Tauno Vehviläinen
Tauno Vehviläinen, myönteinen ja sanavalmis savolainen
Lapinmäen isäntä Tauno Johannes Vehviläinen syntyi 27.12.1912. Hänen vanhempansa olivat Pekka Vehviläinen ja Alma os. Könönen. Perheen esikoinen, Tyyne, oli syntynyt vuonna 1909.
Taunon isä kuoli äkillisesti peltotöissä ollessaan vuonna 1914. Perheen selviytymiseen löytyi lopulta lähiratkaisu. Pekan veli, Kalle, avioitui veljensä lesken kanssa. Alma ja Kalle saivat vielä 1908 tytön, joka sai nimekseen Ida.
Vuoden 1938 tienoilla Lapinmäen tilan omistus siirtyi Taunon nimiin. Tauno oli silloin 23-vuotiaana talon isäntä ja valmis perustamaan perheen. Tyyne-sisko oli avioitunut Jalkalaan Akseli Turpeisen kanssa. Lähiratkaisua sovellettiin taas. Akseli Turpeisen sisko Aino Elina Turpeinen ja Tauno alkoivat tuntea vetoa yhteen ja vihkiäiset vietettiin lauantaina 9.9.1939. Suomessa elettiin silloin pelottavia aikoja, sillä talvisodan syttymiseen oli vajaat kolme kuukautta.
Akselista ja Taunosta tuli langokset kahta kautta ja heidän lapsensa ovat kaksinkertaisia serkkuja keskenään. Perheiden väliset yhteydet olivat poikkeuksellisen tiiviit ja harmoniset niin, että se pantiin myönteisesti merkille. Muistan, että Tyynen ja Akselin poika, Martti Turpeinen, oli lomillaan Lapinmäessä niin paljon, että hän tuntui melkein oman kylän pojalta.
Ainon ja Taunon perheeseen syntyi kolme poikaa; Pekka 1941, Pentti 1948 ja Hannu 1949. Pentti kuoli 2015. Pekka ja Hannu ovat virkeitä eläkeläisiä ja ovat olleet minulle hyvänä tiedonlähteenä tätä tarinaa kirjoittaessani.
Taunon perhe, seisomassa vasemmalta Hannu, Pekka ja Pentti ja edessä Tauno sekä Aino.
Sopusointuinen perhe-elämä
Taunon olemus oli melkein aina samanlainen; rauhallinen, leppoisa ja myönteinen. Hän tuli kaikkien kanssa hyvin toimeen. Hän puhui rauhallisesti ja heitti tarinan lomaan hauskan kommentin tai kysymyksen ilmeenkään värähtämättä. Taunon pojat eivät muista isänsä suuttuneen koskaan. Hän ei myöskään koskaan kiroillut.
Hannu kertoi, että kun kerran talvella reki karahti puukuormassa kantoon. Tauno totesi vain: ”Nyt tässä ee aata tanssikaa.”
Lasten kasvatus jäi Lapinmäessäkin äiti-Ainon tehtäväksi. Isä kasvatti lähinnä esimerkillään, mutta kyseli kiinnostuneena, mitä lapsille kuuluu. Aino luki ja opetti lapsilleen iltarukoukset. Sunnuntaisin ei saanut mennä kylään ennen kuin kirkkoajan jälkeen. Pojat muistelivat, että Pekka jopa odotti Lamminjalkalan, August Jalkasen talon, portin takana kirkkoajan loppumista, kun oli tullut lähteneeksi kyläilemään liian aikaisin.
Aino ja Tauno olivat hiljaisen uskovaista väkeä. Jumalanpalvelukset kuunneltiin sunnuntaisin. Kirkossa käytiin kyydin järjestyessä. Kun Pekka sai auton, hänestä tuli vanhemmilleen pysyvä kyytimies sunnuntain kirkkoreissuille.
Tauno ja Aino tulivat hyvin juttuun keskenään. Tyypillinen rutiini heille oli lukea yhdessä työpäivän päätyttyä sanomalehteä tuvan pöydän ääressä vastakkain istuen.
Kaksi kasvattilasta
Sodan päätyttyä sijoitettiin kodittomia tai sellaisia lapsia, joita omaiset eivät pystyneet hoitamaan, sijaisperheisiin. Lapinmäen taloon otettiin vastaan kaksi, oletettavasti suurelta osalta humanitäärisistä syistä. Haluttiin auttaa kovia kokeneita lapsia elämän alkuun. Lapinmäelle tulivat Erkki Tuure ja Anni Lahukka. Erkki oli jo kansakoulun käynyt, Anni puolestaan pieni tyttö, kaksi vuotta Pekkaa vanhempi.
Erkkiä ja Annia kohdeltiin kuin perheen jäsentä. Aikuistuttuaan ja pois muutettuaan he ovat pitäneet yhteyttä jatkuvasti Lapinmäkeen ja molemmat ovat kertoneet, kuinka hyvä heidän oli siellä olla. Erkki oli usein kesälomansa Lapinmäessä ja osallistui talon töihin.
Taunon kaverit
Kaikki kyläläiset olivat Taunon kavereita, eikä hänellä ollut vihamiehiä. Lähimpiä kavereita olivat Julius Suihkonen, joka tuli sunnuntaisin järven takaa turistakseen Taunon kanssa kaikessa rauhassa. Taavetti Vehviläinen Lahdentauksesta oli toinen tärkeä juttukaveri. Huuhan Aatu Vehviläinen ja Siepon Matti Vehviläinen olivat kavereita, joita yhdisti Taunon kanssa suuri kiinnostus hevosiin. Pekka kertoi, että Aatu ja Tauno saattoivat seisoa kaksikin tuntia juttelemassa hevosen vieressä laitumella. Matin ja Aatun kanssa Tauno kävi myös ravireissuilla, erityisesti Kuopiossa.
Ehkä läheisin kaveri Taunolle oli lanko, Akseli Turpeinen, jonka Jalkalassa oleva kotitila oli nimeltään Palomäki. Tiivistä yhteyttä oli hankala pitää pitkän matkan takia. Talvella rekikelissä matka lyheni huomattavasti. Perheiden välille muodostui tapa viettää joulua Lapinmäellä ja ottaa uutta vuotta vastaan Turpeelassa, Ainon lapsuuden kodissa sekä Palomäellä.
Lapinmäen tilalla samat muutokset kuin muuallakin
Sodan jälkeen mentiin pitkään totutulla tavalla. Karjaa kasvatettiin ja pellot palvelivat tätä tarkoitusta sekä oman ruoan lähteenä. Tallissa oli aina kaksi hevosta.
Karjasta luovuttiin aikanaan samoista syistä kuin muissakin taloissa. Sen jälkeen kasvatettiin jonkin aikaa lihakarjaa. Seuraavaksi aloitettiin mansikan viljely. Se oli jo sitten Pekan ja Hannun vastuulla. Tauno ei enää ollut mansikkaisäntä.
Tauno vierasti koneita
Tauno ei hankkinut traktoria, eikä ajanut, vaikka pojat sellaisen hankkivatkin. Tauno ei myöskään ajanut ajokorttia eikä haaveillut autosta. Kun taloon ostettiin moottoripyörä, sitä Tauno suostui kokeilemaan sen verran, että ajeli varovasti talon ympäri.
Kerran naapuri oli ajanut liukkaalla kelillä autonsa ojaan ja tuli Lapinmäeltä hakemaan apua kertoen, että nyt tarvittaisiin konetta auton vetämiseksi ojasta. Tauno ilmoitti: ”Mulla ei oo muuta konetta, kun partakone. Sen suat, jos siitä on hyötyä.”
Hevosharrastus
Hevosharrastus oli Taunolle elämän mittainen, tärkeä asia. Vehvilässä oli aktiivinen Hevosystäväin seura, jonka vankkumaton jäsen Tauno oli. Hevosystäväin seuran hankkima siitosori, Mainos, annettiin Taunon hoitoon. Hevonen oli hyvä ravihevonen ja Tauno ajoi sillä kilpaakin. Olipa Tauno vielä lainakuskina hevosen aikanaan ostaneille, kun he eivät saaneet Mainosta ravaamaan asiallisesti. Taunolle se onnistui, eikä ori vikuroinut yhtään.
Myöhemmin Taunolla oli vielä toinen ravihevonen, tamma Tellu. Muut hevoset olivat tavallisia työhevosia, mutta hevosmiehille riitti niistäkin puhumista. Kun hevosmiehet tapasivat, välittömästi mentiin joko laitumelle tai talliin hevosia katsomaan ja niistä juttelemaan. Taunolle tulivat – aivan kuin meillekin Sieppoon – sekä Hevostalous että Hevosviesti. Molemmat lehdet luettiin kokonaan mainoksia ja ilmoituksia myöten.
Tauno oli meillä lähdössä isäni, Matti Vehviläisen kanssa Kuopion raveihin. Se oli aina kahden päivän reissu. Tauno kaivoi jotain nahkasalkustaan, jossa oli kaikki matkaan ja yöpymiseen liittyvät tavarat. Hän kysyi minulta, tiedänkö, mitkä ovat kilpa-ajoeväät. Sitten hän valisti tietämätöntä poikasta: ”Kilipa-ajuevväät on makkaroo, kaljoo ja piänsärkypuluveria.”
Kerran olin hiihtänyt koulusta kaupalle, kun Vehvilän tietä laukkasi hevonen täyttä vauhtia. Se jatkoi matkaansa kaupan ohi ja näin, että se veti ohjaksillaan perässä sujona tulevaa LapinmäenTaunoa. Jonkin ajan kuluttua Tauno tuli punakkana ja tuohtuneena kauppaan. Tauno ilmoitti tilanteen; “Seuratalon rinteessä suitset hajosivat, Muuten en oes piästännä irti.” Kuulin, että hevonen palasi retkeltään kotitalliin omia aikojaan.
Hannun innostuttua ravihevosten kasvatuksesta ja kilpailuttamisesta Tauno pääsi läheltä seuraamaan lämminverihevosia ja niiden valmentamista. Hän oli mielissään päästessään valjastamaan hevosta kilpakärryjen eteen ja iloitsemaan hevosten menestyksestä. Sitäkin tuli ihan mukavasti. Tästä riemusta pääsivät osallisiksi myös kylän muut hevosmiehet.
Metsästys
Toinen Taunolle yhtä tärkeä harrastus oli metsästys. Metsästystäkin varten oli kylälle perustettu seura. Tauno oli sen perustajajäseniä. Tauno metsästi kaikenlaista riistaa; lintuja, jäniksiä ja kettuja. Hän oli niin ikään alusta lähtien mukana Vehvilän hirviporukassa eli metsästäjäjoukossa, jolla oli lupa metsästää hirviä Vehvilän alueelta.
Taunolla oli yhdessä vaiheessa myös hyvä kettukoira. Niinpä hän kokosi jahtiporukan, joka aina sunnuntaisin lähti kettumetsälle. Siihen kuuluivat Taunon lisäksi Aake ja Erkki Saijonkari sekä Pertti Suikkanen. Sunnuntaisin metsästettiin, koska Pertti oli arkisin koulussa. Pekka muisteli, että he taisivat jotain saadakin.
Yhden kanalinnun Tauno sai epätavallisen helposti. Tauno oli kävelemässä metsässä kanalintuja etsiskellen, kun hän kuuli läheltä haulikon laukauksen. Hän lähti kävelemään laukauksen suuntaan ja huomasi kahden miehen lähtevän juosten karkuun. Olivat ilmeisesti metsästämässä maalla, johon heillä ei ollut lupaa. Metso oli jäänyt kiireessä ottamatta, joten Tauno pisti sen reppuunsa.
Hirviä oli silloin 1950 luvulla, jolloin alettiin myöntää lupia hirvien kaatamiseen, vain muutamia. Lupia saatiin yleensä joko yhden tai kahden hirven kaatoa varten. Etukäteen oli yritetty selvittää, missä hirviä saattaisi olla ja jahti suunniteltiin siltä pohjalta. Hirviporukan osan tehtävänä oli ajaa hirvet ampujaketjuun. Joskus hirviä saatiin ammutuksi, mutta useimmiten jahti veti niin sanotun vesiperän.
Tähän aikaan sattui erikoinen ja hieman hämmentävä tilanne jahdissa. Uusi eläinlääkäri, joka oli joukossa mukana, antoi ajomiehille pullon, josta oli otettavissa lohdutusta, jos ajo epäonnistui. Hirviä ei saatu, joten pullo pantiin kiertämään. Kun sitä maisteltiin, Tauno totesi: ”Sen pittää olla hyvvee juomoo, kun on niin pahan makuista.”
Kun koko jahtiväki oli koossa, pullon antanut eläinlääkäri ihmetteli, kuinka vähän juomaa oli kulunut. Sitten hän kauhukseen totesi, että oli antanut väärän pullon, sillä siinä oli lehmien poikimahalvauslääkettä. Siitä riemu repesi eritoten niiden keskuudessa, jotka eivät olleet juomaa maistaneet. Harmistunut eläinlääkäri pyysi, että asia jäisi vain paikalla olleiden tietoon. Hän sanoi, että hänen maineensa menee, jos se tulee tietoon. Se luvattiin.
Minäkin näin pienen episodin asiasta, kun satuin olemaan sinä päivänä Koskelassa. Mäntyselän Jussi tuli tupaan, istui penkille ja alkoi nauraa itsekseen. Välillä hän sai kerrotuksi, että hirvireissulla sattui tosi hauska juttu, mutta sitä ei passaa kertoa. Jussi nauroi aikansa ja lähti, ja jätti meidät, Askon, Ainon ja minut ihmettelemään, mitä tämä nyt oli. Eihän se pysynyt kauan salassa. Pian koko kylä oli asiasta perillä, mutta lääkärille ei siitä koitunut harmia.
Tässä on kuva hirviporukasta 1950-luvun loppupuolelta. Joukossa näyttää olevan joitakin kirkonkylän herroja. Nuori poika kuvan keskellä on veljeni Arto Vehviläinen. Hänen takanaan kurkistaa Tauno. Hirven haukkui Arton koira Peke, joka myös on kuvassa.
Eräänlaisesta Taunon metsästyskokemuksesta pääsin minäkin osalliseksi. Olin silloin jo oppikoulussa. Teimme koulussa silkkipaperista kuumailmapallon, jonka ilma kuumennettiin polttamalla tenttua pienessä alaosaan kiinnitettävässä alumiinirasiassa. Kotona pyysin Koivuharjun Untoa toveriksi pallon lennon käynnistämiseksi. Lähetimme sen liikkeelle tyynellä pakkassäällä. Punavalkoinen pallo nousi korkealle ja alkoi liikkua hitaasti kohti länttä häviten lopulta näkyvistä. Myöhemmin sain kuulla, että pallo oli alkanut laskeutua Lapinmäen pellolle. Silloin Tauno haki haulikon ja ampui pallon alas. Kävin hakemassa pallon jäännökset ja liimasin niistä pienemmän pallon. Sekin nousi komeasti ja suuntasi sillä kertaa kohti Kotalahtea. En tiedä, miten sille kävi.
Kun metsästysseura täytti 50 vuotta, sitä juhlittiin näyttävästi. Heti juhlan aluksi seuran pitkäaikainen puheenjohtaja Aake Saijonkari sai metsästystorven kiitoksena työstään seuran hyväksi. Aake ilostui lahjasta ja pisti sen kaulaansa roikkumaan alkaen heti puhaltamaan siitä ääntä. Koko juhlan ajan Aake yritti, mutta ei onnistunut. Juhlan lopuksi annettiin vielä tunnustukset niille seuran jäsenille, jotka olivat olleet jo seuraa perustamassa ja vielä jäseninä. Heitä oli vain kaksi, Tauno ja Aake. Miehet saivat prenikkansa ja kääntyessään lähtemään pois kysyi Tauno Aakelta, jolla vielä oli torvi mukana: ”No soetatko vielä jottaen, vae männäänkö poes?”
Tauno lähti yhtä rauhallisesti kuin elikin
Tauno sai elää melko terveenä. Hänen polvensa leikattiin, joten liikkuminen onnistui hyvin loppuun saakka. Läppävika heikensi oloa loppuaikoina, mutta hän jatkoi askareitaan Lapinmäessä edelleen.
Arto Vehviläinen muisti Taunon kertoneen käynnistä kuopiolaisella yksityislääkärillä: ”Ensi pit kuunnella valssia. Se kuulosti tutulta. Sitten tulj lasku.” Omasta lääkityksestään Tauno kertoi: ”Aino pistää jonkun pillerin uamulla kahvikupin viereen.”
Sitten kauniina kesäpäivänä 12.7.1999 Tauno lyyhistyi kotinsa pihalle. Muut sattuivat olemaan hetken kauempana, joten Tauno läksi omia aikojaan, armollisesti saappaat jalassa.
Risto Vehviläinen 15.10.2024