Simo Laurinpoika Vehviläinen, Kurkijoen Mikrilästä Viipurin ja Uuraisten kautta Loimaalle
Muisteloja Mikrilän Simo-ukosta ja vähän muistakin
Simo syntyi Lauri Antinpoika Vehviläisen(1857-1921) ja Anni os.Roinisen 9-lapsiseen perheeseen v.1893. Kurkijoki Kylästä kylään -kirja(kirj. Rainar Hakulinen) kertoo, että hänen isänsä Lauri Vehviläinen toimi Kurkijoella Mikrilän kylän ensimmäisenä pyhäkoulun opettajana. Isä-Laurin maailmankuvaan vaikutti varmasti se, että useita lapsia kuoli pieninä ja vielä tilan jatkajaksi aiottu vanhin poika Lauri Laurinp. kuoli yllättäen 19 -vuotiaana v. 1914. Simo joutui ottamaan isännän vastuun. Alun perin nuorempaa veljeä, siis Simo-ukkoa, oltiin laittamassa ”kouluun”. Simo oli ollut hyvä laskemaan päässään. Kansakoulun opettajatar oli laskettanut erilaisia tehtäviä ja Simo oli ratkonut ne samantien. Tällöin opettaja oli käskenyt ”painumaan ulos, vaikka kihlamarkkinoille”.
Vuodet kuluivat ja oltiin v.1918. Ukko joutui asevelvollisena sotaväkeen ja 4.Jääkärirykmentin 11. pataljoonan 3. komppaniassa hän oli mukana Viipurin valtauksessa. Sen verran koskettavia sodan tapahtumat olivat, että hän vei vaimonsa Iidan os. Sihvonen (s.1897) junalla kihlamarkkinoille Savonlinnaan. Kurkijokelaisilla oli nimittäin tapana mennä Viipurin matkalla kihloihin.
Perhe kasvoi ja siihen kuului 7 lasta, 3 poikaa ja 4 tyttöä. Tänään elossa on kolme tyttöä. Työtä riitti, sillä elettiin pitkälti omavaraistaloudessa, 1930-luvun alkupuolella oli suuri lamakausikin. Mm. aina keväällä ja syksyllä teurastettiin sika ja Simo säilöi lihat tynnyriin suolaveteen. Kirveellä tainnoksiin… Aseita Simolla ei koskaan ollut. Ukolla ja mummolla oli kylän normaaleja harrastuksia sikäli, kun töiltään ehtivät. Mummo oli martoissa ja ukko Mikrilän nuorisoseurassa pitkäaikaisena sihteerinä, kynämiehiä kun oli.
Simo oli vapaussodassa Samuli (Sam) Sihvon joukkueessa. 28.-29.04.1938, kun Viipurissa pidettiin valtauksen 20v juhlat, oli Simokin Kurkijoen miesten (16 kpl) mukana. Tapahtumasta on kuvakin, hän istuu siinä eturivissä. Samalta Viipurin matkalta Simo toi ensimmäiset silmälasinsa ja hyvät olivatkin.
Eikä siinä mennyt pitkäänkään, kun tuli Keski-Suomeen lähtö: ensimmäisen kerran evakkoon. Vanhemmat pojat, setäni Kauko ja isäni Mauri, kun suojeluskunnassa olivat, vahtivat Talvisodan aikana siltoja ym. kohteita Elisenvaaran risteysaseman tuntumassa. Sotien välissä kaksi tätiä, Kirsti ja Raija lähtivät sotalapsiksi Ruotsiin. Meeri oli tuolloin liian vanha vastaanotettavaksi ja yksin ei kumpikaan halunnut lähteä. Läheinen yhteys muuhun sukuun on säilynyt. Olen mm. ollut käymässä Kurkijoella Ruotsin serkkujen kanssa. Helli –täti muisteli ”välikeon aikaa” Kurkijoella, jolloin hän vanhimpana paikallolleista lapsista talon töiden ohella hoiti nuorempia sisaruksiaan: nuorin sisko Raija oli kerännyt ”miinoja”, (ehkä kuitenkin käsikranaatteja) esiliinaansa, vaikka oli useasti kielletty. Puupalikoiden sijaan ammukset olivat mielenkiintoisia ”leluja”. Sotatoimialueet eivät ole pikkulapsille sopivia.
V.1941 saatiin palata jälleen Mikrilään. Talo oli pystyssä ja on vielä tänäkin päivänä. Joskin remonttivälit ovat jääneet pitkiksi. Helli –täti myös muisteli, että isänsä setä Juhana oli ollut Pietarissa puutarhurina ja tuonut mm. lehmuksen Sopen tilan pihaan. Siellä puu vielä kesällä 2010 kasvoi, tosin jo ränsistyneenä, kuten pihatuomi ja usea niistä omenapuista, jotka Simo jokaiselle lapselleen istutti. Maurin Kansallisarkistossa tekemässä tutkimuksessa Pietarin seuduilla asuneita Vehviläisiä löytyi useitakin.
Sekä Kauko, että isä Mauri joutuivat 1941 rintamalle jatkosotaan. Selvisivät hengissä, joskin Mauri haavoittui jalkaan. Tilanne oli isällä hankala, kun ”lihan retaleet” eivät meinanneet tarttua kiinni. Isänsä Simo kävi sairaalassa katsomassa, kun oli uhkana jalan taittaminen. Hän oli selittänyt lääkärille, että muisti 1918 ajalta vastaavan tapauksen ja että jalka oli silloin tervehtynyt. Lääkäri oli antanut seuraavaan päivään aikaa jalalle. Kun sitten katsottiin mitenkä jalka jaksaa, niin paraneminen oli käynnissä. Haavaan laitettiin sairaalassa siteen alle reilusti sinkkipastaa ja sitä hän laittoi arpiin vielä 50-luvullakin.
Jatkosodan jälkeen Kurkijoen evakoiden sijoituskunta oli Loimaa. Ukko ja mummo ostivat tilan, Onkerinmäki nimeltään. Isä pääsi VR:lle töihin. Siihen aikaan oli höyryveturissa kuski ja kaksi lämmittäjää. Isä oli ajoittain ns.apulämmittäjänä. Polttoaineena oli puiden lisäksi turvetta, eikä aina niin kuiviakaan. Koko ajan sai mättää p-aineita uuniin. Isän kertoman mukaan tärinä ja veto kävivät jalan sirpalevamman päälle. Hän pyysi päästä vaunupuolelle. Kun oli todettu kelvolliseksi, niin käytätettiin ensimmäinen kurssi. Siitä se ura urkeni ja Mauri jäi vaunumestarina eläkkeelle.
Ensimmäinen asemapaikka oli Seinäjoella ja Mauri oli siellä katselemassa kortteeria. Kun hän tuli käymään Loimaalla, niin ihmetteli, että ”missä on poika, kun ei ole vastassa”. Äitini, Aino os. Lukka, kertoi, että poika pelkää äkäistä kukkoa. Isä ei tullut edes sisälle ennen, kuin kukko oli saanut kassarasta. 1948-49 Simolle ja Iidalle rakennettiin uusi tupa ja muutamaa vuotta myöhemmin uusi navetta, sauna ja liiteri, olikohan 1954 mennessä. Monena kesänä tilalla oli sekä aikuisia kesänvietossa, että meitä serkuksia yhteisessä lastenhoidossa. Erityisesti heinäntekoaikoihin siellä oli vallan vilkasta touhua. Eija -serkun kanssa muisteltiin, että Iida -mummo oli varsinainen huollon ammattilainen. Kumpikaan ei muistanut, että ruokapöydästä lähtiessään kukaan olisi valittanut nälkäänsä.
Simolla oli Loimaalla vahva ruuna ”Janne”. Kun oltiin tukkimetsässä tai ajettiin heiniä latoon, niin ei sellaista kuormaa ollut, ettei Janne olisi vetänyt sitä perille. Ns. takaladossa oli korkea kynnys. Sen eteen laitettiin joka kesä puita luiskaksi. Jälkeenpäin ihmettelen, ettei sitä laitettu kerralla kuntoon. Veljekset Kauko, Mauri ja Martti siirsivät remontin aina seuraavalle kesälle. Joka tapauksessa taisi jonkun kerran mennä remmit poikki, kun Janne nykäisi. Janne-hevosella oli isot kaviot. Muistaakseni kengän numero oli 5. Kerran isä Mauri kävi kengittämässä Jannea. Seppä sanoi: ”en ajuria tunne, mutta hevonen on Vehviläisen Simon Janne”. Loimaalla Onkerinmäessä mummolassa oli joskus 50-luvun alussa koira, joka haukkui isäntäväen. Vieraat jätti väliin. Janne kerran hermostui koiralle ja potkaisi sitä. Koira lensi muutaman metrin, mutta jäi henkiin. Jannelle haukkuminen loppui siihen.
Erään kerran oltiin ukon kanssa hakemassa olkia parireellä em. peräladosta. Eihän se kuorma kovin iso ollut, mutta olki on liukasta. Juuri kun käännyttiin Onkerinmäkeen, Janne kiihdytti vauhtia ja me putosimme ukon kanssa lumihankeen. Ei siinä sen enempää. Ukko taisi sanoa, että ”persana”, joka oli kovin voimasana hänen suustaan. Tämä tapaus n.v.1950. Kun elettiin n.v.57. Ukolla oli perunamaa Onkijokeen laskeutuvalla saralla. Ukon kanssa mullattiin perunaa. Minä olin Jannen selässä ohjaksissa ja ukko aatran varressa. Oli siinä kova pari.
Ukko oli kova tupakkamies. Välistä poltti piipputupakka Jymyä. Lehdestä repäistiin n.20cm. suikale, josta repäistiin n.5cm tasoitussuikale. Tupakka käärittiin paperin sisälle. Kääreen reuna topötettiin syljen kanssa kiinni. Sytytettiin tupakka, joka leimahti kunnon tuleksi. Kun avotuli oli sammunut, niin alettiin polttamaan sätkää. Sanomalehti oli muistini mukaan Loimaan lehti, ei koskaan Kurkijokelainen.
Kerran heinällä ollessa oli ampiainen tehnyt ison pesän saralle. Ukko tempaisi hatun päästään ja pisti pesän siihen. Vauhti oli kova, kun pesää vietiin hatussa vesihautaan.
Lienee ollut 50-luvun vaihteessa, kun olimme tulleet Pohjanmaalta, luultavasti Kokkolasta mummolaan. Kun mummolan ovi oli avattu, niin olin sanonut ukolle: ”Onko ukolla lautoja, saha, vasara ja nauloja? Suunnitelmat on päässä”. Poika oli veturia tekemässä. Oli nauru kelvannut kaikille.
Ukko oli vaivalloinen iskiaksen takia. Joskus 40-luvun lopulla, kun olimme Seinäjoella, niin Lapualla oli Sanna -niminen parantaja. Hän oli saanut oppinsa intiaaneilta. Ukko tuli käymään ja vei Sannalle 2-3 pulloa viinaa. Sanna keitteli rohtonsa, jota hierottiin selkään. Parin viikon kuluttua ukko lähti tervehtyneenä pois. Junaan jäi kävelykeppikin. Jossain häissä oli ukko tanssinut polkkaa, jota muu väki ei ollut uskoakseen. Sikäli, kun muistan, niin iskias ei vaivannut sen jälkeen.
Simo kirjoitti pojalleen Maurille kirjeen n.1955. Siihen oli kirjoitettu suullisena perimätietona kulkenut sukukroniikka ja muita hänen tietämiään asioita Kurkijoen Vehviläisten vaiheista. Näin hän halusi siirtää tiedot talteen tuleville sukupolville.
Ukko ei koskaan ollut vihaisella päällä ainakaan lasten nähden. Ukon sanaan uskottiin ja häntä kunnioitettiin. V.1959 Simo sairasteli ja hänet leikattiinkin. Joulukuussa Simo siirtyi ajasta iäisyyteen.
Oli siinä mallia tämänkertaiselle ukolle.
10.06.2011
Keijo Vehviläinen