Olli-Pekka Vehviläinen, professori ja herrasmies

”Nyt tuli meille todellinen herrasmies.” Näin kertoi Lukkarinniemen nykyinen isäntä Antero Vehviläinen ajatelleensa, kun Olli-Pekka Vehviläinen tuli ensi kerran käymään isoisänsä syntymäkodissa. Saman vaikutelman ovat saaneet Vehviläisten sukuseuran jäsenet, kun Olli on tullut tutuksi eri tilaisuuksissa. Herrasmiesvaikutelma syntynee hänen kohteliaista käytöstavoistaan, harkitsevasta ja täsmällisestä puheenparrestaan sekä hillitystä olemuksestaan. Puheesta välittyvä asiantuntemus lisää vanhan kansan herrasmiehen mielikuvaa.

Paljasjalkainen helsinkiläinen

Olli syntyi Helsingin Munkkiniemessä vuonna 1933. Hänen isänsä oli insinööriupseeri, joka palveli viimeiset virkavuotensa rajavartiostossa. Olli kävi Munkkiniemen yhteiskoulun ja valmistui sieltä ylioppilaaksi. Hän jatkoi opiskeluaan sen jälkeen Helsingin yliopiston yleisen historian osastolla.

Valmistuttuaan filosofian kandidaatiksi hän työskenteli mm. Eduskunnan kirjastossa. Hän palasi kuitenkin yliopistoon assistentiksi ja jatkamaan opintojaan. Olli-Pekka väitteli tohtoriksi vuonna 1964 aiheena ”Kansallissosialistinen Saksa ja Neuvostoliitto vuosina 1933–34”. Hänen väitöskirjaansa ohjasi professori Jaakko Suolahti, joka oli Ollille tärkeä opettaja ja esikuva. Väitöskirjamateriaalia Saksasta kerätessään hän sai apua vaimoltaan Irmalta.

Olli ja Irma os. Merikoski olivat tutustuneet historianopiskelijoiden retkellä Neuvostoliittoon vuonna 1957. Heidät vihittiin vuonna 1961. Irma oli siis myös historioitsija. Hän toimi historian opettajana Espoossa ja myöhemmin Tampereella, kun perhe muutti sinne Ollin työn vuoksi.

Yliopistouralle

Väitöskirjan jälkeen oli selvää, että Olli-Pekka jää yliopistouralle. Hänelle myönnettiin dosentuuri Helsingin yliopistoon ja myöhemmin Tampereen yliopistoon ja Joensuun korkeakouluun.  Vuonna 1972 Tampereella avautui yleisen historian professorin virka, jota Olli haki ja tuli valituksi. Ollin perheen asunto säilyi aluksi Helsingissä, mutta vuonna 1975 perhe muutti Tampereelle.

Tutkijana Olli syventyi edelleen kansainvälisten suhteiden historiaan. Hän työskenteli erityisesti Saksan, mutta myös Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain arkistoissa. Hän pani paljon painoa suhteiden rakentamiseen muiden maiden historiantutkijoihin muun muassa unkarilaisiin ja puolalaisiin.

Ollin yhtenä tärkeimmistä tavoitteista akateemisella uralla oli säilyttää hyvät suhteet opiskelijoihin kohtelemalla kaikkia tasapuolisesti ja reilusti. Olli kertoo, että 1970-luvun kuohunnan vuosinakaan hän ei antanut politiikan häiritä ja pärjäsi siksi paremmin kiihkeiden taistolaisten kuin konservatiivisten professorien kanssa. Joistakin taistolaisista tuli Ollin kertoman mukaan – ”kunhan he lopulta järkiintyivät” – hyviä tutkijoita.

Merkkinä Ollin nauttimasta opiskelijoiden arvostuksesta on se, että monet heistä lähettävät edelleen joulukortteja ja lastensa kuvia. Joku on kertonut, että väitöskirja olisi jäänyt kesken, ellei Olli olisi määrätietoisesti mutta tahdikkaasti opastanut, patistellut ja rohkaissut motivaatiovaikeuksissa kamppailevaa tutkijaa.

Olli-Pekka Vehviläinen jäi eläkkeelle 65-vuotiaana vuonna 1998.

Sukututkimus lankesi luonnostaan

Eläkkeellä on mahdollisuus tarttua uusiin haasteisiin. Sukututkimus oli perheelle luontainen eläkeajan kiinnostuksen kohde. Kipinän asiaan antoi nuorempi tytär, Hentriikka, joka halusi saada selvyyttä äitinsä puolalaisesta sukutaustasta. Oleellisimmat asiat selvisivät, vaikka puolalaisista arkistoista ei ollut paljon tietoa saatavissa, sillä kolme sotaa oli ehtinyt kulkea niiden yli.

Ollin suvusta sen sijaan löytyi paremmin tietoa. Isoisä Herman Vehviläinen oli syntynyt Leppävirralla, Kotalahden kylässä sijaitsevalla Lukkarinniemen tilalla. Hermanin vanhemmat kuolivat nälkävuonna 1868 kulkutautiin ja kaksi pientä poikaa jäi orvoksi. Herman lähti etsimään töitä ja tulevaisuutta muualta. Lopulta hän päätyi Saukonsaareen, Savonlinnan eteläpuolelle kotivävyksi Aumaniemen taloon. Vaimo Lilli oli Saukonsaaren Leskisiä.

Puutavarakaupoilla Herman hankki huomattavan omaisuuden, kunnes halvaus pakotti hänet luopumaan liikeurasta. Hänellä ja Lillillä oli viisi poikaa ja yksi tytär. Pojista toinen, Lauri nimeltään, oli Ollin isä. Aumaniemen talo jäi suvulle, kun pojista kolmas, Hannes, huusi sen itselleen. Sen nykyinen isäntäpari on Jouko ja Raija Vehviläinen. Aumaniemi on edelleen suvun kiintopiste, joka aina uudelleen on koonnut Hermanin ja Lillin jälkeläiset kattonsa alle.

Olli pääsi suvun tutkimuksissa 1500-luvulle saakka. Siihen auttoi merkittävästi, kun hän tutustui tietoja kaivaessaan toiseen sukututkijaan, Jouko Suihkoseen, joka oli samoilla jäljillä. Sen jälkeen miehet ovat tehneet yhteistyötä. Olli kiittää vilpittömästi Joukon tekemää työtä, sen määrää ja laatua. Kesällä 2015 jäsenistölle jaettu, Joukon tekemä, selvitys yhdestä sukuhaarasta on jo yksinään hieno saavutus.

Olli sai myös tietää Hillevi Jalkasen kiinnostuksesta ja työskentelystä Vehviläisten suvun historian parissa. Nämä kolme pioneeria löysivät pian toisensa ja alkoivat sitten yhdessä viedä tietoa eteenpäin. Näin saatiin aikaan kokoukset, joiden seurauksena Vehvilään pysytettiin suvun muistolaatta ja sen jälkeen perustettiin Vehviläisten sukuseura.

Olli on selvittänyt oman sukuhaaransa tarkkaan aina vuoteen 1572 saakka. Tuolloin Lauri Vehviläinen asettui asumaan Vehvilään. Lisäksi Olli on kaivanut esiin tietoja ja johtopäätöksiä siitä, mistä Suonenjoelle muuttanut Lauri lähti ja miksi. Vehviläisten suku on tyypillinen karjalaissavolainen talonpoikaissuku. Sen edustajat lähtivät Karjalasta etsimään uusia elämisen mahdollisuuksia Savosta ja yhdessä muiden, samaa reittiä tulleiden sukujen kanssa asuttivat Savon korvet. Suonenjoelle muuttanut Vehviläisten sukuhaara on ollut erittäin elinvoimainen, niin laajaksi se on kasvanut.

Muita harrastuksia

Savonlinnan lähellä, Pihlajaniemessä, sijaitseva kesäpaikka on ollut Ollin ja Irman perheelle tärkeä ja rakas. Se on ollut heillä vuodesta 1968 saakka. Kun lapset olivat pieniä, sillä vietettiin koko kesä. Niinpä ei ole yllättävää, että Olli päätyi kirjoittamaan lomillaan Savonlinnan historiaa. Monta lomaa siihen meni, mutta valmista tuli.

Vehviläiset ovat asuneet kaunista omakotitaloaan Tampereen Lielahdessa jo noin 30 vuotta. Seutu on rauhallista ja maaseutumaista. Olli onkin rentoutunut vuosikaudet luonnossa liikkuen ja kiikareillaan lintuja tarkkaillen. Tätä haastattelua tehdessä saatettiin todeta punarinnan ja mustarastaan jo saapuneen pihapiiriin ilahduttamaan laulullaan.

Irmalla ja Ollilla on kaksi tytärtä, Karoliina Leskinen ja Hentriikka Kontio. Karoliina on silmälääkäri, joka asuu perheineen Tampereella ja Hentriikka on eläinlääkintöneuvos Maatalousministeriössä ja asuu perheineen Espoossa. Lapsenlapsia on kaikkiaan viisi. Irma esitteli ylpeänä koko komean joukon, joka oli hiljattain saatu samaan kuvaan. Tällä hetkellä vanhin on juuri valmistumassa diplomi-insinööriksi ja nuorin on aloittanut lukion. Lastenlasten hoito oli vuosikaudet tärkeä harrastus ja ilo.

Toivomukset sukuseuralle

Olli on sitä mieltä, että sukuseuran toiminta on hyvällä mallilla tällä hetkellä. Kaksi toivomusta hänellä on. Hän toivoo, että kesäisiä tapaamisia järjestettäisiin edelleen. Ne ovat mieluisia tilaisuuksia ja tuovat ihmiset yhteen.

Toinen toivomus liittyy arkistoihin. On selvästi käynyt ilmi, että kukaan ei oikein halua luovuttaa vanhoja dokumentteja arkistoon. Koska nykyisin on kuitenkin melko helppo saada aikaan kopioita, olisi toivottavaa, että edes kopiot sinne saataisiin. Pelkona on, että arvokkaat dokumentit ajan myötä kuitenkin tuhoutuvat tai häviävät.

Huhtikuussa 2016

Risto Vehviläinen