin auto ehdittiin pysäyttää. Muistan, kuinka minua nolotti Iisalmen reissulla, kun Arne joutui hankaamaan trasselilla auton kyljestä minun oksennuksen, kun ehdin vain häthätää saada ikkunan auki. Silloin ei vielä ymmärretty käyttää oksennuspusseja.

29. Lastujen tuotantoa ja muuta askaretta

Muistan, että lapsena tuli kysytyksi varsin usein äidiltä, mitä sitä oikein tekisi. Äidillä oli rajallisesti ehdotuksia, eivätkä ne vähäisetkään tahtoneet innostaa. Talvi-iltoina normaalisti riisuuduin alusvaatteisilleni eli flanelliseen aluspukuun, jossa oli luukku takana. Sitten aloin juosta tuvassa keittokomerolta nurkkasänkyyn ja takaisin. Juokseminen oli erittäin mukavaa. Sitten kun kyllästyin juoksemiseen, kiipesin uunin päälle, koska siellä oli lämmintä. Sielläkään ei sitten ollut juuri mitään tekemistä, mutta kiva siellä oli kuunnella muiden juttuja tai radiota. Jos isä oli kotona, hän istui keinutuolissa lukemassa hevoslehteään. Äiti neuloi.

Kun vähän vartuin, juokseminen loppui. Tilalle tuli vuoleskelu. Minulla oli asiaankuuluvasti oma puukko, joka oli sitten tavallisesti aina mukana. Kun teki mieli vuoleskella, vedin vain matot pois tieltä ja aloin tehdä lastuja lattialle. Koskaan sitä ei kielletty, kunhan siivosin sitten jälkeni. Aina minulla oli jonkinlainen ajatus, mitä olen tekemässä. Useimmiten kuitenkin sain aikaan vain ison määrän lastuja ja toimeen varatut puupalat häviämään. Kivaa se oli joka tapauksessa.

Piirtäminen oli kyllä mukavaa puhdetyötä. Äiti toi kaupalta käärepaperia piirustuskyttöön. Radiota kuunneltiin paljon. Lastentunnit olivat tärkeä ohjelma samoin lauantain toivotut levyt. Aluksi oli kuunneltava klassisen musiikin helmiä ja Anna Mutasta laulamassa Karjalan kunnailla, kunnes päästiin iskelmiin. Luulen, että juuri toivottujen levyjen vuoksi klassiseen musiikkiinkin perehtyminen myöhemmin onnistui helposti. Oli pohjaa, mille rakentaa.

Kesällä kaikki puuhat keskittyivät ulkosalle tai tallin liiterille. Tallin eteisessä oli lautavarasto ja kaikki työkalut, naulat ja muut tarvikkeet. Keväällä rakensin vesimyllyn mutta kesäaskareisiin kuului kuorma-auton rakentaminen. Se oli narusta vedettävä auto, jonka lavalle saattoi kasata kuormaa. Yleensä kuormat olivat omiin leikkeihin liittyviä, mutta muistan, että kun pihaa haravoitiin syksyn lehdistä, sain omalla kuorma-autollani kuljettaa lehtikasoja kompostiin. Olin siitä erittäin otettu.

Kirkkotoimitukset kuunneltiin joka sunnuntai, ja silloin piti olla hiljaa. Kun rovasti Lennart Heljas oli lopettanut saarnansa, sai taas puhua ja lähteä askareisiinsa. Sunnuntaina oltiin pyhävaatteissa, vaikka oltiin kotona. Pitkänä perjantaina ja joulupäivänä ei saanut lähteä Koivuharjuun poikia tapaamaan. Piti olla kotona ja mieluimmin sisällä.

Tietenkin piti rakentaa jonkinlainen maja. Mietin monenlaisia vaihtoehtoja mutta jouduin mielikuvituksen ja taitojen puutteessa tyytymään rakennelmaan, jota kutsuin ”Mörskäksi”. Rakensin sen navetan taakse, Koivuharjun ja meidän välisen aidan viereen. Tein sille kurkihirren ja viritin käytettyjä apulantasäkkejä teltan muotoiseksi rakennelmaksi. Sisälle mahduimme Unton ja Teemun kanssa ihan hyvin istumaan. Ei siellä muuta juuri voinut tehdä kuin istua hetken ja lähteä pois, koska siellä oli pimeää. Yrtin rakentaa sinne vielä uunin, kun löysin rautaputkea, josta uskoin tulevan hyvän piipun. Tulet sain uuniin, mutta savu ei mennyt piippuun vaan Mörskän sisään. Minun annettiin kuitenkin yrittää. Isä antoi minun käyttää tarvikkeitaan ja työkalujaan ihan vapaasti, eikä puuttunut millään tavoin mihinkään.

30. Kaksi katoamista

Ensimmäinen

Meille hankittiin heti Sieppoon muutettuamme ajokoira. Sen nimi oli Raiku. Sen oli määrä ajaa jäniksiä, mitä se tekikin jossain määrin. Jäniksiä oli siihen aikaan melko vähän. Sen lisäksi se teki normaaleja, koiramaisia temppuja. Se muun muassa kerran hotkaisi Koivuharjun Iidan jäähtymässä olleet vehnäsletit suihinsa. Ajokoira oli näet aina nälissään, koska sillä tavalla se jaksoi ja motivoitui paremmin ajamaan jänistä.  Myöhemmin Raiku ajoi myös Sääsken lampaita järveen, niin että ne hukkuivat. Maksettuaan lampaat isä arveli, että Raikun palvelukset ajokoirana saavat riittää. Sen jälkeen Raiku palveli vielä pitkävartisina karvarukkasina. Ne oli hyvä vetää käteensä, kun lähti hevosella kylille talvisaikaan.

Raikulle rakennettiin oma koppi, jossa se asusteli maaliskuun alusta elokuun loppuun. Silloinhan koirat on pidettävä kiinni. Koivuharjuun menevän polun varressa oli pingotettuna pitkä rautalanka, jossa Raikun ketju oli kiinni. Näin koira saattoi liikkua melko paljon, kaivella kuoppia maahan ja tehdä muita koiralle tarpeellisia hommia vankeusaikanaankin.

Minusta, 5-6-vuotiaasta koltiaisesta, koirankoppi oli kiva paikka. Sinne saattoi ryömiä sisään ja siellä oli pehmikkeitä, joten siellä voi hyvin loikoilla. Loikoilimme siellä usein Raikun kanssa yhdessä. Kun Raiku oli jo siirtynyt rukkasvaiheeseen, koppi oli vielä paikallaan. Se odotteli seuraavaa asukasta.

Eräänä päivänä olin taas ryöminyt koppiin ja siellä loikoillessani nukahdin. Nukuin ilmeisesti jopa pari tuntia, sillä minua oli etsitty isolla joukolla jo kauan. Koska oli kesä, äitikin oli kotona ja muistelen hänen olleen kaikkein eniten huolissaan. Sieltä minut sitten lopulta löydettiin nukkumasta ja pian todettiin, ettei minussa ole mitään muuta vikaa kuin, että olen vähän unen pöpperössä. En saanut nuhteita. Lopulta ainakin äitiä koko juttu nauratti oikein ääneen. Juttua kerrottiin sitten kaikille vieraille, jotka meillä lähiaikoina kävivät. Olin siitä ihan mielissäni.

Toinen

Koivuharjun Iidan sisko, Alma, oli tullut juuri miehensä Valtterin kanssa Koivuharjuun viettämään kesälomaa. Tämä lapseton pariskunta vietti useita kesiä Koivuharjussa. Valtteri toi pojilla aina jotain kiinnostavaa, nallipyssyjä ja pieniä ilotulitteita, joten vierailua odotettiin innolla. Tietysti tuliaisiin kuului iso joukko karuskeja. Niinpä minäkin olin silloin paikalla Koivuharjussa.

Väki siirtyi kahville keittiöön. Pian kuitenkin alettiin kysellä, missä Teemu on. Sitten häntä huudettiin ja kohta jo etsittiin koko joukon voimin. Poikaa, joka tuolloin oli noin neljävuotias, ei kuitenkaan löytynyt. Mitä kauemmin etsintä jatkui, sitä huolestuneemmaksi Iida kävi. Muistan, että kaivoa jo luotailtiin, koska pelättiin, että hän on pudonnut sinne. Kaikki kiertelivät rakennuksissa ja ympäristössä ja huutelivat Teemua. Olimme varmoja, että hänelle on sattunut jotain todella ikävää, koska muuten hän olisi löytynyt ajat sitten. Iida oli itkuissaan ja epätoivon vallassa.

En muista ihan varmaan, miten Teemu löytyi, mutta ilmeisesti me Unton kanssa löysimme hänet, koska me etsimme häntä vaistomaisesti hyvistä piiloista. Hän oli ryöminyt aitassa olevien sisustuslevyjen taakse. Aitassa oli peräseinään nojaamassa muutamia levyjä niin, että seinän viereen jäi pieni suippeneva kolo. Siellä Teemu kyyhötti. Hän oli mennyt piiloon peläten, että hänet löydettäisiin. Hän näet uskoi saavansa selkäänsä.

Kun muut lähtivät kahville, he jättivät tupakkansa tuhkakuppiin. Teemu halusi kokeilla tupakkaa ja huomasi tilaisuutensa tulleen. Hän sai imetyksi savua sisäänsä jostain tumpeista. Seurauksena oli välitön surkea olo ja määrätietoinen pako.

Hänelle ei oltu vihaisia. Helpotus oli ainoa tunne. Iida halaili poikaansa ja sai hänet kertomaan, miksi hän oli piiloutunut. Vähitellen kaikki palasi ennalleen, mutta hetki oli eletty ison huolen keskellä.

31. Kaksi järkytystä

Syksyisin Jylänki jäätyi asteittain ja vähin erin. Ensimmäisen pakkasyön jälkeen olivat rannat riitteessä, joka seuraavana yönä vahvistui tai suli vielä kokonaan pois. Kun jäät ilmestyivät niin, ettei samalla satanut lunta, oli mahdollisuus kolkalla käyntiin ja luisteluun.

Kolkalla käynti tarkoitti kalastusta jään läpi. Kalat näkyivät rantamatalikoilla ohuen jään läpi hyvin ja ne uivat melko lähellä jäätä. Niitä kalastettiin lyömällä isolla puunuijalla. Jäähän tuli pyörä reikä ja pökertyneen kalan saattoi poimia reiästä jään pinnalle. Tämä onnistui vain, kun jää oli riittävän ohutta. Näin isän kalastavan myös kirveellä, kun jää alkoi olla liian paksua nuijalla kalastamiseen. Meillä ei tainnut edes olla kunnon kolkkanuijaa.

Minulta kolkkakalastus oli vielä kielletty. Lisäksi isä merkkasi kirveellä jäälle rajat, jonka yli syvemmälle ei saanut mennä. Houkutus kokeilla kolkkakalastusta, josta Koivuharjun pojilla oli jo omia onnistumiskertomuksia, oli liian suuri. Otin kirveen ja menin Siepon rantaan yrittämään. Kahdesti yritin lyödä kalaa kirvellä ja molemmilla kerroilla kaaduin liukkaalla jäällä. Kaloihin en osunut. Se riitti minulle ja läksin kotiin.

Ihmettelin matkalla, miksi minulla on hiki, vaikka oli pieni pakkanen. Hattu näet tuntui märältä. Niinpä otin sen pois päästä vilvoitellakseni, mutta huomasinkin, että se oli veressä. Päätäni lämmitti veri eikä hiki.

Menin nopeasti tupaan, jossa äiti järkyttyi kovasti. Jouduin tunnustamaan kolkalla käynnin, sillä olin nähtävästi kaatunut siten, että pääni kolahti kirveen terään, joka oli jäänyt epäonnistuneessa iskussa selän taakse. Muistin, että kaatumiset olivat sattuneet, mutta ei niin kovasti, että olisin asiaa enemmän miettinyt.

En lyönyt päätäni täydellä voimalla kirveen terään vaan sen verran, että terä meni karvahatun läpi ja teki haavan päälakeen. Hattuun jäi reikä ja päähän arpi.

Äiti oli aluksi järkytyksen lisäksi myös vihainen, koska olin mennyt kolkalle, vaikka se oli ehdottomasti kiellettyä. Meillä asui silloin Leppämäen 82-vuotias mummo. Arton syntymää odoteltiin ja mummo oli sen vuoksi avustamassa. Mummo ehdotti äidille, ettei minua enää rangaistaisi, koska Jumala on jo rangaissut. Niinpä äiti rauhoittui ja alkoi jo hellitellä. Isällekin asia tarjottiin niin, että hän ei siitä juurikaan julmistellut.

Minun kolkkakokemukseni jäivät siihen. Ei tehnyt mieli enää kolkalle myöhemminkään.

Toinen järkytys tapahtui niin ikään ennen Arton syntymää, alle kuusivuotiaana. Silloin en osannut vielä uida. Minulla oli jyrkkä kielto lähteä veneellä mihinkään ilman aikuisen mukanaoloa. Koivuharjun pojat olivat yhtä uimataidottomia kuin minäkin.

Kuitenkin eräänä päivänä päätimme lähteä Koivuharjun veneellä Isoon saareen. Meitä oli Unto, Teemu, minä ja Tiitisen Liisa. Liisa oli kasvattina Koivuharjussa ja vähän toisella kymmentä mutta kelpasi minusta aikuiseksi.

Saaren päässä olevilla kallioilla heittelin käpyjä järveen ja yritin niitä sitten saada takaisin kiinni. Yhtä käpyä kurkkiessani luiskahdin kalliolta veteen. Siinä kohtaa on vettä ainakin viisi metriä. Sain sormillani kiinni kallion koloista mutta en päässyt ylös. Huusin apua ja lopulta Liisa tuli poikien kanssa ja veti minut kädestä ylös.

Pelästyin tilannetta, koska pelkäsin hukkuvani. Sitten vähän toivuttuani aloin pelätä, mitä siitä kotona seuraa. Vaatteet olivat märkiä ja paljastaisivat minut heti. Läksimme heti takaisin Koivuharjun rantaan. Jäin Koivuharjuun maleksimaan ja odotin, että vaatteet kuivuisivat. Aluksi asia näytti onnistuvan. Vaatteet eivät paljastaneet minua. Paljastus tuli siitä, että pojat olivat kertoneet asian kotonaan ja Iida välitti sen äidille.

Sain kovat nuhteet ja vakavan keskustelun. Äiti uskoi, että olin ihan vähällä hukkua. Minulle selvitettiin myös käsitettä aikuinen tavalla, että sen väärä tulkinta ei ollut enää mahdollinen. Toisin kuin kolkkatapaturma tämä jäi minulle painajaiseksi omaankin mieleeni. Muistelin vuosikaudet asiaa kammoksuen.

32. Valkoiset tennarit ja muita lapsuuden kevätmuistoja

Linnunpesät

Lapsuudessa kevät alkoi silloin, kun lumet alkoivat sulaa päivällä ja yöpakkasten jälkeen hanget kantoivat hyvin. Se oli parasta aikaa liikkua metsässä. Kaikkialle pääsi helposti. Metsän muotoja, kumpareita ja notkelmia, pystyi erottamaan paremmin, koska puissa ei ollut lehtiä. Suollakin saattoi kävellä paikoissa, joihin ei kesällä päässyt millään. Varsinkin huopatossuilla oli mukava kävellä hankiaisella, sillä ne pitivät hyvin. Teki mieli juosta.

Kuulaana kevättalven aamuna varikset olivat jo pesäntekopuuhissaan. Siinä oli yksi syy, miksi piti lähteä metsään kuljeskelemaan. Piti löytää tekeillä olevat variksenpesät. Variksia ja harakoita pidettiin silloin vahingollisina lintuina ja niitä toivottiin hävitettävän. Niistä maksettiin jopa tapporahaa. Pesiä etsittiin siis kahdesta syystä: ensinnäkin oli tärkeä tietää niin monta linnunpesää kuin mahdollista ja lisäksi kuului asiaan yrittää tuhota pesät sopivana aikana. Variksenpesät toisin olivat korkeiden mäntyjen latvoissa, joten niille ei mahtanut mitään muuta kuin pyytämällä isä ampumaan pesä tohjoksi. Pari pesää muistan isän ampuneen. Minä muistan tiputtaneeni muutaman räksän pesän. Oma osuuteni tuhoamiseen jäi siis vähäiseksi.

Harakanpesiin pääsi, koska ne olivat pienemmissä puissa, yleensä kuusissa. Niitä ei jostain syystä hävitetty. Yhdessä harakan pesässä yritin haudottaa kananmunaa. Munasta ei tullut poikasta, mutta muut poikaset kuoriutuivat ja lähtivät aikanaan lentoon. Yhden variksenpojan otin elätikseni, mutta en osannut hoitaa sitä kunnolla. Se menehtyi. Se järkytti mieltäni, enkä ole sen kokemuksen jälkeen halunnut ottaa eläintä vastuulleni.

Varisten äänten lisäksi kevättalven aamuina kuului, usein jopa monelta suunnalta, teeren soidinkukerrus. Sitä kuuntelin usein pitkät tovit.  Pikkulintujakin oli jo jonkin verran, mutta ne eivät siinä vaiheessa saaneet huomiota. Harakat tekivät myös pesiään mutta äänettä.

Myöhemmin pesien etsintä jatkui. Räksänpesät oli helppo löytää, koska lintuja oli paljon, ne olivat äänekkäitä ja pesät olivat usein melko alhaalla kuusien oksahaaroissa. Peipon pesät olivat myös helppoja huomata. Niitä oli kuusissa ja koivuissa. Keväisessä metsässä tuli liikutuksi melko paljon, joten maassa olevia pesiä löytyi sattumalta, kun ohi kävellessä hautova lintu lähti lentoon. Muistan löytäneeni ainakin metson, sorsan ja rantasipin pesän sillä tavoin.

Pesillä piti sitten käydä. Rauhoitettujen lintujen pesiin ei saanut koskea. Olin jostakin omaksunut käsityksen, että pesään ei saanut edes hengittää. Muuten emo hylkää sen. Luulen, että sillä ”tiedolla” yritettiin hillitä pesien etsimis- ja seuraamisintoa. Puussa olevaa pesää kiivettiin katsomaan, joko siellä ovat pojat kuoriutuneet. Maassa olevia pesiä lähestyttiin varovasti ja kun nähtiin emon hautovan, poistuttiin paikalta. Näitä pesillä käyntejä tehtiin yhdessä kavereiden, pääasiassa Koivuharjun poikien kanssa. Kierrokseen kuuluivat silloin kaikkien löytämät pesät.

Purot

Kun hanget alkoivat sulaa, vesi alkoi vähitellen virrata ojissa. Se tapahtui hangen alla näkymättömissä. Juoksevan veden lorina kuului kuitenkin lumen läpi ja se herätti kiinnostuksen kaivaa puro esiin hangen alta. Sitten ojaan piti saada vesimylly. Laudoista rakennettiin ränni, johon ojan vesi ohjattiin ja rännin päässä oli laudasta tehty nelilapainen siipiratas. Virtaava vesi pyöritti ratasta ja se sai aikaan mukavalta kuulostavan äänen. Sitä oli kiva kuunnella, katsella ja käydä aika ajoin korjailemassa.

Näitä purojen lumen alta kaivamisia ja vesirattaiden asentamisia tehdessä jalka usein putosi kohtaan, jossa vettä tuli kenkään. Silloin oli pakko keskeyttää hommat ja mennä vaihtamaan kuivaa ylle. Nuhteet kuuluivat asiaan siinä vaiheessa.

Puroja tehtiin sitten myöhemmin myös siksi, että sulanut vesi saatiin johdetuksi pois lätäköistä ja lammikoista. Se oli mukavaa keväistä puuhaa.

Vappujuhlat

Vehvilän koululla oli vain yksi urkuharmoni ja se oli yläluokassa. Äidin luokassa ei ollut soitinta ja hän keksi ryhtyä keräämään rahaa harmonia varten mm. järjestämällä vappujuhlia koululla. Teimme kreppipaperista vappukukkia ja – huiskuja, joita juhlassa myytiin. Lisäksi myytiin simaa ja pikkuleipiä sekä kahvia ja pullaa.

Ohjelma oli pääasiassa oppilaiden esittämää, mutta saivat siellä esiintyä muutkin.

Vappujuhla oli tervetullut tapahtuma kylälle. Kaikki kyläläiset olivat paikalla. Muita vapputapahtumia ei ollut. Poliittiset jutut tapahtuivat Suonenjoen kirkonkylässä ja melko pienimuotoisina, yksi kulkue, jossa oli vain kourallinen marssijoita.

Rahaa kerättiin monta vuotta ja lopulta kunta sitten heltyi ja antoi loput rahat, jotta uusi harmoni saatiin myös alaluokkaan. Siihen loppuivat vappujuhlat.

Äitienpäiväkahvit

Vappujuhlien korvaajaksi, tosin vasta silloin, kun olin jo lukiossa, keksittiin, että kylän miehet voisivat tarjota äideille äitienpäiväkahvit. No luonnollisesti sekin oli koko kylän juhla ja siellä oli muutakin ohjelmaa kuin kahvittelua.

Markanheitto

Toukokuussa monena sunnuntaina kylän poikia kokoontui Koivuharjuun, jonka eteläseinustalla oli sulaa maata. Reino sulatti maan tuhkaa kylvämällä, koska hän viljeli seinustalla kessua, tupakkakasvia, josta hän kuivasi ja murensi tupakkaa sätkiinsä.

Seinän vieressä heitettiin markkaa. Maassa oli pystyssä tikku, jonka lähelle markka heitettiin muutaman metrin päästä. Jokainen sai heittää niin monella markalla kuin halusi. Jokainen heitetty raha jäi paikoilleen, kunnes kaikki halukkaat rahat oli heitetty. Lähimmäksi tikkua markkansa heittänyt sai ”kilistää” ensin. Hän keräsi kaikki rahat kouriinsa ja sekoitti sekä heitti ne ilmaan sanoen, kumpaa puolta, kotkaa vai mynttiä (=kruunaa vai klaavaa), hän haluaa.

Jos hän valitsi myntit, hän keräsi kaikki mynttipuoli ylöspäin olevat rahat. Loppuja kilisti seuraavaksi lähimmäksi heittänyt jne. Kuten tavallista, Koskelan Asko oli tässäkin paras. Minä menestyin kehnosti, mutta käytin hillitysti käteisvarojani. Markka oli silloin pienin kolikko. Markan pariarvoa muutettiin, muistaakseni vuonna 1961. Silloin sata markkaa muutettiin markaksi. Silloin tulivat pennit taas käyttöön. Silloin heitetty markka on euroissa noin 0,002 euroa.

Kevättutkinto

Koulu päättyi toukokuun lopussa kevättutkintoon. Sinne mentiin myös koko kylän voimin katselemaan lasten ohjelmaa ja tietysti noutamaan todistukset.

Yleensä kaikkiin juhliin mentiin parhaat päällä. Jos perheellä oli varaa, tutkintoon pyrittiin hankkimaan jotain uutta vaatetta.

Minulle on mieleen jäänyt yksi tutkintokerta, kun saimme isän kanssa uudet, valkoiset tennarit. Tenniskengät olivat kangaskengät, joissa oli kumipohja. Nokian kengissä, jollaiset isällä oli, oli litteä kumipohja. Minulla oli Paran kengät, joissa kumipohja kääntyi osittain kangasosan päälle ja kärjessä ihan muutaman sentin. Ne olivat pikkupojalle paremmat, koska niillä saattoi astua matalaan lätäkköön ilman, että vettä meni kenkään. Minusta ne olivat myös paremman näköiset.

Olin kengistä iloinen ja onnellinen mutta myös huolestunut. Tie Sieposta koululle oli vielä toukokuun lopulla melko huono. Silloin ei ollut vielä autotietä kuten nyt vaan laitumien läpi menevä kärrytie, jossa vesien virtaamareittien yli ei ollut siltoja. Ne kohdat olivat isoja liejuisia kaistaleita. Huolena oli päästä koululle kenkiä likaamatta. Onnistuin siinä kuitenkin hyvin, kun kiertelin etsimässä parhaat reitit. Tulomatkalla kengät jo likaantuivat, mutta siitä ei tarvinnut enää huolestua. Ne oli helppo pestä

33. Mannis-tamma

Huuhalla oli tamma, joka oli ostettu Manniselta. Hevosella oli kai nimikin, mutta kaikki kutsuivat sitä Mannis-tammaksi. Se oli erittäin helposti käsiteltävä ja lempeä liinakko, joka eli vanhaksi. Viimeisiä vuosiaan se palveli silloin, kun minä olin neljän, viiden ikäinen.

Asuimme vielä koululla. Muistan, että talvella lainasimme Huuhalta hevosta aina, kun piti mennä kyläilemään. Valitsimme aina Mannis-tamman, vaikka Huuhalla olisi ollut muitakin hevosia ja reippaampia reen vetäjiä. Mannis-tamma oli kuitenkin helppokäyttöisin.

Lähdön lähestyessä isä soitti Huuhalle hevostarpeestaan.  Siellä joku valjasti tamman laitareen eteen ja lähetti sen yksin kohti koulua. Tamma talsi rauhassa tietä pitkin ja isä pysäytti sen koulun edessä. Vierailun päätyttyä tamma lähetettiin takaisin kotiin samalla tavalla ja soitettiin, että Mannis-tamma on matkalla. Huuhalla ei kenenkään tarvinnut vahtia hevosen tuloa. Se marssi suoraan tallin eteen ja jäi siihen odottamaan, että joku tulee riisumaan sen valjaista ja viemään talliin.

Muistan, että tamma antoi lasten telmiä jaloissaan ja juosta mahan alitse, eikä liikahtanut mihinkään. Katseli vain tyynesti.

Melko pian sen jälkeen, kun olimme muuttaneet Sieppoon, tamma sairastui. Olin Huuhalla, kun joku tuli sanomaan, että nyt ovat Mannis-tammalla asiat huonosti. Menin muiden mukana sitä talliin katsomaan ja näin silloin ensimmäisen ja viimeisen kerran hevosen istuvan.  Tamma oli saanut etujalat suoraksi, mutta ei jaksanut nousta enää ylös. Minua hätisteltiin pois, sillä miehet alkoivat puhua lopettamisesta. Mitään ei kuitenkaan ehditty tehdä, sillä Mannis-tamma kuoli melkein samassa omia aikojaan.

Huuhan veljekset olivat kaikki kovia hevosmiehiä ja hevosten jalostajia. Mannis-tamma ei ollut kantakirjassa eikä voittanut koskaan mitään palkintoja. Se voitti sympatiaa.

34. Tervaus

Meillä oli tervapurkki tallin liiterissä. Se oli puuämpäri, jossa oli metallinen ripa. Siinä oli vielä kansi ja kannen keskellä kädensija, josta kantta pystyi nostamaan. Purkissa oli valmiina pensseli, jolla tervaa saattoi sivellä. En muista, mistä ja miten isä osti lisää tervaa enkä sitä, millä tavalla se oli pakattuna, peltipurkissa varmaan. Muistan vain, että tervapurkissa oli aina tervaa ja sitä sai käyttää silloin, kun tarvitsi.

Tervantuoksu kuului ehdottomasti kevääseen. Se oli varma kevään merkki. Kun aurinko oli sulattanut lumet kumollaan olevan veneen päältä, oli aika lähteä ”venneetervuusee”.  Vene tervattiin molemmilta puolilta, tai jos se sattui olemaan hyvässä tervassa, vain ulkopuolelta. Kuivumisen nopeuttamiseksi tervaaminen tehtiin aurinkoisena päivänä. Yleensä lunta vielä näkyi ympärillä ja järvi oli jäässä, mutta pälviä oli paljaana ja terva tuoksui mukavasti auringon paistaessa siihen. Jos tervaus tehtiin molemmilta puolilta, oli välillä odotettava muutama päivä tervauksen kuivumista ennen kuin veneen saattoi kääntää toisen puolen tervaamiseksi. Vene piti olla soutukunnossa, kun jäät lähtivät ja alkoi hauen kutu.

Jos vene oli vanha ja siihen oli tullut rakoja lautojen väliin, rakoihin työnneltiin jollain terävällä aseella kangastilkkuja ennen tervaamista. Kun veneen sitten laski vesille, puu turposi sen verran, että vene piti vettä siedettävästi. Kaikki puuveneet vuotavat jonkin verran, toiset enemmän toiset vähemmän. Siksi veneissä oli äyskäri, jolla vettä äyskäröitiin pois matkan varrella. Siepon vene vuosi vähän, sillä se oli melko uusi, hankittu silloin, kun asuimme vielä koululla.

Airot ja mela tervattiin kädensijoja lukuun ottamatta.

Minä en koskaan itse tervannut venettä. Isä teki sen aina mutta olin mukana ennen oppikoulua muutamia kertoja. Sen sijaan minä tervasin usein puusuksiani. Ne tarvitsivat tervaa useaan otteeseen talven aikana, koska muuten ne eivät olisi luistaneet.

Tervaus tapahtui silloin, kun tuvan uunia lämmitettiin. Talvisin siis mahdollisuus oli joka päivä. Terva siveltiin ensin suksen pohjaan. Tämä tapahtui ulkona. Sitten mentiin tupaan ja työnnettiin suksi uuniin tulenlieskojen päälle. Sitä piti pitää siinä vain pieni hetki, jotta terva kuumeni kuplivaksi. Sitten suksi vedettiin pois ja kiikutettiin pihalle, jossa terva hangattiin tasaiseksi suksen pohjaan. Parilla, kolmella lämmityskerralla oli terva saatu imeytymään puun sisään ja pinta kohtuullisen sileäksi. Kun suksi oli jäähtynyt, sillä pääsi hiihtämään. Aluksi juuri tervatut sukset luistivat huonosti, mutta pian, muutaman kilometrin hiihdon jälkeen, pinta kului liukkaaksi ja suksi oli parhaimmillaan.

Tervauksen yhteydessä oli mahdollista myös muuttaa suksen muotoa. Puusuksen kärjet alkoivat käytössä vähitellen suoristua. Kun suksi oli kuuma, sen kärkeä voitiin kivertää eli kaarevuutta lisätä. Yleensä se jännitettiin johonkin jäähtymisen ajaksi. Kun suksen otti pois jännityksestä, se jäi siihen muotoon, johon se oli asetettu. Luontevimpia paikkoja kivertää suksen kärkeä olivat hirsirakennusten nurkkapäät. Kärki työnnettiin vain hirsien väliin ja suksen oma paino jo riitti aikaansaamaan sopivan kärkikaaren. Sieposta löytyi kiverryspaikkoja navetan ja tallin seinästä.

Luokit hevosvaljaisiin tehtiin samalla tavalla eli vääntämällä tervattu, kuuma koivu valmiiseen muottiin. Talojen aitan seinässä oli yleensä luokin muotoinen muotti ja sen yläpuolella kaaren muodossa joukko tapinreikiä. Sitä mukaa kun puu vääntyi oikeaan asentoon, se lukittiin hakkaamalla tapinreikiin lukitsevat tapit.  Siepossa ei ollut omaa muottia. Ostimme luokit, joita käytimme.

Ensimmäiset puusukseni olivat pullopohjat eli ne olivat negatiivisesti jalkavat. Kun suksen pisti maahan, se kanta ja kärki jäivät koholle. Ne olivat surkeat hiihdettävät. Tervauksen yhteydessä onnistuin vääntämään niihin vähän jakavuutta, mutta se katosi hetkessä, kun läksin hiihtämään.

Tervaa käytettiin niin ikään ajopelien puunsuojana. Rekien jalakset ja kaplaat oli tervattava. Pankkoreet tervattiin kokonaan.  Jonkun verran rekiä suojattiin myös mustalla maalilla. Paremmat reet maalattiin ja laitareet lakattiin ja maalattiin.

Tervan tuoksuun liittyi paljon positiivisia mielikuvia. Ehkä juuri siksi tervashampoo on suosikkini nykyisinkin.

35. Olympiavuosi 1952

Muistan oikeastaan vain joitakin asioita kesästä 1952. Eri vuosien hahmottaminen on erittäin vaikea muuten kuin sitomalla ne joihinkin tapahtumiin. Olympialaisten järjestäminen Helsingissä oli suuri asia monella tavalla, mutta alle 10-vuotias poika rekisteröi asioita valikoidusti.

Sotamuistot lähellä

Äidillä oli koko minun lapsuuteni ajan suuri pelko siitä, että Suomi vielä joutuu Neuvostoliiton osaksi.  Vuonna 1948 oli SKDL, joka oli kommunistien peitejärjestö, saanut yli 50 paikkaa eduskuntaan ja oli silloin suurin puolue. Itä-Euroopan maat kaatuivat yksi toisensa jälkeen Neuvostoliiton talutusnuoraan ja SKDL:n vahva nainen, Hertta Kuusinen julisti: ”Tšekkoslovakian tie on meidänkin tiemme.” Pelkoon oli siis aihetta. Äiti sai Olympialaisista yhden lohduttavan merkin, sillä hän tiesi, että Olympialaiset järjestänyt maa on ainakin tähän saakka säilynyt itsenäisenä.

Äiti kesän jatko-opinnoissa

Äiti oli valmistunut opettajaseminaarista alakoulunopettajaksi. Opetusministeriö muutti opettajan ammattia siten, että alettiin kouluttaa vain kansakoulunopettajia. Alakoulunopettajien oli saadakseen kansakoulunopettajan pätevyyden suoritettava jatko-opintoja. Ne veivät lähes koko kesäloman, mutta yhdellä kurssilla sen sai suoritetuksi. Äiti suoritti sen vuonna 1952 ja oli näin ollen melkein koko kesän opiskelemassa Torniossa. En muista, hänen poissaolostaan kovin paljon, joten sanottavammin en ikävöinyt, eikä niin tainnut tehdä Artokaan, vaikka oli vasta vajaa neljä vuotta vanha.

Mitä Olympialaisista jäi mieleen

Olympialaisista puhuttiin ja kirjoitettiin paljon, joten minullekin jäi joitakin asioita mieleen. Suurin ihme selvästikin oli, että prinssi Philip Englannista tuli katsomaan kisoja. Elisabeth kruunattiin seuraavana vuonna Britannian ja kansainyhteisön kuningattareksi, mutta Philip oli silloin erittäin kiinnostava persoona, varmaan kertaluokkaa kiinnostavampi kuin nyt.

Toinen iso asia, josta kirjoitettiin paljon, oli koko kisojen ajan vallinnut huono sää. Suomessa satoi silloin harvinaisen paljon. Muistan, että sateet haittasivat heinätöitäkin. Heinää olisi pitänyt tehdä, kun oli hyvä sää, mutta kyllä minä muutaman kerran pääsin pellolta radion ääreen kuuntelemaan olympialähetystä.

Suomalaisten menestykseen oltiin jotakuinkin tyytyväisiä, tulihan mitaleita paljon. Tyytymättömyyttä herätti se, että yleisurheilussa, jossa oli aiemmin menestytty hyvin, saatiin vain yksi mitali, Toivo Hyytiäisen keihäspronssi. Sylvi Saimon saama melonnan kultamitali oli paljon esillä ja se antoi vauhtia yleensä naisurheilulle, jota ei oltu juuri noteerattu. Harrastuskin oli vähäistä.

Neuvostoliitto osallistui ensimmäistä kertaa Olympialaisiin ja tekikin sen suurella ja menestyvällä joukkueella.  Yleisön suosikeiksi nousivat kuitenkin Jamaikan 400 metrin juoksijat ja brasilialainen kolmiloikkaaja Adhemar Ferreira da Silva.

Rantasauna rakennetaan

Rantasaunasta oli ollut keskustelua jo jonkin aikaa. Kesällä 1952 se sitten tehtiin. Isä rakensi sen käytännössä yksin.  Ovia ja ikkunoita oli hankittu joistain purkurakennuksista. Kaikesta oli silloin vielä pulaa. Isä teki itse piirustukset tai ainakin suunnitelman, miten rakennus tehdään. Siihen aikaan ei ollut rakennusvalvontaa sanomassa, mihin saunan saa pystyttää. Se pystytettiin ihan rantaan. Pukuhuone tehtiin yksinkertaisella lautaseinällä. Saunaan tehtiin kaksi lautaseinää, sisä- ja ulkoseinä. Niiden väli täytettiin sahajauholla, silloin käytössä olleella, tavallisella lämpöeristeellä. Niinpä sauna paloi ymmärrettävästi erittäin iloisesti, kun se paljon myöhemmin syttyi tuleen.

Saunasta haluttiin nimenomaan savusauna. Isän näkemys kiukaasta oli erilainen kuin kylän muut savusaunat. Hän ei rakentanut kiuasta kiviröykkiöksi vaan peltikehikon varaan ladotuksi tasaiseksi kivimatoksi. Siinä varmaan oli syy siihen, että saunassa ei ollut koskaan kitkua.

Kun sauna oli saatu valmiiksi, siellä kylvetettiin monia vieraita, jotka kehuivat löylyjä. Äidille sauna oli mieluinen yllätys. Muistan, että vielä viimeisinä vuosinaan, äiti halusi kylpeä rantasaunassa jo pääsiäisen aikoihin. Isän kanssa he ajoivat hevosella ja reellä rantaan kevään ensimmäisille saunareissuille.

36. Ennen ja jälkeen sähkön

Sähköt saatiin syksyllä 1952. Se oli iso muutos. Öljylamppujen ja lyhtyjen kanssa tuhraaminen oli hankalaa, eikä valoa koskaan ollut riittävästi. Siepon tuvassa, pöydän yläpuolella oli yksi, iso öljylamppu ja sillä pärjättiin. Kammareissa oli pienempi, pöydällä pidettävä lamppu. Navettaan tai talliin lähdettäessä sytytettiin lyhty, jota sitten kuljetettiin mukana aina sinne, missä valoa tarvittiin.

Sähköjen vetäminen oli iso projekti ja sen jäljiltä jäi meille pojille paljon kerättävää. Kuparilangan pätkiä löytyi linjoilta. Niille ei juuri löytynyt hyötykäyttöä, mutta kerätä vain piti. Sen sijaan kaapelin pätkistä sai hyvää lyijyä ongen painoksi.

Ensimmäiset sähkökoneet, jotka taloon hankittiin, olivat samat, mitkä kaikissa muissakin taloissa, radio ja kahvipannu. Isä hankki maataloustöihin sähkömoottorin, joka pyöritti puimakonetta sekä myöhemmin hankittavaa kotitarvemyllyä. Seuraavaksi ostettiin sähkölevy ja pölynimuri. Isä sai enoni vanhan sähköparranajokoneen. Näillä laitteilla mentiin vuosikausia.

37. Erikoisia metsästyskokemuksia

Jänis

Ajokoirasta luopuminen vähensi isän kiinnostusta jänismetsästykseen. Eräänä syksyisenä päivänä hän tuli Sääskestä päin ja kertoi, että yöllä sataneessa ensilumessa näkyi lähimetsässä tuoreet jäniksen jäljet. Hän ehdotti, että Unto ja minä lähtisimme hänen kanssaan metsälle ajamaan jänistä. Katsottaisiin, voisiko sen saada ammutuksi.

Meitä homma kiinnosti kovasti. Niinpä isä haki haulikkonsa ja lähdimme metsään. Isä näytti, mistä jänis oli mennyt ja neuvoi kulkemaan jälkiä pitkin ja viheltämään vähän väliä lyhyesti. Jäljet veivät meidät ensin lähelle järven rantaa Koivuharjun ja Sääsken välisessä metsässä. Ajoittain kadotimme jäljet, koska lunta oli vielä vähän eikä puiden alla juuri lainkaan, mutta pienen etsimisen jälkeen jäljet löytyivät ja ajo jatkui. Jänis ei pitänyt kiirettä ja pysähteli ajoittain mutta lähti liikkeelle, kun vihellys tuli liian lähelle.

Jäljet veivät meidät koululle menevän tien yli Hyttikankaan suuntaan, mutta pian taas kaarruttiin rantaa kohti. Kun sitten tulimme uudelleen kohti Hyttikangasta, kuului haulikon laukaus jonkin matkan päästä. Isä oli ampunut jäniksen koululle menevän tien varressa.  Etumatkaa oli parisataa metriä. Isä kehui meitä hyviksi ajokoiriksi, ja meillä oli kiire päästä kertomaan asiasta Teemulle ja muille kavereille.

Juokseva metso

Olin Unton kanssa sienessä Hyttikankaalla. Olimme tulleet tiheään, nuoreen kuusikkoon, kun ihan edestämme lähti ukkometso juoksemaan pakoon. Päättelimme heti, että se on siipirikko, kun se ei lähtenyt lentoon. Unto oli heti sitä mieltä, että otetaan se kiinni.

Niinpä aloimme jousta sen perässä ja kun se teki mutkaa ja jäi näin pyörimään lähes samalle paikalle, pystyimme yhdessä piirittämään sen niin, että lopulta Unto pääsi tarttumaan siitä kiinni.

Kun metso oli kiinni, se rauhoittui heti eikä tehnyt mitään muuta kuin katseli rauhallisesti. Niinpä se oli helppo kantaa kainalossa Koivuharjuun. Veimme sen liiteriin ja pistimme oven kiinni ennen kuin Unto laski sen irti sylistään. Välittömästi lintu pyrähti katon rajaan. Lentokyky oli siis tallella.

Jätimme linnun liiteriin ja Unto lähti kertomaan siitä omalle väelleen. Minä lähdin kotiin syömään ja kertomaan, kuinka sieniretki oli muuttunut linnun metsästykseksi. Isän kanssa asiaa pohdittuamme tulimme siihen johtopäätökseen, että metso ei voinut nousta siivilleen niin tiheässä metsässä ja siksi vain juoksi pakoon. Suoraan juosten se olisi jättänyt meidät jälkeensä, mutta sitä se selvästikään ymmärtänyt.

Äiti arveli, että lintu kai nyt sitten päästetään vapaaksi, koska vielä on rauhoitusaika. Lähdin syötyäni takaisin Koivuharjuun ja pihalla huomasin liiterin oven olevan auki. Kysyin Untolta, missä metso on ja Unto kertoi sen olevan jo padassa.

Metso pihassa

Eräänä päivänä isä tuli kiireissään pihalta tupaan ja kertoi, että talon katolle oli lentänyt ukkometso. Se ei tuntunut pelkäävän mitään eikä välittänyt, vaikka isä kulki pihalla. Isä otti haulikkonsa, meni pihalle ja ampui linnun. Luvassa oli metsopaisti.

Illalla tuli soitto Iisalmesta, että ukki oli kuollut. Hän sairasti tupakkamiehen tautia, keuhkosyöpää, joten kuolinviesti oli odotettu. Kuitenkin muistan, että aikuiset keskustelivat näistä kahdesta asiasta ja niiden mahdollisesta liittymisestä toisiinsa. Monet naapurit olivat sitä mieltä, että metsän eläin ilmestyessään pihapiiriin tuo aina suruviestiä. Ihmiset kertoivat omista kokemuksistaan tai kokemuksista, joita he olivat kuulleet tutuiltaan. Äiti arveli, että lintua ei olisi pitänyt ampua.

Mutta ammuttu se oli ja paisti myös syötiin. Edelleen tapahtuma tuntuu vähän karmivalta aina, kun se tulee mieleeni.

38. Sanontojen taustaa

Oma lehmä ojassa

Iso laidun, väljä, joksi sitä yleensä kutsuttiin, käsitti lähes kaikki Huuhan metsät ja niityt. Niitä ei oltu vielä jaettu. Meidän lehmät ja hevoset olivat useimmiten väljässä. Eläimiä seurattiin silloinkin, kun saivat olla pitkään omissa oloissaan haassa. Siellä oloon liittyi riskejä, joista tulin tietoiseksi jo pienenä poikana. Hevonen saattoi astua louhuun eli syvään onkaloon ja katkaista jalkansa. Se saattoi myös mennä suonsilmään ja upota sinne. Lehmä taas saattoi kaatua ojaan.

Lehmä on jokseenkin kömpelö olento ja myös painava. Ojan reunalla syödessään se saattaa ojan reunan pettäessä kierähtää ojaan selälleen. Siitä se ei yleensä pääse omin avuin pois. Lehmällä on raskas kieli ja selällään ollessa kieli alkaa painaa henkitorvea. Lehmä ei jaksa kauan kannatella kieltään vaan tukehtuu vartissa. Niinpä, jos lehmä on ojassa, on omistajalla kiireinen tarve toimia.

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.

Kun talvella taloissa pidettiin kinkereitä, hautajaisia tai muita paljon väkeä kerääviä tilaisuuksia, piha täyttyi hevosista. Puomi ei riittänyt, vaan hevosia kiinnitettiin pihapiiriin ympäriinsä. Reen viereen asettui myös mukana tullut koira. Paikalla saattoi olla varsin iso määrä koiria, jotka aluksi kyräilivät toisiaan kauempaa ja alkoivat sitten tunnustella lähempää, millä mielellä lajitoverit ovat. Koko ajan oltiin varovaisia.

Joukkoon aina mahtui muutama riidan haastaja ja niin alkoivat hampaat näkyä ja murinaa kuulua. Sitten oli vain ajan kysymys, koska tappelu alkaa. Kun se alkoi, koiralaumasta muodostui pihalla liikkuva, rähisevä pallo.

Tappeluun eivät isäntien komennot vaikuttaneet, eikä kellään ollut halua mennä väliin. Silloin otettiin käyttöön vanha konsti. Piti vain hakea halkovajasta kalikka ja heittää se koiraröykkiötä kohti. Kalikan osuessa kuului vinkaisu, ja tappelu loppui heti.

Älähdys oli nähtävästi merkki kaikille, että joku luovutti ja se riitti. Koirat palasivat hitaasti rekiensä ääreen julmaa ilmettään purkaen ja selvästi sen näköisenä, että tulipahan näytetyksi vähän kovuutta. Yksi koirista joutui sitten palaamaan nolona kenties hieman ontuen kalikan osumasta. Pihalle palasi rauha, joka kesti tilaisuuden loppuun saakka.

Jäi nalkkiin.

Kerran oli puuhissani Siepon pihalla, kun metsästä Siepon ja Koivuharjun välillä kuului Unton huuto: ”Tule äkkiä kahtomaa. Tiällä on koerat nalakissa.”

Juoksin paikalle, ja toden totta siellä oli kaksi koiraa paritteluasennossa ja kaatuili ja ryntäili minne sattuu. Olin kuullut jostain kavereilta, että koirat voivat jäädä kiinni toisiinsa parittelun jälkeen, mutta en sitä oikein uskonut. Olin tottunut siihen, että kaikkiin kavereiden kertoimiin juttuihin ei tarvinnut uskoa.

Molemmat koirat olivat meille tuntemattomia, joten ne olivat melko pitkällä reissulla. Kumpikaan ei uikuttanut, joten ilmeisesti tilanne ei ollut kivulias mutta aivan selvästi hämmentävä. Koirien ilmeet olivat paljon puhuvia. Aikansa siinä teutaroituaan ne oppivat kulkemaan yhteen suuntaan. Niin tämä kuuden jalan koirayhdistelmä häipyi näkyvistä. Arvelimme, että luonto kyllä vapauttaa ne toisistaan lopulta.

39. Viinan käyttö

Viinasta puhuttiin lapsuudessani melko paljon. Puhe oli jossain määrin hämmentävää mutta päällimmäisin tunne minulla oli, että viina on paha.

Meillä oli kammarin kaapissa Jaloviinapullo, josta isä tarjosi joillekin vieraille ryypyn. Kun hän itse otti vieraan kanssa minun nähteni, hän irvisti aina kovasti. Mietin sitä, halusiko hän osoittaa, että tämä on pahaa vai että tämä on ikävä velvollisuus. Myöhemmin isä antoi ymmärtää, että hän noudatti vanhaa perinnettä, että arvovieraille tarjotaan ryyppy. Hän kertoi, että hänen isänsä, Josua-ukki, joka oli tiukka uskovainen ja arvostettu saarnaaja, arvosti ryyppyä. ”Hyvänä pidettiin. Ryypynkin tarjosivat”, oli hänen raporttinsa saarnareissulta.

En nähnyt isää koskaan humalassa, vaikka myöhemmin äiti kertoi, että oli hän joskus hiprakassa kotonakin. Kun kävin isän mukana orivarsoja katsomassa Rahvonsaaressa hevosystäväin retkellä, muistan hänen irvistäneen tarjottua booliakin, vaikka arvelen nyt, että se oli ihan hyvän makuista. Äiti mainitsi usein, kuinka hyvä isä minulla on, kun hän ei juo. Sen asian korostaminen lienee vaikuttanut käsitykseeni viinan pahuudesta. Todisteita ei kuinkaan ollut kovin paljon. Äiti itse ei viinaan koskenut.

Kyläläisten viinatavat tunnettiin yleisesti. Nyky-ymmärrykseni mukaan kylällä olisi voinut olla enemmän ongelmia viinasta kuin oli, koska elettiin sodan päättymisen jälkeisiä vuosia ja rintamalla viinan käyttö oli ollut runsasta. Muutamat käyttivät alkoholia aina, kun saivat sitä. Kiljuakin tehtiin. Muutamilla poikamiehillä oli tapana panna tili sileäksi heti, kun se oli kädessä. Viinaa haettiin taksilla Pieksänmäeltä, koska sinne oli muutama kilometri vähemmän matkaa kuin Kuopioon.

Joillakin miehillä oli tapana ottaa pullo mukaan tilaisuuksiin tai juhliin. Samat miehet olivat pienessä maistissa kaikissa juhlissa. Mitään muuta ongelmia, tappeluita tai muuta häiriötä, se ei aiheuttanut.

Niissä perheissä, joissa viinaa käytettiin enemmän, myös lapset suhtautuivat asiaan mutkattomasti. Olivat tottuneet. Muistan koulussa, kun puhuttiin isästä, yksi lapsi viittasi ja kertoi:

”Ku meijän isä on humalassa, se tanssii tuolin kanssa.” Toinen jatkoi: ”Kun meijän isä tulloo humalassa kottii, niin se tuo makkaroo ja karuskia.”

Koskelan Aarne, taksimies kertoi yhdestä kyläläisestä, jolla oli tapana ”pistää viihteelle” heti, kun tili oli käytössä. Rahojen taas kerran loputtua hän soitti Aarnelle ja pyysi: ”Tulisitko hakemaan tiältä yhen ilon runteleman ihmisraunion.”

40. Joulu

Lapsuuden joulut olivat aina lumisia. Vanhat ihmiset sanoivat, että pysyvä lumi tulee joko lokakuussa tai sitten vasta joulukuussa. Marraskuussa ei oikea talvi osaa alkaa. Jouluun liittyi talvisia muistoja. Yksi hämärä muisto liittyy käynti joulukirkossa hevosella. Olin silloin vasta korkeintaan nelivuotias. Siitä muistan vain, että vaadin kotimatkalla ohjaksia isältä, kun hän ei mielestäni ajanut riittävän kovaa, vaan päästi Ossi Vepsäläisen ajamaan polkupyörällä meidän edelle.

Jouluaatto alkoi sillä, että hevonen valjastettiin liistereen eteen ja sitten lähdettiin isän kanssa hakemaan joulukuusta. Isä oli katsonut sopivan kuusen metsästä jo sulan maan aikaan. Niinpä sitä ei tarvinnut etsiä ja kuusi oli aina hyvä.

Kotona se laitettiin ristin muotoiseen puiseen jalkaan ja tuotiin sisään. Kuusen koristeena oli koulussa tehtyjä erivärisistä papereista tehtyjä silmukkaketjuja silkkipaperitähtiä sekä lippunaruja, joissa roikkui paperista tehtyjä eri maiden lippuja. Äiti leipoi vehnästaikinasta vielä ukon ja akan, ”Aatamin ja Eetamin”, jotka myös ripustettiin joulun ajaksi kuuseen. Valkoiset kynttilät pistettiin vielä mukaan ja niiden valumisen vuoksi kuusen alle levitettiin vanha matto lattian suojaksi. Latvaan kiinnitettiin tähti. Kuusi alkoi karista nopeasti, koska se kuivui. Kynttilöitä poltettiin vain hetki kerrallaan vahtien samalla, ettei tuli pääse irti.

Huuhan väki oli muutaman kerran meillä aattoa viettämässä. Ensin saunottiin. Sitten syötiin jouluateria, johon kuului aina kinkku. Sitten ryhdyttiin joulun viettoon. Aluksi laulettiin Enkeli taivaan kaksi ensimmäistä säkeistöä ja sitten luettiin jouluevankeliumi. Minä sain lukea sen siitä saakka, kun opin lukemaan. Sitten laulettiin Enkeli taivaasta kolme viimeistä säkeistöä. Sen jälkeen jatkettiin joululaulujen laulamista isän soittaessa viululla. Välillä juteltiin niitä näitä. Lopuksi jaettiin lahjat, jotka joulupukki oli jättänyt eteiseen. En muista joulupukin ehtineen meille sisälle saakka kertaakaan.

Joulupäivänä ei sitten liikuttu minnekään vaan luettiin lahjakirjoja tai – lehtiä ja käytiin aina verottamassa kinkkua voileivän päälle. Makeisiakin riitti vielä joulupäiväksi. Oli lupa olla yöpuvussa koko päivän.

Tapanina pääsi sitten kokeilemaan hiihtovälineitä tai talvivaatteita, jos pukki oli niitä tuonut. Iltapäivällä mentiin usein kylään tai sitten meille tuli vieraita.

41. Koulun joulujuhlat

Koululla vietetyt joulujuhlat olivat iso tapahtuma kylällä. Sinne tulivat luonnollisesti lasten vanhemmat ja sisarukset, mutta myös monet muut. Pari kuukautta ennen joulua aloitettiin jouluohjelmien harjoittelu. Kaikki olivat ohjelmissa mukana. Äiti harjoitutti kaikki ohjelmat, joissa oli vain yksi tai muutama esiintyjä niin, että muut eivät saaneet olla läsnä. Se helpotti esiintyjän harjoittelua ja siten esitykset olivat muille uusia ja kiinnostavia. Silloin harrastettiin paljon kuorolausuntaa. Sitä ei nykyisin juuri kuule. Sillä tavalla voitiin esittää paljon runoja, joihin kaikki voivat osallistua.

Kun oli neljännellä luokalla, Elsa Miettinen otti Tiernapojat-esityksen ohjelmistoon. Olin Knihtinä esityksessä. Elsa-opettaja oli suunnitellut asian perusteellisesti ja rakentanut puukehikosta ja silkkipaperista tähden, joka sisällä oli tarinan mukaisesti palava kynttilä. Olimme juuri astuneet sisään ja kysyneet, saammeko tulla laulamaan, kun tähti syttyi tuleen. Joku mies hyökkäsi yleisön joukosta ja tarttui tähteen, juoksetti sen ulos ja sammutti sen hankeen.

Savuinen tähtirunko tuotiin sisään mutta Elsa arveli, ettei sitä enää oteta rekvisiitaksi esitykseen. Niinpä sitten pääsimme vähitellen jatkamaan esitystä ja saimme sen tällä kertaa kunnialla loppuun. Ukot naureskelivat kotiin lähteissään, että meidän olisi pitänyt kysyä, saammeko tulla polttamaan koulun.

42. Apulaiset karjan hoitajina

Meillä oli pitkään apulainen, joka asui meillä. Hän hoiti karjan ja pieneläimet. Isä hoiti hevosen tai hevoset. Äiti laittoi ruoan illan suussa ja sunnuntaina. Apulainen taas laittoi ruokaa puolilta päivin. Siitä lähtien, kun karjasta luovuttiin, tultiin toimeen ilman apulaista.

Apulainen katsoi myös Arton perään, kun äiti oli töissä. Sen vuoksi minä en muista juuri koskaan joutuneeni Artoa kaitsemaan.

Minun ei myöskään tarvinnut olla karjahommissa juuri muuten kuin etsimässä lehmiä haasta tai viemässä lehmää härälle. Joskus kesällä jouduin kyllä ripsumaan iltalypsyn aikaan kärpäsien ja paarmojen hätistelemiseksi tai sytyttämään lehmisavut. Hyönteiset eivät tykänneet savusta, mutta savu ei oikein tahtonut suuntautua aina sinne, missä lypsettiin. Ripsuminen oli siksi parempi keino. Separaattorin pyöritys oli sen verran mukavaa puuhaa, että siihen pääsin joskus, kun oikein pyysin.

43. Turkiksia

Kerroin jo toisessa yhteydessä, että ajokoira Raiku palveli vielä kuolemansa jälkeen rukkasen varsina. Hevosella ajettaessa tahtoivat hihansuut jäädä niin ylös, että ne eivät peittäneet ranteita kylliksi. Siksi oli hyvä, että oli olemassa myös varrelliset rukkaset. Monilla kylän miehillä oli samanlaiset ja monet olivat teettäneet varret koiran, useimmiten pystykorvakoiran, nahkasta.

Miehellä piti myös olla turkki. Se oli puoliturkki, jossa oli lampaannahkavuori. Isän turkki oli päältä harmaata sarkaa. Hienommat turkit olivat mustaa, paksua sarkaa. Turkki oli miehelle suuri mutta eliniän kestävä hankinta. Turkkeja ostettiin myös käytettynä ja myytiin rahapulassa.

Minullakin oli lapsena turkki. Se oli tehty jäniksen nahasta. En muista mitään omia käyttökokemuksia, koska olin silloin niin pieni. Muistan turkin siitä, että Arto käytti sitä, kun kasvoi sopivan kokoiseksi. Hän kutsui sitä rentteleturkiksi, sillä se oli kovin kulunut ja likaantunut. Lämmin se oli silti ja Arto mielistyi siihen.

Äidillä oli krimiturkki, mutta myöhemmin se oli kai liian ahdas hänelle ja lisäksi vähän huonossa kunnossa. En muista hänen sitä käyttäneen. Hänellä oli pari muutakin turkisesinettä, jotka olivat ainoastaan komerossa tallessa aikansa, kunnes hävitettiin. Toinen oli hopeakettupuuhka, joka äidillä oli 1940-luvun lopulla käytössä ja mm kuvassa, joka on otettu Kuopion torilla. Vehvilässä en muista hänen puuhkaa koskaan käyttäneen. Taisi mennä muodista.

Toinen käyttämätön turkisesine oli muhvi, lieriömäinen turkisputki, jossa kädet pidettiin lämpimänä talvella. Se olisi ollut lämmin talvella reessä. Saman asian ajoi, kun pisti kädet vällyjen alle. Muhvi jäi käytöstä kai sen vuoksi, että se oli ainakin maaseudulla epäkäytännöllinen.

44. Kirkolla käynnit

Vehvilässä oli Osuuskaupan sivumyymälä, josta sai monenlaisia normaalielämän tuotteita. Osa ostoksista oli kuitenkin tehtävä Suonenjoen kirkolla. Ani harvoin tarvitsi mennä ostoksille kirkonkylää kauemmaksi. Tavallisesti silloin mentiin Kuopioon. Isä kävi Kuopiossa raveissa ja markkinoilla. Äiti matkusti lähinnä sukulaisiin Iisalmeen, jos hän meni Suonenjokea kauemmaksi. Kuopiossa hän kävi harvoin.

Kirkolla käynti oli runsaan puolen päivän reissu. Tiistaina, torstaina ja lauantaina kulki linja-auto niin, että kaupan kohdalta lähdettiin yhdeksän maissa. Päätepysäkiltä, Paloahon pellon laidasta, auto oli lähtenyt aiemmin. Kun auto lähti kirkolta yhden maissa takaisin, jäi asioiden hoitoon ja ostosten tekoon yli kolme tuntia.

Huuhtoniemen tytär, Eeva Vehviläinen, jota kutsuttiin kokonsa vuoksi Isoksi Ievaksi, toimi Kutvosen talon talonmiehenä ja asui piharakennuksessa. Hänen asuntonsa oli koko suvun eli käytännössä koko Vehvilän kylän käyttämä kortteeripaikka kirkolla käydessä. Iso-Ieva otti aina lämpimästi vastaan vierailijat, vaikka hänelle ei kukaan ilmoittanut etukäteen tulostaan. Hänen asuntoaan käytettiin tukikohtana, kun kaupoissa ja virastoissa kierreltiin. Sinne jätettiin tavarat odottamaan kotiin lähtöä. Siellä sai syödä eväänsä ja Ieva keitti usein vielä kahvitkin. Kuulumisten vaihtamiselle piti toki varata aikaa. Ieva oli aina hyväntuulinen ja lempeä.

Vuodessa oli yksi kirkolla käynti, jolloin Ievalle ei oikein ehtinyt. Se olivat koulujen päättäjäisjumalanpalvelus. Kun tilaisuus kirkossa oli ohi, jäi vielä yli pari tuntia oleskeluun kirkonkylässä. Se käytettiin jäätelön syöntiin. Koko kevät oli säästetty rahaa tätä päivää varten ja rahat käytettiin lähinnä jäätelöön. Kirkolla oli kaksi jäätelökioskia. Me koululaiset kuljimme käytännössä kioskilta toiselle edestakaisin ja ostimme aina jäätelötötterön tai puikon. Sitten se syötiin nautiskellen ja siirryttiin taas toisen kioskin suuntaan.

Vehvilän ajavia Savon Matkan linja-autoja ajoivat vuorotellen ”Valtti” Laukkanen ja Yrjö Heiskanen. Molemmat olivat mukavia miehiä, jotka hoitivat hommansa hyvin. Valtti oli todellinen huumorimies, joka laukoi vakavalla naamalla mieleen jääviä sutkauksia. Kerran olin lähdössä kirkolle ja Valtti käynnisteli autoa kaupalla. Silloin ovelle juoksi Harjulan apulainen ja pyysi odottamaan, että emäntä ehtii mukaan. Harjulan Aada tulikin joen vartta, minkä kipeiltä jaloiltaan ja suurelta ylipainoltaan pystyi. Valtti vastasi apulaiselle leppoisasti: ”No myö lähetää jo hiljoo mänemää.”

Sen aikaisilla autoilla matka kirkolle, 18 kilometriä, oli aina jonkinasteinen seikkailu. Kesäkuumalla saatettiin pysähtyä Varpasen kohdalla, jotta kuski pääsi hakemaan järvestä ämpärillisen vettä ”syyläriin”, kun vesi oli kiehunut vähiin. Rospuuton alkaessa saatettiin joutua välillä työntämään autoa koko joukolla ja pahimpaan rospuuttoaikaan ei vuoroja ajettu lainkaan. Työntöhommia saattoi matkustajille tulla myös talvella.

45. Suru pienen pojan tilanteesta

Olimme juuri muuttaneet Sieppoon, kun kävimme isän kanssa Tahrumäellä suutarissa. Väinö Markkanen korjasi näet kenkiä. Seppä Keinänen, joka oli tehnyt vesipumpun Siepon navettaan, oli juuri silloin tekemässä Tahrumäelle samanlaista pumppua. Hänellä oli mukana vähän minua nuorempi poikansa, koska pojan äiti oli kuollut ja isä joutui asumaan työmaan takia useita päiviä vieraalla kylällä.

Minulle selvisi, että pojalla ei ollut lapasia, vaikka oli talvi. Olin siitä järkyttynyt. En muista itse, miten asia eteni, mutta äiti kirjoitti sen muistiin. Olin illalla sängyssäni alkanut itkeä ja kun kysyi, mikä on hätänä, selitin, että minua surettaa se, että pojalla ei ole äitiä huolehtimassa lapasista ja muista asioista. Kerroin, että haluan antaa pojalle yhdet omat lapaseni, koska minulla oli useita pareja.

Olin vaatinut, että seuraavana päivänä lähdetään heti viemään ne lapset. Isä valjasti hevosen ja niin tehtiin. Sen muistan, että mieltäni helpotti sen jälkeen vain vähän. En kuitenkaan saanut poikaa mielestäni. Ymmärsin, että yksillä lapsilla ei hänen tilannettaan paljon paranneta. Silloin ensimmäisen kerran tajusin jotain puutteesta, jossa siihen aikaan elettiin. Meillä kotona puhuttiin paljon rahasta ja siitä, mihin sitä riittää ja mihin ei. Koskaan ei kuitenkaan ollut puutetta ruoasta eikä lämpimistä vaatteista.

46. Ruoat

Aamulla juotiin kahvit ja sen kanssa syötiin pullaa, usein pullamussuna. Korppuja tehtiin, jos pulla pääsi vähän vanhenemaan. Puolilta päivin syötiin ensimmäinen lämmin ateria, jonka laittoi viikolla apulainen. Iltapäivällä oli päiväkahvin vuoro. Illan suussa syötiin päivän toinen lämmin ateria. Sen yleensä teki äiti, joka oli siihen mennessä jo tullut koulusta.

Lämpimät ruoat olivat vellejä, joko kaura- tai perunavellejä, puuroja, joko ohra- tai ruispuuroja, sekä keitettyjä perunoita ja kastiketta. Kastike oli joko tavallista ruskeaa kastiketta sellaisenaan tai sitten lisättynä lihapullilla tai makkaralla. Tirripaistia oli myös, karjalanpaistia harvoin. Peruna saattoi joskus olla tarjolla muusina ja sitä syötiin myös voisilmän kanssa kuten puuroja. Uudet perunat syötiin ilman kastiketta voin kanssa.

Minun suosikkejani olivat kauravelli ja ohrapuuro. Tykkäsin myös makkarakastikkeesta. Koska en pitänyt sipulista, kaivelin sipulit aina pois lihapullista. Harvinaista herkkua oli uunissa paistettu lenkkimakkara. Kaikki makkarat, sipulimakkaraa lukuun ottamatta, olivat mieluisia. Juustoa meillä oli harvoin, enkä oppinut sitä syömään ennen kuin oppikouluaikaan.

Vihanneksia ja juureksia syötiin kesällä, kun niitä sai omasta maasta. Talveksi säilöttiin perunan lisäksi jonkin verran porkkanoita, lanttuja ja nauriita.

Ruokajuoma oli maito. Vanhemmat joivat myös piimää. Minä en oppinut myöhemminkään juomaan piimää, vaikka esimerkiksi armeijassa opettelin sitkeästi.

Jälkiruokana, silloin kun sitä oli, oli marjakiisseli tai vispipuuro. Vispipuuro oli sekä isän että minun suurta herkkua. Sitä syötiin maidon ja sokerin kera.

Kesällä minulla oli tapana etsiä päivittäin desilitran muki täyteen ahomansikoita. Söin ne mansikkamaitona. Mustikat kypsyivät hieman myöhemmin ja niitä löytyi paremmin, joten mustikkamaito oli jälkiruoka, jota muutkin saivat. Sitten Kauppisesta ja Koskelasta alkoi saada puutarhamansikoita. Äiti lähetti minut niitä ostamaan maitohinkillisen kerrallaan.  Niitä syötiin jälkiruokana sekä säilöttiin mehuksi ja hilloksi.

Puolukoita poimittiin poimurilla. Niitä piti viedä myös koululle. Poimin mielelläni puolukoita ja sieniä. Sieniä en kyllä silloin osannut syödä.

47. Lopuksi

Tiedän sen, että muisti on valikoiva ja pettävä. Edellä kirjoittamaani saattaa siksi liittyä asioita, jotka joku toinen muistaa aivan toisin. Minä muistan ne näin, ainakin juuri nyt. Kylä, jossa synnyin ja kasvoin, on nyt kovin erilainen ja sen elämä suuresti muuttunut. Tässä on yhden pojan kuvaus, johon voi nykyistä ja tulevaa elämää verrata.

Sodan jälkeen elämä oli niukkaa, mutta olen onnellinen, että olen saanut elää juuri näitä vuosia.

Olen kiinnostunut kuulemaan kommentteja, korjauksia ja täydennyksiä niiltä, jotka tulevat silmäilleeksi tai lukeneeksi tätä kirjoitusta. Minut tavoittaa osoitteesta
risto.vehvilainen@kolumbus.fi

Poekasena Vehvilässä – Paloaholta katsottuna

Paloahon väkeä 40-50-luvulla

Ensimmäisiä muistamiani henkilöitä olivat vanhempieni Kertun (s.1905) ja Jalmarin (s. 1903) lisäksi isoveli Heikki, täti Alina, työmies Eemil Nyyssönen ja satunnaisesti työmies Kalle Myöhänen. Kaksi vuotta vanhempi Heikki piti isoveljen jöötä ”teroittelemalla nyrkkejään” minun olkavarsiini.

Kesti kauan ennen kuin tajusin Alinan olevan isän sisko, eihän sitä kukaan ollut minulle kertonut. Eemil eli Eemi kierteli myös Niemelässä ja Pekkalassa. Hän oli ottanut tehtäväkseen huolehtia polttopuiden sahaamisesta ja pilkkomisesta. Työ jonka tärkeyden huomaa vasta, kun tekijä vanhenee ja sairastuu. Eemin muistavat kaikki hiljaisena ja omanlaisenaan, vähän pelottavana.  Hän tuli, oli ja lähti ihan oman kellonsa mukaan eikä kukaan puuttunut hänen tekemisiinsä.  Hän myös söi omia aikojaan, kun muut olivat poistuneet keittiöstä. Minun tehtäväni oli viedä Eemille päiväkahvit villasukkapullossa heinäniitylle tai rankametsään.

Yhteistyötä hän teki viljanpuinnissa ja siinä kunniatehtävässä syöttäjänä. Kun lavallenostaja tunki ohria liian nopeasti, Eemi kiukustui ja tyrkkäsi ison mällin kitaan, niin että kone ulvahti ilkeästi ja kierrokset laski ja valtaremmi putosi joskus päältä.

Äiti oli Sääsken Vehviläisiä ja isä Rantalan Vehviläisiä. Sanonta ”Muut naivat naapurista, Vehviläiset toisiaan” tuntuu pitäneen paikkansa. Äiti oli hiljainen ja rauhallinen puurtaja, joka topakamman Alinan kanssa hoiteli n. kymmenpäisen karjan vasikoineen, lampaineen, sikoineen ja kanoineen. Hän oli myös vakaa körttiläinen, kansanopiston käynyt ja hyvä kirjoittaja. Alinan kuoltua (1955) äiti joutui tosi koville yksinään. Helpotusta toivat apulaistytöt ja myöhemmin lypsykone, mikä velvoitti isänkin navettatöihin.

Isä oli myös hiljainen sodan käynyt jurokki, joka istui tuvan kiikkutuolissa tupakansavun seassa. Pienenä ollessani lempipaikkani oli hänen sylissään samassa savussa. Linja-autopäivänä saattoi tuvassa istua puolenkymmentä naapurin miestä sätkät suussa autoa odottamassa. Kukaan ei puhunut mitään passiivisesta tupakoinnista.  Isällä oli myös levoton puolensa. Linjakasta odottaessaan hän käveli takki päällä ja salkku kädessään tuntia ennen edestakaisin ja jupisi kaapin perällä kuhnustelevalle äidille: Mittee se rutuaa…

Poikasten elämää ja puuhailuja

Ennen sähköjen tuloa (1954) turattiin öljylamppujen ja kynttilöiden kanssa. Sitten isä osti kaasulampun, Hasakin. Kirkas oli valo, kun sen sai palamaan. Eräänä jouluaattona

se rupesi reistaamaan. Suutin oli tukkeutunut niin pahasti, ettei rassineulakaan auttanut. Voi sitä savua ja katkua, kun lämmitystenttu ja öljy kärysivät. Alina oli tosi kiukkuinen, olihan hän suursiivonnut jouluksi. Isä juoksetti lampun ulos hankeen ja jatkoi sytyttelyä rapuilla. Ja – kuin ihmeen kaupalla se käynnistyi. Sitten se paloikin koko joulun kirkkaasti.

Paloaholla oli 40-50-luvuilla tosi mieluinen ja harvinainen leikkipaikka: ihan oikea auto, tosin ilman pyöriä ja moottoria. T-Ford vm. 1926, jonka isä oli ostanut.  Ainakin veli Matti on ollut kaupoilla mukana.  Rantalan Esa-sedällä, koulun vihtorilla, oli peräti hieno Oldsmobile. Mutta meidän voortissa oli vielä pehmeät penkit, ratti viiksineen, ovet, lokasuojat, konepelti ja tuulilasi  pyyhkijöineen. Auton talli oli puimaladon takana taivasalla. Rakentelimme siihen jotain pressua katokseksi.. Lamput ja syylarin isä oli kuitenkin irrottanut ja ripustanut aitan seinälle naulaan.

Miksi auto oli hajotettu?  Puimakoneen oston jälkeen oli tarvetta voimakoneesta. Aluksi remmi vedettiin takapyörän päälle. Homma ei kuitenkaan oikein toiminut, ja – voi että – kunnossa olevasta autosta irrotettiin moottori puimakoneelle ja myllylle. Taka-akselistosta tuli hyvät hevoskärrin pyörät ja voortin runko joutui lantalaan kannattelemaan virtsakaivon kantta. Uusiokäyttö ja kierrätys olivat käytössä jo silloin. Moottori toimi jotenkuten aina sähköjen tuloon asti.

Toinen mieluinen leikkipaikka oli pikku paja eli mokkulatupa navetan takana. Ukko-Jussin kuoltua se oli jäänyt rempalleen. Tuvassa oli repeytyneet nahkapalkeet, joissa pidimme salaisia kokouksia. Jostain saimme sota-ajan kamiinan putkineen. Siitä tuli hyvä lämmitin ja liesi, jossa keittelimme kahvipannussa teetä ja jopa kalakeittoa. Polttelimme siellä vielä kunnossa olevaa karpidilamppua. On suoranainen ihme, ettemme polttaneet koko mökkiä.

Kesäisin oli Paloahollakin elämää, kun kaupunkilaisserkut, Otto-sedän lapset Erkki, Henna, Pekka ja Antti viettivät lomaa maalla. Erkillä ja Hennalla vanhempina olivat omat menonsa, joten touhusimme ikäiseni Pekan ja vähän nuoremman Antin kanssa. Pekka oli rohkea ja nokkela niin hyvässä kuin pahassakin. Pari esimerkkiä. Alinalla oli liiterin seinustalla tomaattipenkki. Alkukesästä niissä oli vain vihreitä raakileita. Pekka keksi, että maistetaanpa. Pahalta maistui, vaikka kokeilimme useampiakin.  Eräänä kauniina kesäsunnuntaiaamuna olimme Pekan kanssa puettuina hienoihin pyhävaatteisiin. Kävelimme saunalle ja sisälle nokiseen savusaunaan. Se oli vielä lämmin lauantailta.  Saavissa oli vähän vettä. Jotenkin Pekka ”hoksasi” , että keitetäänpä velliä. Hän ryömi kiukaan tulipesään ja veteli ulos tuhkaa ja kekäleitä. Minä nostelin kuupalla niitä saaviin ja sekoittelin halonpätkällä.  ”Velli” jäi maistamatta, kun kuulimme Alinan hätäisen etsintähuudon.

Tukkapöllyähän siitä seurasi. Mutta Pekan rohkein temppu oli seuraava. Elokuun alussa olimme koko joukko ruista leikkaamassa. Yhtäkkiä joku huusi:” Kahtokee missä Pekka on!” Navetan katon harjallahan Pekka marssi edestakaisin.  Silloin Erkki sai jalat alleen. Hän juoksi minkä jaksoi portaille  ja huusi, että älä liiku, älä liiku. Sitten tuli kuritusta isoveljeltä.

Pekka oli kätevä käsistään.  Hän rakensi mm. ison kanteleen ja neuloi nahkasta nyrkkeilypallon, jota paukutimme aitassa.  Eräänä kesänä hän iski kaikki heinäseipäät maahan (n. tuhat) raskaan kangen kanssa.

Karmeimman sattumuksen järjesti kuitenkin Antti. Hän meinasi, ei enempää eikä vähempää kuin polttaa koko Paloahon talon.  No, olihan edellinenkin talo palanut. Iltalypsyn aikaan aikuiset ja minä Heikin kanssa olimme sadan metrin päässä lypsytarhassa, muut pihalla tai sisällä. Hellassa oli tuli pitkien puiden päässä ja hellalla iso kattila kiehuvaa vettä. Antti kertoi kokeilleensa palavien puiden siirtoa puulaatikkoon. Tietäähän mitä seurasi. Tuli lieskaantui ja savu ajoi ulos myös Pekan, joka vanhempana ymmärsi ruveta rappusilla huutamaan, että talo pallaa, talo pallaa.  Isä teki varmasti kauden kärkituloksen satasella, kun juoksi sisälle keittiöön. Hän koppasi paljain käsin kuuman vesikattilan ja kaatoi sen palavaan laatikkoon. Onneksi se riitti alkusammutukseksi. Vesikraana vieressä auttoi loput. Isän sormet paloivat pahasti. Aamulla hän kertoi äidille, ettei ollut nukkunut yöllä pelätessään kytemispaloa. – Jos se tuli olisi päässyt vintin kuiviin sahajauhoihin… Keittiön hiiltynyt laipio oli kauan muistona tapauksesta.

Kesän pitkäaikaisin ja hikisin urakka oli heinänteko. Kesäkuu oli puoleksi luppoaikaa, mitä nyt tyhjennettiin vasikkakarsinat lannasta, pestiin navetta, siivottiin aitat ja karhittiin kesantomaata. Silloin yleensä tehtiin kaupunkimatka Kuopioon isän ja Heikin kanssa. Kerran oli mukana serkku Teuvo. Hän osti heti aamulla Elorannasta neljän kilon kuulan ja kanniskeli sitä koko päivän. Isä kävi ensin Alkossa, sitten mentiin kauppahalliin ostamaan Osuusteurastamon berliininmakkarasiivuja. Sieltä ajeltiin taksilla Väinölänniemet, Minna-patsaat ja lopuksi Puijolle vanhaan torniin. Raput juostiin tietenkin kilpaa ylös. Alastulo oli aina sama eli polkua pitkin alakioskille limpparille. Matkalla syötiin niitä makkarasiivuja ja isä ryyppäsi omasta pullostaan. Kotiin palattiin iltajunalla eli tiputtajalla. Matka kesti n. kaksi ja puoli tuntia.

Mutta sitten se alkoi, pian juhannuksen jälkeen. Viikatteet oli taotettu Lyytilänmäen sepällä, haravoihin oli uusittu piikkejä, uusia seipäitä vuoltu lahojen tilalle, isä oli rasvaillut niitto- ja haravakonetta ja meidän poikien piti pätkiä ja vuolla tappeja pajupusikosta. Kaksi viikkoa seivästämistä, tuhat seivästä, seuraavat kaksi viikkoa latoon ajoa. Kotipeltojen ja niittyjen lisäksi heinää tehtiin Kuvansin rannalla Viinamäessä, jossa oli ahoniitty ja suosarka. Sinne oli neljän kilometrin moottorivenematka. Lammenrannan uintipaikka ja sadepäivä toivat vähän lepoa ja viilennystä. Muistan sen tunteen, kun viimeinen kuorma purettiin. Pitkällä poudalla se oli näännyttävän pakkotahtista aikaa.

Kekkerit olivat kesän kohokohtia, kun Oton ja Tuliniemen lapset otettiin mukaan.

Sitten jännittäviä ja vähän vaarallisiakin puuhia. Isällä oli pienoiskivääri, jolla saimme ampua pienestä lähtien aikuisten kanssa. Tauluna oli Klubi-askiin raapustettu hiilitäplä. Mutta vielä kiinnostavampia olivat kätketyt aseet ullakon puruihin piilotettuna: Ukko-Mauseri ja upseerin Parabellum-pistooli panoslaatikoineen. Ladon pohjaan oli kaivettu muutama laatikollinen sotilaskiväärin patruunakampoja. Ei me pistooleilla ammuttu, osoiteltiin ja klikattiin vain.  Vanhan aitan ullakolla oli sota-ajalta jäänyt kessukasa, jossa oli jo hometta. Oli hyvin jännää kääriä niistä sanomalehteen sätkiä. Kitkerältä maistui ja piti pelätä että vanhemmat yllättävät tupakoimasta.

Sähköjen tulo oli todella merkittävä juttu. Olin juuri ollut oppikoulun pääsykokeessa ja saanut ehdot äidinkielessä. Se johtui siitä, etten ollut ymmärtänyt sanaluokkatehtävää ja lehtori (”Mimmi”) puhui niin hiljaa, etten saanut selvää. Kävin sitten kesän ajan Helmi-opettajalla sanaluokkia junnaamassa. Syksyllä selvisin virheittä kokeesta. Sähkömiehet tulivat kesäkuussa vetelemään sisäjohtoja ja me pojat töllistelimme vieressä. Savon Voiman vastaava oli Paavo ”Pate” Lahtinen, joka myös yhdisteli johdot muuntajalta rakennuksiin. Marraskuussa virta kytkettiin päälle. Kun tulin lauantaina kirkolta kotiin, kaikki lamput olivat päällä ja uusi radio soi ”pattereita säästämättä.” Isä oli hommannut valojuhlajuomaa, jota oli Paten kanssa ryypiskellyt. Iltaa ja yötä kohden juhla jatkui ja Pate kuulemma lauloi Lapinäidin kehtolaulua ikäneito Alinalle aamuun asti. Ensimmäisiä sähköllä toimivia laitteita olivat radio, sähkötyyny äidille, sähkömoottori ja sähkökahvipannu, joka keitti kahvit yleensä ensin pöydälle.

Naapureita

Paloahon naapureita olivat muuntajapiirin talot: Pekkala, Sutila, Niemelä, Lampila ja Kopola. Koska taloissa ei ollut ikäisiämme lapsia, meidän kanssakäynti jäi vähäiseksi. Sutilaan oli kivinen kärritie, Kopolaan metsäpolku ja Pekkalaan autotie. Erikoinen naapuri oli Holopaiset, jotka asuivat Kuvansin saaressa kahdestaan. Lapset olivat jo maailmalla. Yksi tytöistä oli naimisissa makeistehtaan johtajan kanssa. Kesällä he kävivät saaressa ja jättivät hienon autonsa meidän pihalle tai puimavajaan. Holopaisen Lyyli kävi silloin tällöin soittamassa puhelimella lapsilleen.

Hänellä oli tosi railakka puheääni ja volyymia tuli lisää, kun kaukopuhelujen kuuluvuus oli usein heikko.  Eräänä marraskuun päivänä tuli suru-uutinen: Ville Holopainen oli hukkunut ajettuaan potkurilla liian heikolle jäälle. Villen vävyt naarasivat appensa ylös ja veivät Tattariniemen saunaan odottamaan kuljetusta.  Minä Heikin kanssa kävin katsomassa ruumista. Otsaan oli tullut veriroso, kun pää oli osunut avannon reunaan.  Vävyt olivat kertoneet isälle, että jää oli ollut vain yhden senttimetrin vahvuista.

Pekkalaan oli vain puolen kilometrin matka.  Me lapset kävimme siellä talvella mäkeä laskemassa. Nuori isäntä Erkki Saijonkari vanhan äitinsä kanssa asutti isoa tilaa ja taloa renkien ja piikojen kanssa. Erkki oli hyvin reipasotteinen ja uudistushaluinen mies. Hän osti Vehvilän tai ainakin meidän perän ensimmäisen traktorin 50-luvun alussa.  Erkki pomppi ja nauroi kuin pikkupoika harmaan pikku Fergusonin ratissa, kun hän ajoi minua vastaan meidän tiellä.

Vähän myöhemmin sattui Erkille ikävä tapaturma.  Haulikon nalli oli roskien seassa räjähtänyt tuvan uunissa ja siru lentänyt silmään sokeuttaen sen.  Mutta ei se Erkin menoa juuri haitannut.  Hän osti myös auton, farmari Peugeotin eli pösön.  Erkki riiasi Harjulan Maija Könöstä, juhannusneito-ehdokasta.  Kyllä siinä meidän pihan ja navetan kurvissa pösön perä vilahti lukemattomia kertoja.  Hääthän siitä tuli.  Vihkiminen pihalla ryijyn päällä ja tosi mahtavat ruokapidot jäivät mieleeni.

Kerronpa yhden Kuopio-reissun.  Isä oli Erkin kanssa lähdössä Kuopion TT-ajoihin Väinölänniemelle ja minä pääsin mukaan.  Sattuipa niin, että Pekkalassa asustava Ossi Vepsäläinen oli juuri kotiutunut lauantai-illan reissultaan.  Erkki houkutteli hänet kuskiksi ja niin isännät pääsivät ryypiskelemään takapenkille.  Ossia he välillä opettivat, kun tämä laski Puijon rinteen ilman moottorijarrua ja joku risteys ajettiin jalkakäytävää pitkin.  Itse ajoista en paljoa muista, yksi pyörä ainakin kaatui.  Mutta kotimatkalla huippuhetki oli, kun Ossi Viitaselän suoralla ajoi 115 km/h.  Kaasu oli varmasti pohjassa.

Meidän perukan naapureista omanlaatuisimpia oli Onni Karhunen, joka asusti Kopolan pellon laidalle rakennetussa pikkuisessa mökissä, ”karhunpesässä”.  Kerrottiin, että hän oli löytynyt ojasta vauvana ja nimeksi annettiin  Onni Ojanen.  Hän oli pitkään Pekkalan renkinä ja asuikin Pekkalassa ajoittain.  Hänet tunnettiin hitaana mutta hyväntahtoisena päätään pyöräyttelevänä pyöräilijänä. Jymy-tupakkaa paloi piipunnysässä. Pyhäisin Onni pyöräili kirkkoon ja kuulemma veisasi kuuluvalla äänellä.  Onni oli niitä ”meidän Herramme muurahaisia”.

Serkkuja

Äidin puolen serkkuni Itkosen Raimo, Sääsken Mauno Vehviläinen ja Silkosuon Hannu olivat mukavia leikkikavereita. Raimo, alias Rametti, Humanteri, oli kyllä lisänimiensä mukainen.  Äiti Mirjan rakennettua Rinnemajan olimme läheisiä ja käytiin puolin ja toisin.  Mirja oli usein meillä heinätöissä ja me puuhasimme Rametin kanssa kaikenlaista.  Käytiin yökalassa, ongittiin, peuhattiin aitoissa ja värkättiin puupyssyjä, joilla ammuttiin pieniä puunpaloja.  Teimme myös puupyöräisen, työnnettävän ja ohjattavan auton, jolla tehtiin rataennätyksiä pihapoluilla. ”Moottoria” eli työntäjää piti usein vaihtaa kuten formulan renkaita.  Raimo oli hyvä laulaja ja hän muisti  paljon iskelmien sanoja, joita sitten väänteli isojen poikien tyyliin.  Ns. ”sananmuunnokset” olivat meistä hyvin huvittavia, joskin kuuluvat enimmäkseen K-18 osastoon.  Minulle ne olivat varsinaista seksiopetusta, vaikka en kaikkea silloin ymmärtänytkään.  Myöhemmin olen niillä naurattanut tai kauhistuttanut omaa tuttavapiiriäni.  Rametin ”kuolemattomia” olivat mm. – Ei tie mittää, pois pittää syyvä. – Ei oo ruokoo eikä rahhoo, mutta ei oo näläkäkää .  – Kädet ylös, jalat taskuun, sormi p-seeseen.  -Jos tätillä olis munat , se oes setä.  Tavausharjoitus: S-i-l-sil, l-i-li-muikku.

Maunon ja Hannun kanssa vähän isompina ajeltiin Heikin ja Maunon moottoripyörillä, välillä kilpaakin.  Kauhein – ja onnekkain – tapaus on kertomatta.  15-vuotias Hannu oli kinunnut Heikiltä lainaksi Jawaa, että hän kävisi yksin Sääskessä Manua morjestamassa.  Kaikki meni hyvin siihen asti, hän lähti paluumatkalle ja moottori pysähtyi.  Bensahana oli jäänyt kiinni ja siitä ärtyneenä vauhtia tuli niin, että pyörä suistui ennen Tuomelan mutkaa ulos tieltä, lensi isojen koivujen välistä lamppu edellä koivun kantoon ja Hannu pyöri ilmalennon jälkeen Tuomelan pihalla Ainon silmien edessä.  Aino kysyi, sattuiko, Hannu vaan pyysi pyörää lainaksi ja polki Paloaholle kertomaan mitä oli sattunut.  Häneltä oli pusero vähän revennyt ja pää vähän pökkerössä, ei muuta.  Heikki haki pyörän kotiin ajamalla, siitäkin oli vain lamppu rikki ja ohjaustanko vähän vääntynyt.  Isä piti ymmärrettävästi saarnaa Heikille, joka oli pyörän antanut.  Minun sydäntä kouristaa aina, kun tätä muistelen.  Olihan Hannun sisaruksista kolme kuollut ja lapsena.  Hän oli todella ollut enkeliohjauksessa.

Voisi sanoa, että ei se elämä peräkylällä niin yksitoikkoista ja työntäyteistä ollut. Vaihtelua toi kyläkaupassa ja postilla käynnit, elokuvat ja häät seurantalolla, Autiolahden uimareissut, venemoottorilla ajelut Ryönällä ja Kuvansilla ja talvella mäenlasku Pekkalan puimurilta Lammelle. Lapsena elettiin lapsen elämää, eikä muuta osattu kaivatakaan.

Kesäkuussa 2015

Muisteli Seppo Vehviläinen Paloaholta

 

(Sirkan juttu on vielä tekovaiheessa. Se ilmestyy aikanaan.)