Mannerheim-ristin ritari nr. 15 Veikko Vehviläinen

Mannerheim-ristin ritari 15 – Veikko Vehviläinen ja JR 9:n vaiheet 1941-1943

(Minerva Kustannus Oy, 2015)

Dosentti Jarkko Kempin kirjoittama teos on kattava ja yleissivistävä katsaus sekä sotahistoriaan että yhden yksilön merkitykseen sotatapahtumissa. Veikko Vehviläisen kirjoittama muistelmaosuus tuo teokseen tarttumapinnan, jota tulkitsemalla jokaisen on mahdollisuus ainakin yrittää ymmärtää sodankäynnin traagista luonnetta.

Teos on rakenteeltaan selkeä ja looginen. Johdantonsa jälkeen Kemppi esittelee lukijalle laajamittaisesti Mannerheim-ristin historiaa ja tarinaa. Hän korostaa, että ylipäällikkö Mannerheim oli tarkka kaikkiin kunniamerkkeihin liittyvästä inflaatiovaarasta. Vehviläinen on merkkinsä ansainnut.

Tätä osuutta seuraa hyvin laaja, noin 150 sivun mittainen kirjoitus, jatkosodan tapahtumista Jalkaväkirykmentti 9:n näkökulmasta. Kemppi kuvailee rykmentin ja alikersantti Vehviläisen taivalta erittäin raskaaksi, mikä on kiistaton tosiasia myös faktojen perusteella. ”On laskettu rykmentin liikkuneen noin 2400 kilometriä, pääasiassa marssimalla. Lisäksi rykmentti oli rintamavastuussa koko sodan ajan eli noin kolme vuotta. Rykmentti menetti jatkosodassa kaatuneina ja kadonneina runsaat 1000 miestä.”, kirjoittaa Kemppi. JR 9:n vaiheet antavat hyvän pohjan siirtymiselle Vehviläisen omiin sotamuistelmiin, koska etenkin tapahtumapaikat on helpompi hahmottaa tämän pohjustuksen jälkeen.

Kirjan toinen osa perustuu Veikko Vehviläisen sotamuistelmiin. Vehviläinen kirjoittaa toteavasti kuvaillen, mikä tekee vaikutuksen lukijaan. Kuvailussa käytetyt adjektiivit tuntuvat tulleen Vehviläisen kynästä luonnostaan, eikä tekstissä ole tippaakaan siirappia tai väkinäisyyttä. Se on aitoa ja kiinnittää lukijan huomion. ”Tästä alkoi taistelu, joka oli elämäni vaiherikkain ja eniten hermoja kysyvä. Talo talolta kylä vallattiin ja puhdistettiin vihollisista. Moneen taloon sisälle mennessä ja ovea raottaessa kajahti laukaus, ja kuula lävisti oven määrätyltä kohdalta. Moni sai vastaansa kintuilleen heitetyn käsikranaatin. Nopea hyppy sivuun saattoi pelastaa  hengen, sillä käsikranaatti laukeaa noin seitsemän sekunnin kuluttua sytytyshetkestä. Moni poika haavoittui, moni kaatui.”, Vehviläinen kuvailee. Muistelmat luovat Veikko Vehviläisestä kuvan rauhallisena ja vakaana miehenä, jolle musiikki oli selkeästi tärkeää ja varmasti myös tietynlainen henkireikä sodan aikana. Muistelmiensa alussa hän kertoo, kuinka sotilaat kantoivat sotavarustuksensa lisäksi mukanaan soittovälineitä, ja Veikko oli usein musiikkivastuussa esimerkiksi ruokailun aikana. Hänen ja muiden harmiksi grammari ei kuitenkaan aina toiminut.

Teos päättyy Veikon Ritva-tyttären jälkisanoihin. Osuus on koskettava ja rehellinen kuvaus Veikosta ihmisenä ja isänä. Hänen elämäänsä ja luonnettaan kuvataan rehellisesti kaikkine vikoineen ja vaikeuksineen mutta kuitenkin hyvin lämminhenkisesti. Veikosta saa kuvan hyvin monitaitoisena miehenä, johon sota oli kuitenkin auttamatta jättänyt jälkensä. ”Ei kai ollut montakaan tehtävää, mitä isä ei olisi taitanut. Nukeille hän ompeli vaatteet, itselleen aamutakin ja olohuoneeseen verhot. Hän askarteli myös erittäin kauniin parisängyn luomukoivusta. Hänen puutöistään on edelleen tallessa lihalauta, jossa on kaunis nainen polvillaan, ja luulen että se esittää Elina-vaimoa. Pihassa seisoi isän tekemä leikkimökki kalusteineen sekä kaunis puukeinu.”, Ritva-tytär kirjoittaa.

Vuonna 1994 Veikko vieraili yhdessä silloisen avovaimonsa Annikki Herrasen kanssa presidentti Martti Ahtisaaren kutsumana itsenäisyyspäivän juhlissa. Tätä tilaisuutta hänen tyttärensä kuvailee yhdeksi tärkeimmistä Veikon elämässä. Veikko kuoli Suonenjoen sairaalassa 4.2.1998. Rauha ja kunnia hänen muistolleen.

Referaatin kirjoitti Juho Vehviläinen, FM äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, Malmin peruskoulu, Helsinki