Puhe Asko Vehviläisen hautajaisissa 17.8.2019

Hyvät Askon omaiset, arvoisa saattoväki!

Olimme Askon kanssa saman kylän poikia ja sukulaisia. Asko oli minua vuotta edellä kansakoulussa.  Meistä tuli kaverit erityisesti lapsuuden ja nuoruuden urheiluharrastusten myötä. Silloin syntynyt toveruus jatkui läpi elämän muuttumattomana, vaikka ajoittain yhteydenpito jäi vähäiseksi.

Meidän nuoruudessamme urheileminen oli normaali tapa viettää kesäisin vapaa-aikaa yhdessä kaverien kanssa. Pelattiin lentopalloa ja harrastettiin yleisurheilua. Lentopallo kokosi suuren osan kylän nuorista. Yleisurheilu oli harvempien harrastus. Tosi-innostuneita oli vain Asko ja minä. Meistä oli luontevaa ja kiinnostavaa vaikkapa mennä työntämään kuulaa tai hyppäämään pituutta pariksi tunniksi.

Kylällä oli urheilukilpailuja, joihin osallistuttiin. Asko oli lähes aina kaikessa paras.  Ainoa poikkeus oli hiihto, jossa ykkönen oli hänen ikätoverinsa Teuvo. Minä pärjäsin vain yleisurheilussa ja siinäkin vaatimattomammin. Askolla oli ollut joitain kisakokemuksia kylän ulkopuolella, mutta minulle urheilumaailma avartui, kun päätimme lähteä Lempyylle osallistuaksemme Lempyyn Vasaman järjestämään kolmiottelukilpailuun. Pyöräilimme sinne Lyytilänmäen kautta ja voitimme kumpikin sarjamme. Näin tapahtui, vaikka meille tutun pituushypyn asemesta hypättiin korkeushyppyä. Minäkin aloin uskoa itseeni. Innostuimme niin, että seuraavana kesänä olimme jo mukana Suonenjoen kirkolla Vasaman ja pitäjän mestaruuskisoissa. Lusikoita alkoi kertyä.

Aloimme vähitellen kutsua urheilupuuhastelua harjoitteluksi ja sitä tehtiin kilpailuja varten, ei vain ajankuluksi. Kilpailumatkat alkoivat suuntautua muualle Pohjois-Savoon ja kauemmaksikin. Menestystäkin tuli ja ennen pitkää olimme Vasaman edustusurheilijoita, joille seura maksoi kilpailumatkat ja jopa piikkarit. Se oli hienoa aikaa. Parasta olivat yhteiset harjoitukset, kilpailumatkat ja yhdessä saavutetut tulokset kuten viestinjuoksun piirinmestaruusmitalit.

Keskenämme puhuimme pääasiassa urheilusta. Tutkimme tilastoja ja puntaroimme mahdollisuuksiamme. Minulle tuli Urheilun Kuva-aitta-lehti, josta riitti hyvää keskustelumateriaalia. Muistan, että pohdimme mm useaan otteeseen, miten Voitto Hellsten pärjää Melbournen Olympialaisissa 1956.

Asko oli hyvä kaveri. Hän oli aina positiivinen ja hyvätuulinen. Hän suhtautui kaikkiin tilanteisiin tyynesti, joten hän oli hyvä tuki, kun pettymyksiä tuli. Niitähän urheilussa tulee paljon enemmän kuin onnistumisia. Ennen kaikkea Asko oli avulias ja ehdottoman luotettava.

Minun urheiluni loppuivat armeijassa ollessani. Asko jatkoi ja harjoitteli tosimielessä joitakin vuosia. Hän pääsi varsin pitkälle pikajuoksussa, pituushypyssä ja kuulantyönnössä. Parempaa olisi ollut odotettavissa uuden valmentajan avulla, mutta työkiireet maanviljelyn parissa vaikuttivat siihen, että Asko lopetti kilpaurheilun.

Askon työura oli epätavallinen ja menestyksekäs. Maatalon töihin hän osallistui pienestä pitäen. Myöhemmin tuli rankempia töitä, kun isä ja eno hankkivat kuorma-auton, jolla kuljetettiin tukkeja ja Asko toimi autossa apumiehenä.

Koulun jälkeen hän yllättäen halusi ja pääsi leipurin oppiin. Siitä tuli hänelle yhdeksän vuoden mittainen ura, jossa hän eteni konditoriamestariksi. Asko oli avioitunut Sirkkansa kanssa ja asettunut Sirkan kotitilalle Petteriin. Tilan toimintaa päätettiin ryhtyä kehittämään. Siihen uppoutuminen tarkoitti, että niin huippu-urheilu- kuin leipuriura loppuivat.

Maanviljelyyn ja karjanhoitoon panostettiin kovasti. Lehmien määrää lisättiin ja lisäksi tilasta tehtiin isohko marjatila. Tilan metsässä työskennellessään Asko oppi metsurihommat, joita hän alkoi tehdä pian muillekin. Siinä, kuten muissakin asioissa, mihin Asko ryhtyi, päästiin pian ihmettelemään hänen suorituskykyään. Hyvää jälkeä syntyi kovalla vauhdilla ja väsymättä.

Suonenjokelainen huippuhiihtäjä Niilo Väisänen oli Askon naapuri ja naimisissa Askon vaimon siskon kanssa. Kerran Sirkka ja Asko olivat käymässä naapurissa, kun Niilo tuli lenkiltä ja pyysi vaimoaan hieromaan kipeytyneitä hartioitaan. Kun vaimo halusi jatkaa omia puuhiaan, niin Asko kysyi, voisiko hän yrittää auttaa. Kokemusta hieronnasta hänellä oli vain omien lihastensa hieromisesta.

Asko ehti hieroa Niiloa vain hetken, kun Niilo ilmoitti Askon hierovan paremmin kuin Hiihtoliiton hierojat. Siitä hierojan ura lähti käyntiin. Hänellä paljastui luontainen taipumus löytää ongelmakohdat ja käsissähän oli puhtia ratkoa pahojakin ongelmia. Pian hänellä oli asiakkaanaan Niilon lisäksi muut Suonenjoen huiput Rauno Miettinen, Liisa Suihkonen, Mauri Röppänen ja Yrjö Salpakari.

Asko oppi hieronnan hieromalla ja lukemalla alan kirjallisuutta.  Tieto hänen taidoistaan levisi aluksi hiihtäjien keskuuteen. Niinpä suuri joukko silloisista Suomen hiihtohuipuista oli Askon asiakkaina. Hän hieroi leireillä myös muiden maiden huippuja mm norjalaisia ja venäläisiä. Sitten kuvaan tulivat yleisurheilijat, lähinnä heittäjät ja hyppääjät. Urheilijoiden lisäksi Asko alkoi hieroa myös muita asiakkaita. Maanviljelys ja karjanhoito saivat vähitellen jäädä, mutta hieronta jatkui kuolemaan saakka. Viimeisen hierottavan lähdöstä oli kulunut vain tovi, kun Asko menehtyi sairauskohtaukseen.

Asko oli legenda jo eläessään, ei leipurina, maanviljelijänä, metsurina tai hierojana vaan kaikissa niissä rooleissaan. Kysyin kerran, mikä saa hänet tekemään jatkuvasti niin kovalla vauhdilla ja niin pitkää päivää. Hän arveli, että synnynnäinen kuulovamma oli rasite, jonka hän halusi korvata kovalla yrittämisellä. Kyllä siinä varmaan muutakin oli, sillä vaikka lopulta hänen kuulonsa saatiin leikkauksen avulla normaaliksi, niin työvauhti säilyi.

Omat päätelmäni ovat sellaiset, että Asko oli ns ”perso työlle”. Hänellä oli myös kova kilpailuhenki ja halu näyttää, mihin pystyy. Hänestä oli palkitsevaa nähdä työnsä tuloksia ja havaita sitä arvostusta, mitä siitä seurasi.

En malta olla kertomatta muutamia faktoja, jotka konkreettisesti osoittavat edellä mainittuja, hämmästyttäviä asioita.

·         Asko juoksi 100 metriä aikaan 10,8, hyppäsi pituutta yli 7 metriä ja työnsi kuulaa yli 15 metriä.

·         Asko leipoi kerran 148 täytekakkua kahdeksassa tunnissa.

·         Asko seivästi yhtenä päivänä 320 heinäseivästä. Naapuri laski salaa.

·         Asko teki 70 tukkimottia kuudessa tunnissa.

·         Asko hieroi eräällä leirillä yhtä soittoa 17 hiihtäjää.

En koskaan suoraan kysynyt, mitä hän ajattelee elämästään. Minulle välittyi kuitenkin kuva siitä, että Asko oli onnellinen mies. Hänellä oli perhe, jota hän rakasti ja joka rakasti ja arvosti häntä sekä työ, joka antoi tyydytystä, hienoja kokemuksia, ystäviä ja myös elannon.

Kun tämän kesän Kalevan kisoissa keihäänheittäjät ja koko kisayleisö hiljentyivät viettämään hiljaisen hetken Jorma Kinnuselle ja Asko Vehviläiselle, ajattelin heti:

Juuri näin!

Näin sen piti mennä!

Hieno mies!

Hieno elämä!

Suuri arvostus

 

Risto Vehviläinen

Askon nuoruuden urheilukaveri ja elinikäinen ystävä