Vehviläisten sukukirja > Henkilökuvia ja haastatteluja > Vehvilästä muistan tällaista Risto Vehviläinen

Vehvilästä muistan tällaista Risto Vehviläinen

Risto, Arto ja Helmi Vehviläinen 1951 Paloahon pellon reunassa, jossa linja-auto kääntyi.

Risto Vehviläinen:

VEHVILÄSTÄ MUISTAN TÄLLAISTA

Keitä eli Vehvilässä ja miten vuosina 1949–1953, jolloin olin alakoulussa? Sitä olen yrittänyt muistella tässä tarinassa.

Vehvilästä muistan tällaista

Olen syntynyt sota-aikana, vuonna 1942 ja aloitin kansakoulun vuonna 1949. Kävin kansakoulua neljä luokkaa eli pääsin oppikouluun vuonna 1953. Koko lapsuuteni asuin Vehvilässä, mutta oppikoulua käydäkseni minun oli asuttava koulukortteerissa Suonenjoen kirkolla viikot. Oppikoulun alettua en enää samalla tavalla pysynyt perillä kylän tapahtumista. Myös kaveripiirini muuttui. Olen rajannut tarinani Vehvilän silloiseen koulupiiriin ja vuosiin 1949–1953.

Tässä tarinassa kerron, millaisessa kylässä vietin lapsuuteni eli ajan ennen oppikoulua. Olen näitä asioita kirjatessani ollut tietoinen siitä, että paljon asioita on unohtunut ja varmaan monet asiat muistan toisin, kuin ne todellisuudessa tapahtuivat. Lisäksi on paljon ihan tavallisia mutta tärkeitä asioita, joita en lapsena tiennyt tai ymmärtänyt.

Elämä on siitä ajasta muuttunut niin valtavasti, että oli pohdittava kunnolla, jotta pääsi jonkinlaiseen käsitykseen, millaista oli juuri silloin. Muistelu ja asioiden kirjaaminen olivat kiehtovaa ja hauskaa tekemistä. Kävin aiheesta mielenkiintoisia keskusteluja niiden harvojen ihmisten kanssa, jotka vielä olivat tavoitettavissa. Kiintymykseni kotikylääni kohtaan on lisääntynyt tätä tehdessäni. 1950-luvun alun Vehvilän kylä ja sen asukkaat tuntuvat nyt entistä rakkaammilta ja tärkeämmiltä.

Suomi 1950-luvun taitteessa

Raskaasta sodasta oli kulunut vasta muutama vuosi. Sotakorvauksia maksettiin syyskuuhun 1952 saakka. Sotakorvausten määrä oli vuosina 1945–49 15–16 % ja vuosina 1950–52 5–7 % valtion budjetista. Köyhälle, sodan rasittamalle maalle se oli valtava lisätaakka.

Niinpä pula-aika jatkui. Monet elintarvikkeet olivat kortilla. Kahvikortti oli toiseksi viimeinen ostokortti. Se lopetettiin vuonna 1953. Viimeinen kortti, viinakortti, lopetettiin vasta 1970. Viinakortin elinaikaa ei tosin sanellut viinapula vaan ihan muut syyt. Valuuttaa oli vähän, joten mm. länsiauton saattoi ostaa vasta monen vuoden jonottamisen jälkeen. Materiaalipulan vuoksi monet Suomessa tehdyt tuotteet olivat paljon huonompilaatuisia kuin vastaavat ulkomaiset. Suuri lapsuudenhaaveeni oli saada ruotsalainen Mora-puukko.

Suomen tulevaisuus näytti synkältä. Valvontakomissio oli lopettanut vuonna 1947 Pariisin rauhansopimuksen tultua voimaan, mutta Neuvostoliitto vaikutti vahvasti Suomen politiikkaan monin eri keinoin. Se herätti pelkoa. SKDL oli vahva puolue ja ajoi meille itäeurooppalaista, kansademokratiaksi kutsuttua mallia. Porkkala, alue tykin kantaman päässä Helsingistä, oli Neuvostoliiton hallussa.

Korean sota käytiin vuonna 1950–53. Meille se ei vaikuttanut suoranaisesti, mutta puujalostusteollisuuden tuotteille oli kysyntää. Metsästä tulonsa hankkiville se oli suotuisaa aikaa.

Vuonna 1952 Suomi järjesti hyvällä menestyksellä kesäolympialaiset. Sodan köyhdyttämälle, nuorelle valtiolle se oli suoritus, jota sopii hämmästellä vieläkin. Kisojen onnistunut järjestäminen viritti uutta uskoa tulevaisuuteen. Kisoja seurattiin koko maassa innolla. Muistan, että meillä jopa keskeytettiin heinätyöt keskellä päivää ja mentiin kuuntelemaan radiosta olympialähetyksiä. Tämä tehtiin, vaikka sadekesänä poutapäivät olivat vähissä.

Paasikivi oli Suomen presidentti. Kekkonen ja Fagerholm vuorottelivat pääministerinä. Politiikka oli vakavailmeistä ja etäistä.

Sota oli vaikuttanut lähes jokaiseen perheeseen. Maataloudessa monet tilat tarvitsivat korvaavia käsiä tekemään miesten töitä. Siirtolaiset tarvitsivat uudet kodit ja uuden elämän edellytykset. Siirtolaisille järjestyi vähitellen pysyvät asuinsijat. Siihen saakka he majoittuivat maataloihin. Vehvilässä oli siirtolaisia ainakin Elsalassa, Niemelässä, Lapinmäellä ja Vinninmäellä, Vinninmäellä vielä 1950-luvulle saakka.

Isännän paikkoja oli tarjolla runsaasti. Monet poikamiehet ja vanhat pojat löysivät silloin uuden alun elämälleen. Avioituminen tapahtui yleensä verkkaisesti, vaikka päätökset oli tehty ja lupaukset annettu. Lesken tuki oli kuitenkin niin tärkeä tulon lähde, että sitä ei kannattanut heti menettää. Vehvilässä ainakin neljässä taloudessa oli sotaleski löytänyt uuden miehen rinnalleen.

1. Talot ja niiden asukkaat

Tässä luvussa luetteloin kaikki kylämme asunnot ja niissä lapsuudessani asuneet kyläläiset. Kaikkien – erityisesti vanhojen emäntien ja nuorimpien lasten – nimiä en muista, joten toivon, että tekstini täydentyy ja täsmentyy aikaa myöten.

Alla on Vehvilän kartta, johon olen merkinnyt tärkeimmät tiet eri värein. Kartta on uusin, voimassa oleva kartta, joten siinä on teitä, joita ei silloin ollut. Tämän kuvan avulla voi toivottavasti ymmärtää käyttämääni jäsentelyä. Kirjoitan aluksi sinisellä merkityn Vehviläntien ja siitä etelään haarautuvien teiden varsilla olevista taloista. Sen jälkeen jatkan pohjoispuolen kuvausta. Aloitan idästä eli Keltun suunnasta. Jotkut talot on merkitty karttaan, mutta eivät läheskään kaikki.

Liitän tekstiin lyhyitä lapsuuden aikaisia tarinoita esillä olevista taloista ja henkilöistä, jos sellaisia muistan. Olen kirjoittanut aiemmin henkilökuvia joistakin tässä tekstissä esiintyvistä henkilöistä. Niitä voi lukea Vehviläisten sukuseuran sivuilta. Niinpä en toista samoja asioita tässä. Kuvattuja henkilöitä ovat Aake Saijonkari, Asko Vehviläinen, Iida Vehviläinen (Koivuharju), Matti Vehviläinen, Helmi Vehviläinen, Veikko Vehviläinen ja Elsa Vehviläinen (Elsala). Sukuseuran sivuilta löytyy myös omaa elämääni kuvaava tarinani tältä samalta ajalta.

Vehviläntien vartta seuraten

Tuliniemi oli toiseksi kauimmaisin kylän taloista Keltun suuntaan mentäessä. Talon isäntä, Matti Vehviläinen oli kaatunut ja vaimo Aada asui talossa Matin lasten, Marja-Leenan ja Teuvon kanssa. Aikaa myöten Aada löysi uuden miehen, jonka kanssa aiottiin avioon. Miehen äidille ei sotaleski kelvannut miniäksi ja niin avioliitto jäi solmimatta. Aadalle jäi kuitenkin suhteesta muistoksi tytär, Tuula, jolle annettiin isän sukunimi Ollikainen.

Kolmas kerta toden sanoi Aadankin elämässä. Kolmas mies, Taavetti Eskelinen tuli ja jäi. Pariskunta avioitui ja sai kolme tytärtä. Vanhin oli Pirjo, mutta nuorempien nimiä en muista.

Lasten koulumatka oli viitisen kilometriä. Teuvo oli koulun kovin hiihtäjä osin pitkän koulumatkan vuoksi. Uskon kuitenkin, että hän olisi hiihtänyt hyvin, vaikka koulu olisi ollut lähellä. Niin hyviä hänen hiihtotekniikkansa ja -innostuksensa olivat.

Tuliniemi liittyi kiinteämmin kylään, kun Keltun tie rakennettiin.

Kutujoen varressa, tien vieressä oli mökki nimeltä Aittoniemi. Mökki oli saanut nimensä samannimiseltä Kutujoen mutkalta, joka oli mökin pohjoispuolella. Muistan mökissä asuneen ensiksi Savolaisen perheen. Ison perheen vanhin tytär oli jo muuttanut pois kotoa. Esko oli kolme vuotta minua edellä kansakoulussa ja Annikki vuoden edellä. Heti 1950-luvun alussa he muuttivat pois. Heidän jälkeensä Aittoniemeen asettuivat Niemelän vanhin tytär Aune Saijonkari sekä hänen miesystävänsä Aimo Heimonen. Aune ja Ami olivat kaikissa kylän juhlissa mukana ja Ami tuli nopeasti tutuksi, koska hän oli iloinen, seurallinen ja puhelias.

Pekkalan tie (lila)

Pekkalaan menevä tie eroaa Vehviläntiestä Autiolahdessa. Parin kilometrin metsätaipaleen jälkeen saavutaan Paloaholle. Taloa asutti nelihenkinen perhe: Jalmari, Kerttu, Heikki ja Seppo Vehviläinen. Heidän lisäkseen talossa asui Jalmarin sisko, Alina. Heikki oli koulussa minua vuoden edellä ja Seppo vuoden jäljessä. Kesäisin Paloaholla viettivät aikaa poikien serkut. Seppo on kertonut lapsuudestaan Vehviläisten sukuseuran kotisivuilla julkaistussa kirjoituksessa. Soittelimme yhdessä kitaraa Sepon kanssa oppikouluaikaan. Jaoin myös puoli vuotta kortteerin Sepon kanssa, Sepon sedän luona Suonenjoella.

Siihen aikaan kirkolta Vehvilään ajava linja-auto kävi kääntymässä Paloahon pellon laidassa.

Paloaholta tie jatkui Pekkalaan. Vanha emäntä Emma oli sukunimeltään Sikanen, mutta hänen poikansa Erkki ja Martti vaihtoivat yhdessä Niemelän serkkujen kanssa Saijonkariksi. Isossa talossa tarvittiin jatkuvasti myös apulainen Emmaa auttamaan. Erkki avioitui niihin aikoihin Maija Könösen kanssa. Maija oli kylän julkkis, sillä hän oli Savon Sanomien juhannustyttökilpailun ehdokkaana.

Erkki oli aktiivinen nuori isäntä. Hän osti kylän ensimmäisen traktorin, Fergusonin. Hänellä oli myös kylän ensimmäinen henkilöauto sitten T-malli Fordien ajanjakson. Se oli ranskalainen Peugeot. Näillä hankinnoilla Erkki mielestäni käänsi uuden lehden Vehvilän historiassa.

Paloahon pellon reunasta haarautui sitten tie vielä kahteen taloon. Ensimmäinen niistä oli nimeltään Pirttilahti, mutta se tunnettiin Sutilana. Siellä asui Erkki ja Lumikki Sutisen perhe. Heillä oli kaksi lasta, Jorma ja tytär, jonka nimeä en tiedä.

Paloaholta piti kulkea pari kilometriä ennen kuin päästiin tien päähän, Tattariniemeen. Tattariniemessä asui setäni Pekan perhe; Iida-vaimo, Pentti, Pauli ja Anja. Pekka kuoli melko nuorena keuhkotautiin ja pian Iida osti talon Kurkiharjusta, Kuopion maalaiskunnasta sekä muutti sinne perheineen. Heidän jälkeensä Tattariniemessä asui Lahdentauksen talosta muuttanut Viljo Vehviläisen perhe ennen muuttamistaan Karvasalmelle, Lapinlahdelle.

Takaisin Vehviläntien varteen

Esa Nyyssösen perhe asui Jylängistä Kuvansiin laskevan joen partaalla ja Vehviläntien varressa. Talo on nimeltään Jokiniemi. Nimi on löytynyt varmaan siitä, että joki tekee talon lähellä selvästi havaittavan mutkan. Perheeseen kuuluivat Esan lisäksi vaimo Hilma ja poika Tenho. Tenho tuli tutuksi koko kylälle, kun hän alkoi ajaa Pienviljelijäin yhdistyksen ostamaa traktoria.

Seuraava talo Vehviläntien varressa oli Rinnemaja eli Mirjan mökki. Mirja Itkonen asui siinä kahden lapsensa, Raimon ja Arjan kanssa. Mirja oli eronnut miehestään Veikko Itkosesta. Mirja toimi Tyyne Mustosen jälkeen koulun keittäjänä. Hänellä oli kylän ainoa neulomakone. Sillä syntyi villapaita muutamassa tunnissa ja jälki oli tasaista. Minulla oli ainakin yksi Mirjan tekemä villapaita. Raimo oli luokkatoverini koulussa. Arja oli nuorempi.

Koulun kohdalla Vehviläntie tekee lähes 90 asteen mutkan. Siihen mutkaan Sääsken nuorin poika, Erkki Vehviläinen rakensi Tuomela-nimen saaneen talon. Sääsken talo katkaistiin ja Erkki sai toisen puolikkaan, josta hän teki navetan. Erkki tarvitsi talon perheelleen, sillä hän näet meni avioon Aino Riepposen kanssa. Mikkelin seudulta kotoisen oleva Aino oli sotaleski ja hänellä oli kaksi lasta Leo ja Lea. Leo oli minua vuoden edellä, Lea vuoden jäljessä kansakoulussa. Erkki ja Aino saivat vielä kolme poikaa; Ensio, Ilkka ja Ilmari.

Erkki piti jonkin aikaa pientä ruokatavarakauppaa talon oven viereisessä huoneessa.

Pohjoistalon tie (punainen)

Mäntyselkä on Pohjoistaloon menevän tien ensimmäinen talo. Tie kulkee talon pihan läpi. Talon isäntä käytti nimeä Väinö J Vehviläinen, mutta kylällä hänestä puhuttiin Mäntyselän Jussina. Vaimon nimi oli Hilja ja tyttären nimi Tellervo. Pihassa ärhenteli siihen aikaan Taru-niminen pystykorvakoira. Koira yritti purra aina, kun joku liikkui pihan läpi. Hyökkäykset jäivät aina vaarattomiksi. Muistan kerrankin koiran tarttuneen rekemme hirventaljan maata viistävään jalkaosaan. Taru tuli pitkän matkaa liukuna reen perässä, kunnes sai hampaansa irti taljasta.

Jussi, Pohjoistalon poikia, oli aktiivinen toimija kylän seuroissa, etenkin Hevosystäväin seurassa ja Maamiesseurassa. Hän oli innokas kujeilemaan ja keksimään erilaisia koiruuksia. Toisaalta hänellä oli hankaluuksia naapurisuhteissaan. Jussi sulki jossain vaiheessa tien, jolloin tie Pohjoistaloon oli aukaistava tie Kuvansin joen varresta Jokelaan.

Lassi Kauppisen perhe asui heti Mäntyselän peltojen vieressä. Talon nimi on Jokela. Perheeseen kuuluivat isä Lassi, Hilja ja pojat Jussi ja Reino. Perheeseen kuului lisäksi, mummu, jonka nimeä en muista. Häntä ei juuri näkynyt kesälläkään pihapiirissä. Perheellä oli jo 50-luvun alussa laaja mansikkatuotanto. Sieltä Vehvilän mansikanviljely alkoi. Pyöräilin usein Jokelaan ostamaan hinkillisen mansikoita, kun marjakausi heinäkuussa alkoi.

Lassi hankki komean ruunan, jota hän ruokki hyvin tuhdisti, niin että kylkiluita ei tuntunut kylkeä painellessa. Lassi kehotti tunnustelemaan hevosen kylkiä, jos joku pysähtyi hevosta katselemaan. Tapanahan oli, että isäntien tavattaessa tutkittiin ja kehuttiin hevoset.

Lassi onnistui jostain saamaan isopyöräiset kumipyöräkärryt. Kun hän rakensi kärryihin leveät laidat, oli yhdellä kuormalla mahdollista kuljettaa jopa 40 seipäällistä heinää latoon. Lassi auttoi mm. Koivuharjun heinätöissä tuomalla kärryllään valtavia kuormia Sääsken pellolta Koivuharjun pihalatoon.

Pohjoistalo on yksi sukumme merkittävimpiä taloja. Taloa asustivat Taavetti Vehviläisen pojat, Otto ja Taavetti, perheineen. Taavetti oli löytänyt emäntänsä, Eevan, naapuristaan Kopolasta. Hänellä oli kaksi tytärtä Elvi ja Elma. Elma oli minua kolme vuotta edellä kansakoulussa. Elvi oli vanhempi. Oton vaimo, Olga Kauppinen, oli jostakin kauempaa. Myös Oton perheeseen kuului kaksi lasta, Tauno ja Anna-Liisa.

Otto ja Taavetti liikkuivat kylällä aina yhdessä. Heitä näki pääasiassa talvella, sillä kesätie taloon oli kehno ja monen portin katkaisema. Se, että veljekset liikkuivat aina yhdessä, kertoo sopuisasta elosta Pohjoistalossa. Toinen todiste oli, että kaksi perhettä eleli saman katon alla.

Kun vanhimmat lapset alkoivat avioitua, päätettiin talon omaisuus jakaa veljesten kesken. Isoa taloa ei jaettu, vaan molemmat rakensivat perheasunnon, toinen toiseen ja toinen toiseen päähän taloa. Talon pohjoispäätä, jossa asui Taavetin perhe, alettiin kutsua Peltoniemeksi. Talon eteläpää, jossa Oton perhe asui, pysyi Pohjoistalona.

Siis yksi Vehvilän kylän eteläisimmistä taloista on nimeltään Pohjoistalo. Toinen mielenkiintoinen ja yllättävä piirre liittyi talojärjestelyyn. Taloa ei jaettu, vaan se jäi kokonaisuudessaan Otolle. Hän vuokrasi toisen pään 50 vuodeksi Taavetille. Tämä asia selvisi vasta hiljattain muulle kylälle, kun sopimuksen umpeuduttua Peltoniemen nykyiset asukkaat rakensivat oman talon.

Ennen Pohjoistaloa käännyttiin Kopolaan. Sinne ei siis ollut edes kunnon kärrytietä. Kopolan vanhan isännän, Eevertti Vehviläisen kuoltua vuonna 1948 talossa elivät Riikka-mummo, hänen poikansa Aaro Vehviläinen ja jonkin aikaa pojanpoika Kalle Armas Vehviläinen. Muut Riikan ja Eevertin lapset olivat jo muuttaneet eri puolille Suomea. Eeva ja Ida olivat avioituneet Vehvilään. Kalle oli tullut mummonsa hoitoon, kun hänen äitinsä oli kuollut. Hän viipyi Kopolassa muutaman vuoden ja kävi Vehvilässä kansakoulua pari luokkaa.

Aarolla oli outo tapa rypistellä kaikki setelirahansa pieneen myttyyn ennen tunkemistaan ison lompakon selkäpussiin. Hän ei siinä, enempää kuin muissakaan asioissa, välittänyt hyvistä neuvoista, joita hänelle tarjottiin.

Hänellä oli kylän yhteisen oriin, Mainoksen, jälkeläinen tamma. Mainos periytti juoksijoita joka taloon. Aaron tammakin oli kova juoksija, mutta se oli pahatapainen, iuku, niin kuin sanottiin. Kun Aaro lähti reellä liikkeelle, hevonen tärisi ja riehui puomilta käännettäessä. Sen häntä pyöri vinhasti ja virtsaa lensi suihkuna ympäriinsä. Aaro nousi tyynesti kuskipukille ja suojasi kehollaan Riikka-mummoa suihkulta. Kun hevonen oli päässyt liikkeelle, se rauhoittui juoksemaan. Niinpä Aaro ja Riikka olivat pian kotona Kopolassa.

Onni Karhusen mökki ei ollut monelle tuttu. Hän rakensi sen Kopolan metsään, eikä sinne näyttänyt vievän tietä, ei edes polkua. Mökki oli pieni ja punamullalla maalattu. Pieni ulkorakennus oli ihan lähellä. Puita kasvoi lähes mökin seinässä kiinni.

Onni oli pienehkö mies, joka ajeli päänsä kaljuksi, vaikka hänellä olisi ollut vahva tukka. Hänen päänsä oli jatkuvassa liikkeessä jonkin hermovian vuoksi. Pään pyöritys tehosti kivasti hänen jatkuvasti pulppuavaa, hyväntuulista puhettaan. Hän nauroi ja hymyili paljon ja kommentoi huvittuneena maailmanmenoa. Hänellä oli myös komea lauluääni. Kaikki suhtautuivat Onniin myötämielin.

Onni oli sekatyömies, joka teki töitä, mitä oli tarjolla. Muistelen hänen olleen meilläkin kerran heinätöissä. Hän oli aina paikalla, kun kylällä jotain tapahtui.

Onni eli pitkään. Näin hänestä jutun, joka oli tehty vanhainkodissa. Sielläkin hän oli kaikkien ystävä. Siinä jutussa kerrottiin Onniin liittyvä legenda. Häntä kutsuttiin kylällä yleisesti Onni Ojaseksi sen vuoksi, että hänet oli lapsena löydetty ojaan hylättynä. Kysyin lapsena omalta isältäni, pitääkö tarina paikkansa. Hän vakuutti, että Onni annettiin pois lapsena, mutta ei jätetty ojaan.

Taas takaisin Vehviläntien varteen

Kallioharju oli vanha hirsitalo, jonka toinen pääty oli jo jäänyt varastotilaksi. Toisessa päässä asuivat kahdessa huoneessa Eevertti ja Iida Sikanen ja heidän poikansa Oiva. Oiva oli minua kolme vuotta edellä kansakoulussa. Iidan edellisestä avioliitosta syntyneistä lapsista nuorin, Ossi Vepsäläinen, oli jo siihen aikaan muuttamassa pois.

Eevertti oli jo eläkeiässä, eikä enää käynyt metsätöissä. Iida oli kylän ompelija. Kallioharjussa oli myös kylän puhelinkeskus. Iida sitä hoiti pääasiassa, mutta tarvittaessa luuriin tarttui myös Eevertti. Iida oli virkansa puolesta hyvin perillä kylän asioista. Hän toimi eräänlaisen sihteerinä tarvittaessa. ”Ei ne oo kotona. Lähtivät Kuopioon. Huomenna tulloovat.”

Seuratalo oli ihan tien varressa. Siellä järjestettiin kaikenlaisia tilaisuuksia ja myös urheilukilpailuja. Talossa oli yhden hellahuoneen kokoinen asunto vahtimestarille. Sitä hommaa hoiti Julius Loikainen. Hänen kanssaan asui myös Loviisa-vaimo.

Vehvilän kauppa oli sopivasti kylän keskellä. Samalla aukealla, melko lähellä toisiaan oli kuusi asuttua taloa; Kallioharju, seuratalo, kauppa, Myllypaikka, Koskela ja Renkeli.

Kauppias oli nimeltään Väinö Suikkanen. Vaimo Bertta avusti myyntihommissa. Lapsia oli kaikkiaan viisi: Pertti, Maija-Liisa, Marja-Leena, Martti ja Mirja-Sisko. Näistä Maija-Liisa ja Marja-Leena olivat minun kanssani samaan aikaan kansakoulussa. Maija-Liisa vuoden edellä ja Marja-Leena kaksi vuotta jäljessä. Pertti oli jo oppikoulussa.

Kauppa oli tyypillinen sekatavarakauppa. Se myi ruoka-, vaate- ja rautatarvikkeita. Kauppaan tuli myös kylän posti, jonka kauppias jakoi kaupassa odottaville kyläläisille. Postissa kannettiin lehdet, kirjeposti ja paketit.

Seuraava talo tien varressa on kartan mukaan Hänninen. Lapsuuteni aikaan sitä sanottiin Renkeliksi, koska siellä asui Strengellin perhe. Perheen isä oli kaatunut. Häneltä jäi orvoksi iso määrä lapsia, joista vanhin eli Liisa oli jo avioitunut ja muuttanut pois. Aada-lesken kanssa kotona asuivat vielä Anja, Aulis, Irma ja Taisto. Anja lähti oppikouluun, muut kävivät kansakoulun. Aulis oli minua kolme ja Irma yhden vuoden edellä. Taisto taas oli vuoden nuorempi.

Otto Hänninen tuli nähtävästi rengiksi taloon ja yleni siitä isännäksi. Sanottiin, että hän toi mukanaan hevosen valjaineen ja rekineen sekä omat kamppeensa. Otto ja Aada eivät pitäneet kiirettä avioitumisen kanssa. Tekivät sen kyllä aikanaan ja saivat yhteisen pojan, Heikin.

Perhe oli hyvin sosiaalinen ja auttavainen. Lähitalojen ukot pelasivat lähes joka ilta ristikontraa Renkelin tuvassa. Taloon majoitettiin niin kulkukauppias Kalle Koponen kuin kiertävät romaanit.

Aada pystyi neulomaan lapselleen villapaidan yhden yön aikana. Hänellä oli myös henkisiä harrastuksia. Hän kirjoitti jatkuvasti runoja ja värssyjä tilaisuuksiin ja pöytälaatikkoon.

Lahdentauksen tie (vihreä)

Lahdentauksen tien alussa oli portti, jonka kaikki tunsivat punaisena porttina. Pienen matkan tietä kuljettuaan tuli Mäenpään tienhaaraan. Mäenpäässä asui Hanna Turpeinen sekä hänen poikansa Vilho Vartiainen. Hanna kuoli ja Vili löysi vaimon, Hilkan, jonka kanssa perhe sai pojan, Sakarin.

Mäenpään läheisyydessä oli koko kylän poikien tuntema Jussin mäki. Isoon Lapinjärveen laskeva mäki on lähistöllä olevista mäistä paras ja siellä piti jokaisen käydä yrittämässä, kuinka pitkälle pystyy hyppäämään. Mäki oli Vehvilän ainoan kesähuvilan vieressä. Hannan tyttären, Milma Immosen perhe omisti huvilan. Se oli komea rakennus mäenrinteessä järven rannalla. Muistikuvani on se, että huvilaa käytettiin varsin vähän. Kun tietää, että Immoset asuivat Lahdessa ja ottaa huomioon sen aikaiset tiet, on helppo ymmärtää, jos hieno lukaali jäi vähälle käytölle.

Mäkeä lähdettiin laskemaan kiviaidan vierestä. Aidan takana oli Jussinmäen niityt, jossa kasvoi kevätesikoita, joita ei muualla koko kylällä ollut. Niitä piti käydä poimimassa ja katsomassa joka kevät.

Mäenpään tienhaarasta piti matkata puolisen kilometriä ja tultiin pienen pellon reunaan. Pellon nurkassa oli Päivärinne-niminen pieni talo, jossa asui Antti Kesäsen perhe. Antilla oli vaimo Ellen sekä paljon lapsia; Kerttu, Aaro, Elina, Väinö, Maija, Marjatta ja Vilho. Kolme vanhinta oli jo muuttanut kotoa. Muut asuivat vielä siellä. Maija oli kolme vuotta minua edellä koulussa, Marjatta useita vuosia jäljessä.

Lahdentauksen tielle näkyi talo, vaikka se ei ollut ihan tien varressa, nimittäin Kesälä. Siellä asui Vilho ja Helmi Nyyssönen sekä heidän lapsensa Aila, Raili ja Pentti. Lapsista Aila oli minun luokallani kansakoulussa.

Ville oli metsätyömies. Helmi oli hieroja ja kävi useasti meilläkin hieromassa vanhempiani.

Hieman kauempana, melko lähellä Ison Lapinjärven rantaa oli Kutro, pieni talo, jossa asuivat äiti Hilda sekä lapset Tauno, Eero ja Anni Kesänen. Kesälän ja Kutron tiesin, mutta en koskaan tullut käyneeksi niissä.

Lahdentauksen tien varressa seuraava talo oli Harjula, yksi kylän isoimmista taloista. Ikääntyvä, lapseton pariskunta Pekka ja Aada Vehviläinen asui talossa, ja heillä oli aina yksi apulainen auttamassa karjataloudessa. Pariskunnalla oli lisäksi asunto-osake Kuopiossa, jossa varsinkin Pekka vietti paljon aikaansa.

Samalla peltoaukealla oli seuraavana Keskitalo. Talon nuori isäntä, Matti kaatui sodassa, joten isännyyden sai Aaro Suihkonen, joka avioitui talon Eeva-tyttären kanssa. Pariskunnalle syntyi kaksi lasta, Matti ja Marjatta. Matti oli minua pari luokkaa alempana koulussa. Talon ruokakuntaan kuuluivat vielä Eevan sisarukset Aino ja Lassi.

Vehvilän maaperä on malmipitoinen ja siksi siellä on ollut useita ukkosen aiheuttamia vahinkoja. Keskitalo syttyi ukkosen iskusta 1950-luvun alussa ja paloi perustuksiaan myöten. Yhden talven perhe asui riiheen rakennetussa tilapäisessä asumuksessa, kunnes seuraavana kesänä uusi talo rakennettiin entisen paikalle.

Keskitalossa oltiin kovasti sukurakkaita, joten mekin kävimme siellä kylässä usein. Niiltä käynneiltä jäi mieleeni se, että talossa tykättiin kissoista. Niitä oli jotakuinkin puoli tusinaa jatkuvasti. Lassilla oli usein kissa sylissään, kun hän tuvan keinussa jutteli leppoisia tarinoitaan.

Lahdentauksen tie päättyi Lahdentauksen taloon. Lapsuudessani siellä asui Viljo Vehviläinen perheineen ja nuorempi veli Taavetti. Viljon vaimon nimi oli Irja ja lapsia olivat Annamari, Matti, Heikki, Hanna ja Pekka. Kaksi vanhinta varmaan ehti syntyä Lahdentauksessa asuttaessa. Perhe muutti ensin Tattarniemeen ja sitten Lapinlahdelle Karvasalmen kylään. Viljo oli invalidi, eikä pystynyt maataloustöihin. Niinpä hän kalasti ammattimaisesti. Lapinlahdella hän sai paremmat kalavedet kuin Vehvilässä.

Taavetti avioitui ja sai Lahdentauksen talon isännyyden. Aino vaimon lisäksi perheeseen kuuluivat lapset Anna-Liisa, Katri, Eeva ja Pekka. Lapset syntyivät vasta minun lapsuusaikani jälkeen. Taavetti oli aikaansaapa mies ja ehti omien töidensä lisäksi auttaa peltotöissä Harjulassa.

Lahdentauksesta lähti vielä parin kilometrin mittainen kärrytie Pölkynmäkeen. Siellä asuivat Otto ja Kirsti Vehviläinen sekä Kirstin edellisestä avioliitosta syntynyt tytär, Eila Nykänen. Eila oli kaksi vuotta minua edellä koulussa. Hänellä oli pisin koulumatka kaikista oppilaista, seitsemän kilometriä. Varsin monilla Vehvilän koululaisilla oli koulumatkaa 4-5 km, eritoten sulan maan aikaan, kun ei päässyt oikaisemaan vesien poikki.

Jatketaan taas Vehviläntietä

Lapinmäen talo sijaitsee nimensä mukaan mäellä. Vehviläntie kulkee pellon itäreunaa. Pellot ulottuvat länsipuolella lähelle Ison Lapinjärven rantaa. Taloa asuttivat Tauno Vehviläinen ja Aino-vaimo, lapset Pekka, Pentti ja Hannu sekä kasvattityttö Annikki Lahukka.

Tauno oli tunnettu siitä, että hän osasi löytää tilanteessa kuin tilanteessa humoristisen tokaisun. Hänen omat kasvonsa pysyivät totisina, vaikka joskus muut nauroivat ääneen.

Tauno oli hevosmiehiä ja sen vuoksi isäni kävi talossa usein. Minä pääsin joskus mukaan. Kerran Tauno oli lähdössä isän kanssa Kuopioon kilpa-ajoihin. Hän pakkaili salkkuaan ja kysyi: ”Tiijätkö, Risto, mitkä on kilipa-ajuevväät?” Pyöritin päätäni ja Tauno valisti: ”Makkaroo, kaljoo ja piänsärkypuluveria.”

Kerran olin hiihtänyt koulusta kaupalle, kun Vehviläntietä laukkasi hevonen täyttä vauhtia. Se jatkoi matkaansa kaupan ohi ja näin, että se veti ohjaksillaan perässä sujona tulevaa LapinmäenTaunoa. Jonkin ajan kuluttua Tauno tuli punakkana ja tuohtuneena kauppaan. Seuratalon rinteessä suitset hajosivat ja hevonen lopullisesti karkasi. Tauno vakuutti, että muuten ei olisi päästänyt. Kuulin, että hevonen palasi pian retkeltään kotitalliin omia aikojaan.

Kerron vielä yhden muistikuvan Taunosta, vaikka se tapahtui hieman tässä kuvatun ajanjakson jälkeen. Olin silloin jo oppikoulussa. Teimme koulussa silkkipaperista kuumailmapallon, jonka ilma kuumennettiin polttamalla tenttua pienessä alaosaan kiinnitettävässä alumiinirasiassa. Kotona pyysin Koivuharjun Untoa toveriksi pallon lennon käynnistämiseksi. Lähtöhetkellä oli tuulta. Niinpä pallo syttyi ja paloi heti kättelyssä. Tein uuden pallon kotona ja lähetimme sen liikkeelle tyynellä pakkassäällä. Punavalkoinen pallo nousi korkealle ja alkoi liikkua hitaasti kohti länttä häviten lopulta näkyvistä. Myöhemmin sain kuulla, että pallo oli alkanut laskeutua Lapinmäen pellolle. Silloin Tauno haki haulikon ja ampui pallon alas. Kävin hakemassa pallon jäännökset ja liimasin niistä pienemmän pallon. Sekin nousi komeasti ja suuntasi sitten kohti Kotalahtea. En tiedä, miten sille kävi.

Runsas puoli kilometriä Lapinmäen tienhaarasta Suonenjoelle päin oli mökki ihan tien varressa. Mökin edessä oli kaksi valtaisaa kuusta. Mökkiä kutsuttiin Olgan mökiksi, enkä ollut koskaan kuullut sille muuta nimeä. Lapinmäen Pekka tiesi, että mökin nimi oli Neuvola. Yllättävä nimi!

Mökissä asui kolme henkeä; Olga Nuutinen, Arvi Vesander ja Ensio Nuutisen. Ensio oli ymmärtääkseni Olgan ja Arvin poika. Ensio oli koulussa minua vuotta alemmalla luokalla. Linja-auto pysähtyi usein mökin kohdalla, sillä Olga ajoitti kauppareissunsa linja-auton aikatauluun.

Lapinjärven tie (harmaa)

Vähän matkan päässä Olgan mökistä oli vasemmalla tienhaara, josta pääsi Ison Lapinjärven alueella oleviin taloihin. Ensimmäisenä oli järven rannalla sijaitseva Lammin-Jalkala. Talon virallista nimeä ei käytetty. Puhuttiin vain, että mennään Jalkaselle. Talossa asuivat Aukusti ja Hilma Jalkanen, joilla oli viisi lasta Arvo, Aake, Olavi, Unto ja Hilkka. Muistan niistä Aaken, Olavin ja Unton. Olavi oli kansakoulussa kolme ja Unto kaksi vuotta edellä.

Tie jatkui Antikkalaan. Myös tämä nimi oli harvoin käytössä. Käyttönimi oli ”Suihkonen”, sillä talossa asuivat Julius ja Anna Suihkonen, tytär Alma, jolla oli tytär Tyyne sekä poika Aarne, jolla oli suuri perhe, vaimo Lempi sekä lapset Mauri, Merja, Tarmo ja Markku. Kaksi nuorinta Aarnen lasta ei ollut vielä syntynyt 1950-luvun alussa. Juliuksen ja Annan vanhin poika, Aaro, oli silloin jo Keskitalon kotivävy ja isäntä

Antikkalasta tie jatkui taloon, jolla on hieman hurjalta kuulostava nimi; Hautavalkama. Talo sijaitsee melko lähellä Pientä Lapinjärveä ja Tusjan kalliota. Ehkä nimi johtuu talon läheisyydessä olevasta maastonkohdasta. Tusjan kalliolta sai suksella koko kylän kovimmat vauhdit. Minulta jäi se mäki kokematta, mutta kuulin, että joinakin talvina sinne oli tehty laskettava mäki.

Hautavalkamassa asuivat Huugo ja Julia Juutilainen sekä heidän tyttärensä Hulda ja Hanna. Hulda oli kolme vuotta minua edellä koulussa. Hannaa en muista, joten uskon hänen olleen selvästi nuorempi.

Lammin-Jalkalan aidan viertä meni tie ylös Vinninmäelle. Talossa asuivat Simo ja Aada Jalkanen. Simon poika oli myös Simo, nuorempana Simona tunnettu. Hänen vaimonsa nimi oli Elina ja heille syntyi kaksi lasta, poika ja tytär. Kävin lapsena kerran Vinninmäellä ja ihmettelin, miten jyrkkä mäki oli. Vielä jyrkempi pudotus on mäen toiselle puolelle, Pienen Lapinjärven rantaan.

Viininmäellä majoitettiin myös Hongiston siirtolaisperhe, vanhemmat ja neljä lasta. Aada-mummo kertoi tarinan perheen pienimmästä pojasta, Pentistä, joka halusi kerran välttämättä saunoa mummon kanssa. Mummo ei tahtonut suostua, koska ei halunnut poikaa vastuksikseen. Poika oli kuitenkin niin päättäväinen, että mummo lopulta suostui. Saunassa mummolta pääsi pieru, johon poika heti tokaisi: ”Piere, mitä pieret, mutta sinun kanssas minä kylyven.”

Vehvilää riitti vielä yhden talon verran. Sitä sanottiin Kuapon mökiksi, enkä kuullut sen virallista nimeä ’Kukkola’. Mökkiä kutsuttiin Kuapon mökiksi, koska sen omisti Gabriel Markkasen perhe. Kuapolla oli muistini mukaan kaksi poikaa Matti ja Topi. Tytär, Toini, oli avioitunut Unto Hukkasen kanssa ja asui jo muualla. Hukkaset muuttivat Kukkolaan, vanhusten kuoltua. Pojat olivat aiemmin muuttaneet pois.

Kuappo oli ollut sisällissodassa punaisia. Sen vuoksi hänen kerrottiin piileskelleen sodan jälkeen metsässä, Kutujoen varressa, kaksi vuotta, ennen kuin hän uskalsi tulla ihmisten ilmoille.

Samalle puolelle Vehviläntietä rakensi Antti Kesänen uuden, isomman talon, mutta se tapahtui myöhemmin, joten olen jättänyt sen pois.

Palaan taas Vehvilän itälaidalle

Siirryn kuvaamaan nyt Vehviläntien pohjoisempaa asutusta. Keltun tieltä lähtee lyhyt tienpätkä Purolaan. Seillä asui aluksi Arvo Saijonkarin perhe. He muuttivat Lapinlahden Karvasalmelle. Niihin aikoihin saatiin valmiiksi Keltun tie. Saijonkarien jälkeen Purolaan muutti Joenpolvesta Erkin perhe.

En tiedä, keitä Purolassa asui ennen Arvo Saijonkarin perhettä.

Huutoniemen tie (oranssi)

Ensimmäisenä tien varressa on Lampilasta lohkaistu tila nimeltä Vehvilä. Nimi on epäonnistunut, maanmittarin omin päin kirjaama, eikä sitä kukaan käyttänyt. Olihan se samalla kylän nimi. Niinpä talo tunnettiin yleisesti Elsalana. Nimi on peräisin näkyvältä emännältä Elsa Vehviläiseltä.

Talossa asuivat Elsan lisäksi tytär Hilkka Varis ja hänen miehensä Paavo Variksen kaksi lasta Sirkka ja Juha. Paavo Varis ei asettunut pysyvästi Vehvilään, vaan asui lähinnä kotitilallaan, Konnevedellä. Hilkka ja Paavo erosivat jo 1940-luvun puolella.

Sirkka oli minua vuotta jäljessä koulussa. Juha oli merkittävästi nuorempi. Hilkan nuorempi sisko, Hillevi, opiskeli mutta oli vielä siihen aikaan Elsalassa kirjoilla ennen valmistumistaan opettajaksi.

Seuraava talo, puolen kilometrin päässä Elsalasta on Joenpolvi. Vanhukset olivat nimeltään Esa ja Hilma Vehviläinen. Heidän lapsiaan olivat Erkki, Siiri, Helvi, Tyyne ja Veikko-Aarne. Tytöt muuttivat pois avioiduttuaan. Erkki perusti perheen Joenpolveen. Hän sai vaimonsa Kertun kanssa neljä lasta; Sirpa, Seppo, Taina ja Terho. Nuorimmat heistä syntyivät vasta Purolaan muuton jälkeen. Kerttu oli sotaleski ja hänellä oli poika nimeltä Matti Väisänen edellisestä avioliitosta. Matti oli minua sen verran vanhempi, ettemme olleet koulussa samaan aikaan.

Esa oli ollut kylän postiljooni aikanaan ja Erkki peri tehtävän häneltä. Erkki ajoi joka arkipäivä ison laukullisen postia Suonenjoen kirkolta Vehvilään. Hänellä oli kunnon moottoripyörä ja hyvä vaatetus talvikeliinkin.

Tämän tien viimeinen talo oli Huutoniemi. Juho ja Siiri Vehviläisellä oli kolme lasta, Sirkka, Kaarin ja Aarno. Muistan olleeni häissä, kun Kaarin avioitui Aake Saijonkarin kanssa.

Hiihdimme monena talvena Koivuharjun poikien kanssa Jylängin jäätä pitkin Huutoniemen rantaan ja teimme sinne hyppyrimäen. Huutoniemeläiset olivat raivanneet metsään väylän saadakseen talolta näköalan järvelle. Siihen väylään tamppasimme mäen. Meidän puolellamme Jylänkiä mäet ovat harmiksemme kovin vaatimattomia.

Jatketaan taas Vehviläntietä

Seuraava talo on Lampila, yksi Vehviläisten suvun päätiloista. Muistan vielä vanhan isännän, Aatamin ja emännän Aadan. Talossa asui siihen aikaan poika Arvi ja tytär Anna-Liisa. Vanhemmat lapset olivat jo muuttaneet. Talossa oli kasvattina Matti Tiitinen, jonka kanssa heitin keihästä Lampilan niityllä. Lampilassa oli vielä käytössä höyrykone, jolla pyöritettiin kotitarvemyllyä ja puimakonetta. Lampilasta olen kirjoittanut enemmän Elsalan Elsa-tarinassa.

Lähellä Lampilaa, mutta hieman kauempana Vehviläntiestä on Niemelä. Nimensä mukaisesti talo sijaitsee Jylängin niemellä. Siellä asui isotätini Iida Sikanen ja hänen kolme lastansa Arvo, Aake ja Alma Saijonkari. Kaksi vanhempaa tytärtä oli muuttanut jo pois kotoa. Pekkalan serkukset muuttivat nimensä Sikasesta Saijonkariksi. Äidit, Iida ja Emma eivät siihen enää ryhtyneet, vaan pysyivät Sikasina. Kylällä alettiin kutsua sianporsaita saijonkareiksi.

Arvolla oli jo perhe; vaimo Mirja, sekä kaksi tytärtä Maija ja nuorempi, jonka nimeä en muista.

Aake ja Alma olivat kaksoset. Aake avioitui Huutoniemen Kaarinin kanssa ja jäi asumaan Niemelään. Arvo perheineen muutti Purolaan. Almakin avioitui samoihin aikoihin kuin Aake ja muutti pois. Aakelle ja Kaarinille syntyi kolme tytärtä ja poika.

Siepon tie (tumman sininen)

Vehvilän koulu on hyvällä paikalla, Jylängin rannalla ja melko lähellä Vehviläntietä. Koululla asui yläkoulun opettaja Elsa Miettinen, sotaleski, kahden lapsensa, Kaarinan ja Martin kanssa. Kaarina oli oppikoulussa Miettisten muuttaessa Vehvilään. Martti oli minua vuotta ylemmällä luokalla.

Jonkin aikaa koulun keittolassa ja myöhemmin koulun yläkerran asunnossa asui keittäjä Tyyne Mustonen tyttärensä Paulan kanssa. Sitten he muuttivat Sorsakoskelle ja keittäjäksi tuli Mirja Itkonen, jolla oli oma talo lähellä koulua.

Koulun, Tuomelan ja Mäntyselän kanssa samoilla peltoaukealla on vielä Sääski. Se on kantatila, josta Tuomela, Koivuharju ja Rinnemaja on lohkaistu. Sääskessä asui Veikko Vehviläinen perheineen. Perheeseen kuuluivat vaimo Vieno sekä lapset Mauno ja Tuulikki. Mauno oli luokkatoverini, selvästi Tuulikki nuorempi.

Lapsena tuli Sääskessä käydyksi usein osittain siksi, että Vieno piti pyhäkoulua. Veikko oli kylän tekniikan taitaja, joten häntä tarvittiin monesti erilaisten koneiden käyttäjäksi ja korjaajaksi. Hänestä on oma tarina.

Sääskessä vaikutti vielä vanha isäntä Pekka, jota kutsuttiin Ukko-Pekaksi. Omissa oloissaan viihtyi Hilppa, Vienon lähisukulainen.

Sääsken tilasta oli lohkaistu vanhimman pojan, Reino Vehviläisen Koivuharju-niminen tila. Koivuharjulla oli talon ympärillä peltoa ja sen lisäksi tilaan kuului peltoa Sääsken peltoalueelta. Talossa asuivat Reino ja Iida Vehviläinen sekä lapset Unto, Teemu ja Sinikka. Jonkin aikaa asui myös Reinon ensimmäisestä avioliitosta syntynyt tytär Ulla ja kasvattitytär Liisa Tiitinen.

Olen kirjoittanut Iidasta oman tarinansa, joten en kerro tässä asiasta enempää.

Seuraava talo onkin sitten Sieppo, minun kotini. Meidän talossamme asui 1950-luvun alussa viisi henkeä; vanhempani Helmi ja Matti Vehviläinen sekä minä ja minua nuorempi veljeni Arto. Lisäksi meillä oli apulainen. Ensin Aili Kajan ja hänen jälkeensä Anja Ruuska, avioiduttuaan Suikkanen.

Olen kirjoittanut isästäni, äidistäni ja omasta lapsuudestani omat juttunsa.

Jylängintie sivuhaaroineen (keltainen)

Kaupan läheisyydessä on Myllypaikka, jota tavallisesti kutsuttiin Myllyksi. Nimi juontuu siltä ajalta, kun siinä kohtaa Litmasenjoessa oli mylly. Saman kosken kohdalla oli aiemmin ollut myös kylän meijeri. Jylängille menevä tie, jota vielä silloin ei kutsuttu nykyisellä nimellään, kulki Myllyn pihapiirin läpi. Tien toisella puolella oli talo ja aitta ja toisella puolella navetta, paja ja sauna.

Talossa asuivat Eljas, Elli ja aikamiespoika Onni. Vanhempi veli Aarne perusti perheen talossa asuessaan, mutta rakensi viereen oman talon. Maanviljelyksen lisäksi Eljas oli kylän seppä. Hevosten kengittämisen, johon aina tarvittiin pajaa, hoiti Aarne.

Paja oli pienelle pojalle mukava paikka vierailla. Sepän työskentelyä saattoi seurata kuinka kauan vaan. Tärkein jokavuotinen toimeksianto oli viikatteiden takominen. 1950-luvun alkupuolella Onni löysi vaimonsa, Airan ja avioitui. Aira oli Tornionjokilaaksosta kotoisin ja puhui sikäläistä murretta. Se kuulosti mukavalta. Onni oli osallistunut Lapin sotaan ja hän kertoi, että Aira oli sotasaalis.

Aarnen rakentama talo on nimeltään Koskela. Perheeseen kuuluivat Aarne, vaimo Aino sekä pojat Olavi, Asko ja Kari. Aarne avarsi maailmaa kyläläisille hankkimalla ensimmäisen pirssiauton. Se tapahtui samoihin aikoihin kuin Pekkalan auton hankinta.

Vehvilän Osuuskassan konttori oli Koskelan kammarissa. Isä piti kassaa auki kerran viikossa. Koskela oli minulle tärkeä paikka myös siksi, että Asko oli urheilukaverini ja paras kaverini nuoruudessa.

Jylängintietä edettäessä kilometrin päästä erkanee vasemmalle Litmasen rannan suuntaan etenevä tie. Ensimmäinen talo on Litmala. Seillä asustivat silloin Matti ja Emma Janhonen. Matti oli jo silloin eläkkeellä. Perheen kaksi tytärtä oli muuttanut pois Litmalasta. Vanhin tytär oli aviossa Suomen yleisurheilumaajoukkueen kapteenin, moukarinheittäjä Oiva Halmetojan kanssa ja asui Varkaudessa. Nuorempi tytär, Annikki, oli postineitinä Suonenjoella, mutta vietti usein vapaa-aikaansa Vehvilässä. Annikki ajoi kilpaa Litmalan tammalla.

Taavetti Kesäsen perhe asui jonkin aikaa Litmalan pellon reunassa olevassa pienessä asunnossa, kunnes rakensivat oman rintamamiestalonsa vähän kauemmaksi samalle rantueelle. Mökin lähellä oli lähde, josta perhe sai kaiken käyttövetensä. Huuhan ja Litmalan peltojen väliin jäävä metsikkö oli kylän merkittävin räksäkeskittymä. Se veti keväisin puoleensa monia muitakin poikia kuin Koivuharjun poikia ja minua.

Litmasen rantatietä edettäessä tullaan seuraavaksi oikealle kääntyvään tienhaaraan. Siitä päästään Taavetti Kesäsen talolle. Talon nimi on Viitala. Taavetin perheeseen kuuluivat vaimo Kerttu sekä lapset Sirkka, Liisa, Hiski, Timo, Erkki ja Ensio sekä myöhemmin syntynyt tytär Eeva. Kolme vanhinta lasta oli minun kanssani saman aikaan kansakoulussa.

Litmasen tietä jatkettaessa päästään lopulta Nuottaniemeen. Talon nimi ei silloin ollut käytössä, sillä siihen aikaan puhuttiin vain Maukosen mökistä. Eino ja Sylvi Maukosella oli ainakin kolme tyttöä, Laila, Bertta sekä joku, jonka nimeä en muista. Einolla oli poikkeuksellisen matala ääni, jota oli mukava kuunnella. Hänen persoonallinen naurunsa jäi myös mieleen. Ensin tuli voimakas ”PUAHH” ja sitten nauru jatkui hitaasti sammuen ”JIEHH, jiehh, jiehh…” Veikko Huovinen olisi varmaan tykännyt Einon naurusta.

Isä kertoi lapsuudestaan, että ukkini Josua oli kerran sanonut Einon isälle: ”Se taetaa tuo teijän Ienokki katella tuota meijän Ievoo.” Einon isä oli siihen vastannut: ”Antaahan lasten haestella toesijaa.”

Maukosen mökkiin loppui tie, mutta polkua pitkin pääsi vielä Litmasen toisessa päässä olevaan taloon, Rajalaan. Siellä asui pariskunta Kalle ja Hilja Hintikka. Hilja kävi silloin tällöin kaupalla, mutta Kallea tavatakseen oli melkein pakko vierailla Hintikassa, kuten taloa silloin kutsuttiin.

Jätetään Litmasen ranta ja palataan sitten takaisin Jylängintielle. Seuraava talo on Huuha, isäni lapsuuden kotitalo. Taloa lähestyttiin silloin koivukujaa pitkin. Huuhalla asuivat Aada, Oskari, Aatu ja Jussi, isäni sisaruksia, sekä apulainen, joka auttoi Aada-tätiä karjanhoidossa. Jussi avioitui pian ja muutti pois.

Järven päässä Jylängintiestä poikkesi tie vasemmalle. Siitä pääsi Konttisten Kuuselaan, viralliselta nimeltään Niitty-Kuusela. Siellä asui kolmen hengen perhe Juho, Maija ja Jouko Konttinen. Vanhempi lapsista, tytär, oli jo muuttanut kotoa.

Tietä pääsi vielä Sahille, viralliselta nimeltään Sahinharju. Nelihenkinen perhe, Kalle, Hilja, Toivo ja Kirsti Markkanen asuivat talossa. Kirsti kävi viimeisiä luokkia kansakoulussa, kun minä aloitin opintietäni. Toivo, Topina tunnettu, oli vanhempi. Kalle oli velmu ja sanavalmis mies. Hän kävi meillä usein jauhattamassa jyviään. Kerran hän ryhtyi sytyttämään piippuaan tuvassa, jolloin äiti kiirehti ehdottamaan, että jos Kalle ei polttaisi täällä sisällä, kun häntä alkaa yskittämään. Kallen piippu oli tunnetusti pahan hajuinen. Kalle totesi siihen välittömästi: ”Minä kysyin kerran Pakariselta (kunnanlääkäri), että johtuukohan se tuo minun yskä tupakoinnista, niin Pakarinen siihen sano että ’Paaskat se siitä johtuu’.”

Jylängin luoteispäässä on Tahromäen talo. Kylällä puhuttiin vain Tahrumäestä. Vanhukset Juho ja Hanna Markkanen olivat minun muistin aikaan elossa. Lapsista vanhin, Erkki, oli avioitunut ja asettunut perheineen asumaan läheiseen taloon. Muut lapset Pentti, Aarne, Väinö, Veikko ja Annikki, asuivat kotitalossa. Pentti oli kova hiihtäjä, Aarne kova metsämies ja Väinö oli innokas yleisurheilija. Hän oli myös kylän suutari.

Erkki ja Senni Markkanen asuivat Tahrumäen tuntumassa, Varjola-nimisessä talossa. Heillä oli kolme lasta Reijo sekä kaksoistytöt Ritva ja Raija. Reijo oli minua pari vuotta nuorempi ja tytöt vielä saman verran Reijoa nuorempia. Urheilimme usein Reijon kanssa Tahrumäen Väinön läheiselle kankaalle rakentamissa yleisurheilupaikoissa. Talvella laskimme mäkeä peltoaidan vieressä olevassa rinteessä.

Kun jatketaan matkaa Tahrumäeltä etelään Jylängin rannan suuntaisesti, tulee ensinnä vastaan oikealle kääntyvä tienhaara. Sen päässä, järven rannalla on pieni talo, jonka tunsin vain Hartikaisen mökkinä. Metsätyönjohtaja Hannes Hartikainen asui siellä perheineen ennen muuttoaan Suonenjoen kirkolle. 1950-luvun alussa mökissä asui Aada Lappalainen lapsineen. Lasten nimet olivat Martti, Matti, Väinö ja Annikki. Aadalle kauppareissu kesäaikaan olisi ollut noin neljä kilometriä tietä pitkin. Niinpä hän souti veneellä Koivuharjun rantaan ja käveli sitten Hyttikankaan poikki kaupalle. Talvella hiihtomatkaa lyhensi Jylängin poikki tehty talvitie.

Lappalaisen Matti oli kylän polkkamestari. Kaikissa tilaisuuksissa, joissa tanssittiin, Matti tanssi polkat tutun tytön kanssa ja teki sen niin, että muut keskittyivät vain katselemaan menoa ja jytkettä.

Seuraavalla talolla on virallisena nimenä Jylänki, eikä sitä luonnollisestikaan koskaan käytetty. Puhuttiin vain Kainulaisesta. Talossa asuivat vanhukset Aapeli Kainulainen emäntineen sekä heidän poikansa Matti perheineen. Matin perheeseen kuuluivat vaimo Elina ja lapset Seija sekä Seppo. Seija oli minua vuoden jäljessä kansakoulussa. Seppo oli selvästi nuorempi.

Vielä on yksi Vehvilän taloista mainitsematta. Se on Kainulaisen kanssa samalla peltoaukealla sijaitseva Rantala. Talossa asui noihin aikoihin vanha emäntä sekä Kaisa ja Heikki Vehviläinen. Talossa oli lisäksi kasvattityttö Aino Huttunen. Aino oli kolme vuotta edellä minua kansakoulussa. Isäni puheista ymmärsin, että Rantalalla oli suurimmat metsät koko kylällä.

Määrällinen yhteenveto taloista ja asukkaista

Eija Vehviläinen teki vuonna 2015 raportin, jossa hän kuvasi osittain samoja asioita, kuin tässä muistelossa. Vertailen siinä olleita lukuja

	1950-luvun alkupuolella	Tammikuussa 2015
Asuntoja	57	55
Asukkaita	270-290	130
Kesämökkejä	1	109

Näissä taulukon luvuissa saattaa olla hieman eri määritelmä Vehvilän kylälle, mutta ne kertonevat selvää kieltä siitä, mikä on muuttunut, mikä ei. Kylä on pysynyt asuttuna, väki on vähentynyt ja kesämökit lisääntyneet.

2. Ihmisten käyttönimet

Kylässä oli paljon Vehviläisiä, joten on luonnollista, että Vehviläinen-nimi oli huono ihmisten yksilöintiin. Perusperiaate oli, että etunimeä tarkennettiin Vehviläisten kohdalla talon nimellä. Puhuttiin Koskelan Askosta, Paloahon Seposta, Lapinmäen Pekasta jne.

Muut sukunimet sopivat yksilöintiin talon nimen asemesta. Puhuttiin Nyyssösen Tenhosta, Sikasen Oivasta, Jalkasen Untosta, Janhosen Matista tai Janhos-Matista jne. Poikkeuksena olivat Saijonkarit eli puhuttiin Niemelän Aakesta ja Pekkalan Erkistä. Toinen poikkeus olivat Markkaset. Puhuttiin Sahin Kallesta ja Tahrumäen Aarnesta. Johtuikohan se siitä, että Markkasia ja Saijoinkareja oli useammassa kuin yhdessä talossa.

Poikkeuksena olivat jotkut harvinaisen ammatin edustajat, jotka yksilöitiin ihan omalla tavallaan. Sellaisia olivat Posti-Erkki, kauppias ja Helmi-opettaja. Seppä oli kuitenkin Myllyn seppä.

Mielenkiintoinen on myös se, että kun Aaro Suihkonen tuli kotivävyksi Vehviläisten Keskitaloon, hänestä käytettiin nimitystä Keskitalon Aaro eikä enää Suihkosen Aaro. Samoin kävi Taavetti Eskelisen kohdalla. Hänestä tuli Tuliniemen Taavetti. Otto Hännisestä ei tullut Renkelin Ottoa vaan hän pysyi Otto Hännisenä. Leo ja Lea Riepposesta ei tullut Tuomelan Leoa ja Leaa, vaan heidät tunnistettiin koko nimellä.

Jos joku ulkopuolinen olisi kuunnellut kyläläisten keskinäistä keskustelua, hän olisi helposti luullut puhuttavan pohjanmaalaisesta kylästä, kun puheessa vilisee nimiä kuten Arvi Lampila. Pekka Harjula, Matti Keskitalo.

3. Sanoja ja sanontoja

Olen koonnut seuraavaan sellaisia sanoja ja sanontoja lapsuuden ajalta, joita nykyisin en enää käytä tai kuule

Sanoja

Renki ja piika; maatalojen palkollisia
Kasvattilapsi: perheeseen otettu vieras lapsi, jonka kustannuksia kunta korvasi tietyllä summalla. Kasvattilapsi pysyi talossa ainakin koulun loppuun, joskus pitempäänkin.
Sekatyömies; tavanomaisin ammattinimike, jos ei omistanut maatilaa.
Jätkä; nimitys, jolla lapsuudessani oli pääasiassa negatiivinen sisältö.
Talollinen; maatalouden harjoittaja, jolla oli keskikokoinen tai suuri maatila.
Pientilallinen; maatalouden harjoittaja, jolla oli pieni maatila.
Kulkumies; työtä etsien talosta taloon kiertävä mieshenkilö.
Kulkukauppias; kauppatavaroiden kanssa talosta taloon kiertävä mies, Vehvilässä Kalle Koponen.
Pyhävaatteet; paremmat vaatteet, jotka puettiin sunnuntaiksi.
Pitää pyhää; olla tekemättä töitä sunnuntaina.
Susipari; avoliitossa elävä pariskunta.
Mustilaiset: erityisesti talvisaikaan kiertävät romaaniperheet, jotka yöpyivät niissä muutamissa taloissa, jotka ottivat heidät vastaan. Pysähtyivät toisinaan meilläkin ruokaa ja vaatteita pyytämään.
Yhteishyvä; ’huono’ nainen, nykyisin kutsutaan seksityöntekijäksi (Sellaisia ei kylällä ollut.)
Asistentti, tarkastuskarjakko, joka kiersi maitotiloilla tarkastamassa maidon tuottamisen laatua
Takavuosina; vuosia sitten
Ottopoika, -tyttö; omaksi lapseksi rekisteröity toisten lapsi. Otto-nimiselle pojalle saatettiin sanoa: ”Ottopoika on parempi kuin oma poika.”
Panki; sanko
Taasa; vati
Kouli; kauha
Ratti; suppilo
Puura; puuro
Porstua; ulkoeteinen
Rontanrappuset; maapohjainen nousu navetan vierellä kuorman ajamiseksi vintin oven tasolle.
Kenkärenki; apuväline etenkin pitkävartisten kenkien irrottamiseksi jalasta
Suksenkeli, hiihtokeli
Mennä/tulla suksella; liikkua hiihtäen
Suvi; nuoskakeli, talvella aika, jolloin oli lämpöasteita
Hankmo; karhi, Hankmo-nimisen konepajan tuotteen erisnimi muuttui yleisnimeksi. Minä hankmosin peltoja keväisin.
Pihan perä; ulkohuone, huussi
Kusiluistimet; nopeasti jalkaan sujahtavat jalkineet, jolla käytiin ’pihan perällä’
Päivän vaikein työ; vanhusten sanonta ummetuksen vuoksi huussireissusta
Ravi; merkityksessä tien reuna, tien oja
Huone; merkityksessä makuuaitta
Koivumäen herra; koivuvitsa, jolla rankaistiin tai ainakin uhattiin tottelematonta tai rangaistavaa tehnyttä lasta, joissakin taloissa jopa jatkuvasti esillä seinän raossa.
Pullopohjat; jalkavan suksen vastakohta eli suksi, jonka keskikohta on alempana kuin suksen päät
Urheilla: merkityksessä leikkiä riskialtista leikkiä
Vinttikamari; ullakolle tehty, uuniton kesäkamari.
Toissilmäinen; yksisilmäinen, vastaavia sanoja olivat toistaitoinen, toisjalkainen, toiskätinen.
Poskeinen; asiaankuulumaton
Kotivävy; mies, joka asettui asumaan morsiamen kotiin, usein tuleva talon isäntä
Äkkinäinen; kokematon
Siirtolaiset; Karjalasta sodan jälkeen muuttaneet
Heh; ole hyvä!
Kierä; lumeton juuri jäätynyt järvenjää
Pirssi, pirssiauto; taksi, nimi on peritty vossikoiden ajalta. Vossikat odottivat asiakkaita pirssissä.

Sanontoja

Heikot sortuu elon tiellä, jätkä sen kun porskuttaa. Jostain yhteydestä poimittu ja levinnyt sanonta, jota pojat toistelivat mielellään, kun joku kaatui.
Nyt, nyt! Painokkaasti, tietyllä äänenpainolla sanottuna oli tiukka käsky lapsille lopettaa se, mitä oli tekemässä
Ou vouhkamata! Aikuisen ilmoitus lapselle siitä, että puhetta ei uskottu ja voisi lopettaa.
Tulloo tupen rapinat! Uhkaus lapselle, jos ei lopeta sopimatonta käytöstään.
Raskon alta; hevosmiesten ilmaisu kuvasi, minkä niminen ori oli varsan isä.
Tulisitko hakemaan yhen ilon runteleman ihmisraunion; Juopotteluputken loputtua pyyntö taksimiehelle, jota soitti noutamaan kotiin.
Meillä ei napeilla pelata niin kauan, kun säppineuloja riittää; leikkimielinen rehvakas lausunto
Painahan puuta; kehotus istuutua.
Istu kupin kohalle; kehotus siirtyä kahvipöytään.
Suora veto ja surkia huuto; Isä-Matin kehoitus hevoselle lähdettäessä liikkeelle raskaan kuorman kanssa.
Hop, hop, kelin aekaan; Isä-Matin lausahdus lähdettäessä hevosella liikkeelle normaalisti.
Se on nimeltään hyvvee; Isä-Matin lausunto ruuasta tai leipomuksesta, josta hän piti.
Tulella keitettyä; kuumaa
Käy kuin aamutanssi hienoissa liinavaatteissa; Isä-Matin sanonta, jolla hän kuvasti hyvin sujuvaa tekemistä. Mistä lienee poiminut.
Ei niin kauan, kun minun peukalo heiluu; Äiti-Helmin sanonta, kun hän halusi kieltää jonkin asian nyt ja tulevaisuudessa.
Kaevaa nii syväntä; Isä-Matin sanonta, keljuttaa kovasti, vituttaa (nykysuomeksi)
Vieras istuu, ettei ilima pillaannu; kehotus istuutumaan
Juoksi niin, että hippulat vinkui; kuvaus juoksusta täyttä vauhtia
Aarian ooppera: Reikä sukassa; Lauantain toivotut levyt- ohjelma opetti sanat aaria ja ooppera, mutta ne ymmärrettiin niin, että Aaria on kova poika tekemään oopperoita, joilla on hassu nimi.
Joo, joo, tyttö ajo hevosen märäks; Matti Janhosen kommentti, kun Annikki oli käynyt ajamassa hevosella.
Kyllä sitä pyhänä passoo. Syyvään, juuvaan ja pietään hyviä vuatteita: Hannes Hartikaisen tiivistys sunnuntaista
Ne riijjoo nii, että henki naakuu; Aake Saijonkarin kommentti, jonka sisältö ei ihan auennut, mutta joka kuulosti nasevalta.

4. Liikkuminen

Useimpiin taloihin oli kärrytie, jota pääsi myös polkupyörällä. Kaikkiin taloihin, jotka olivat Vehviläntien varrella, pääsi ajamaan vapaata tietä. Vapaa tie oli myös Paloaholle, Sääskeen, Litmalaan, Huuhalle ja Sieppoon. Kaikkiin muihin taloihin piti kesällä ajettaessa pysähtyä avaamaan ainakin yksi portti, joskus useita. Kaikki maat olivat aidattuja eläinten erikokoisiksi laitumiksi, ja siksi tiellä oli vähän väliä vastassa portti. Talveksi portit luonnollisesti avattiin, joten silloin liikkuminen oli vapaampaa.

Kesällä liikuttiin yleensä polkupyörällä. Monilla ei kuitenkaan ollut polkupyörää, joten oli pakko kävellä. Pyörällä mentiin myös juhlatilaisuuksiin, jolloin vaatetuksena olivat parhaimmat kesävaatteet. Miehillä oli ajomatkaa varten lahjehakaset, jolla leveä lahje sidottiin tiukasti jalan ympärille, jolloin löysä osa jäi liehumaan pyörästä poispäin. Näin estettiin lahkeiden joutuminen kettinkien väliin.

Hevosella ajettiin vain silloin, kun oli jotain kuljetettavaa lastia. Huuhalla oli vielä hyväkuntoiset vierailukärryt, jousilla varustetut kiesit. Muutaman kerran näin Aatun niillä ajavan, mutta käyttämättä ne tuntuivat jäävän. Hevosella ei enää kyläilty kesäkelissä. Kesällä ei muutenkaan ehditty juuri kyläillä

Kävelijä, jonka minä näin usein, oli Jussi Konttinen. Hän kävi Kansan Sanansa hakemassa kaupalta joka arkipäivä. Lapsena Jussi pelotti minua. Hän vaikutti niin isolta, julmalta ja etäiseltä. Kun hän sitten alkoi pysähtyä hetkeksi juttelemaan ohi kulkiessaan, huomasin heti, että hän olikin leppoisa, mukava ukko.

Todellinen kävelijämestari oli Huuhan Oskari, joka käveli kaikki matkansa ripeää tahtia. Sunnuntait ja pyhät olivat hänen kävelypäiviänsä. Varsin usein hän käveli Lyytilänmäen kautta Salmiselle, siskon poikaa, Arvia ja hänen perhettään tapaamaan. Tattarniemi ja Kallioharju olivat paikkoja, joissa hän usein kävi sisaruksia tapaamassa.

Koska kylässä on paljon vesistöjä, vesitietä kannatti käyttää matkan helpottamiseksi. Muun muassa Aada Lappalainen sousi Jylängin yli kauppareissullaan. Hän teki sitä, olipa tuuli millainen tahansa. Koivuharjun rannasta hän sitten käveli Hyttikankaan läpi kaupalle. Kuvansin rannan asukkaat hyödynsivät vesitietä kaupalle tullessaan.

Istuin kerran Suonenjoelle menevässä linja-autossa Vehvilän kaupalla, kun rannasta juoksi Harjulan piika ja huohotti: ”Outtakee, nii että emäntä joutuu matkaan. Se tulloo ihan kohta.” Aada näkyi kiirehtivän polkua pitkin omalla, tukevan naisen askeleellaan. Kuski Valte Laukkanen tokaisi piikaparalle: ”No myö lähetään jo hiljoo mänemään.”

Koskelan Aarnella oli silloin ensimmäinen moottorivene. Moottori oli ison veneen keskellä. Se oli vesijäähdytteinen bensakone. Silloisten moottorien tapaan kone reistaili paljon. Uskaltauduimme kuitenkin käymään veneellä sukuloimassa Sorsakoskella. Äidin sukulaiset Koposet ja Juutilaiset asuivat siellä ja sinne pääsi vesiä myöten Kaupan rannasta. Kuvansilta pääsi Kilpikosken kautta Sorsavedelle. Kilpikoski piti mennä varovasti meloen, kiviä vältellen. Aarne kuskasi meitä moottorilla kuten myöhemmin autollaan.

Talviliikkuminen oli monella tapaa vaivattomampaa. Ei ollut portteja eikä veräjiä. Ladun sai tehdyksi mihin tahansa ja rekitiet olivat lyhempiä kuin kesätiet, koska voitiin käyttää vesistöjä ja soita ylittäviä talviteitä.

Usein yksin lähtevä hiihti, mutta jos läksi useampia, hevonen pistettiin valjaisiin. Jos piti kuljettaa jotain isompaa lastia, käytettiin liisterekeä, muuten laitarekeä. Huuhalla mm. oli vielä kappireki, kevyt, yhden istuttava reki, jolla voitiin myös ajaa kilpaa jääradalla. Kappireessä toinen matkustaja istui kapealla peräpenkillä aivan kuten matkustaja moottoripyörän selässä.

Mainio talviliikkumisen apuväline oli potkuri. Sen matalalla etuistuimella saattoi kuljettaa istuvaa lasta tai ostoskassia. Potkuri oli sitä parempi, mitä kovempia tiet olivat. Lumipyryssä se oli rasite. Lapsien kuljettamista varten oli pieniä kelkkoja. Pulkka oli vielä tuntematon.

Silloin 1950-luvun alussa Vehvilässä oli vain yksi maalla kulkeva moottoriajoneuvo, Posti-Erkin moottoripyörä.

5. Kylän palvelut

Koulu: Kylässä oli kaksiopettajainen kansakoulu. Kolme alinta luokkaa eli alakoulu oli omassa luokassaan ja luokat 4-7 eli yläkoulu oli omassaan. Alakoulua opetti äitini, Helmi Vehviläinen ja yläkoulua Elsa Miettinen. Koulu antoi opetusta, oppimiseen liittyvät tarvikkeet sekä yhden lämpimän aterian päivässä.

Yläluokassa oli urkuharmoni, kuvatauluja sekä luokan eteen levitettäviä karttoja. Muita havaintovälineitä oli varsin vähän. Luokkien lämmitys hoidettiin kahdella pönttöuunilla kummassakin luokassa. Yläluokassa oli uunien välissä lattialla sylkykuppi. En muista nähneeni kenenkään sitä käyttävän.

Alaluokassa oli seinille käännettävät höyläpenkit. Alaluokkalaiset ruokailivat keittolassa, yläluokkalaiset omassa luokassaan. Koulun omien juhlien, joulujuhlien ja kevättutkintojen lisäksi koululla pidettiin joitakin koko kylälle tarkoitettuja muita juhlia. Esimerkiksi vappuna oli lasten vappujuhlat, jossa lapset esittivät ohjelmaa ja lisäksi pidettiin vappukoristeiden ja – huiskujen myyjäiset. Myyjäisillä kerättiin rahaa toisen harmonin ostoon.

Koululla sijaitsi myös Suonenjoen kirjaston alakirjasto. Kirjasto mahtui yhteen isoon, ovelliseen kirjakaappiin yläkerran asunnossa ja myöhemmin yläluokan perällä. Koskelan Aino piti kirjastoa auki kerran viikossa pari tuntia. Kävin mielelläni kirjastossa, koska siellä tapasi muita poikia. Luettavaa en sieltä tahtonut löytää. Lainauksen kestolla oli yläraja. Aino oli kuitenkin ymmärtäväinen, jos kävi niin, että kirja unohtui liian pitkäksi aikaa. Sakkokassa pysyi tyhjänä.

Osuuskauppa oli sopivasti kylän keskustassa. Se oli ajalle tyypillinen kyläkauppa, sekatavarakauppa, jossa myytiin kaikkea napeista nauloihin ja kahvista bensiiniin. Kerran päivässä kauppa oli täynnä, kun väki kokoontui odottamaan postia. Monet jäivät jututtamaan tuttuja kaupalla kohdatessaan, eli kauppa oli luonnollinen kohtauspaikka, jossa saatiin selville, mitä muille kuuluu.

Kylällä oli pari yritystä perustaa yksityinen kauppakin. Tuomelassa oli pieni, lähinnä ruokatarvikekauppa. Koskelassa yritettiin kauppaa niin ikään. Kumpikaan ei sanottavammin menestynyt ja lopetettiin melko pian.

Posti tuli kuusi kertaa viikossa. Postin palvelu oli silloin parhaimmillaan. Posti-Erkki toi myös paketit, kun oli saanut valtakirjan paketin saajalta.

Osuuskassa, jota isäni hoiti, oli auki kaksi tuntia viikossa ja sijaitsi aluksi Huuhalla ja myöhemmin Koskelassa. Kaikille pankkiasiakkaille ei sopinut tulla kassalle aukioloaikana, vaan he tulivat meille kysymään, voisiko pankkiasiat hoitaa saman tein. Isä lähti aina asiakkaan kanssa avaamaan pankin hetkeksi. Se oli sen aikaista, asiakaslähtöistä pankkipalvelua.

Lääkäri oli Suonenjoella. Kunnanlääkäri oli Pentti Pakarinen, josta myöhemmin tuli kansanedustaja. Hän teki myös kotikäyntejä. Muistan, että kerrankin hän tuli keskellä yötä paikalle, kun Artolla oli hyvin korkea kuume, jonkin sairauden yhteydessä. Yksityinen lääkäri oli Sakari Hannuksela. Hänelle pääsi melko helposti. Suonenjoella oli kaksi yksityistä hammaslääkäriä Lauri Merikoski ja Laina Kotilainen.

Kätilökin teki kotikäyntejä Suonenjoelta käsin, mutta jo 1950-luvun alussa lähes kaikki synnytykset hoidettiin Kuopiossa.

Myllyllä oli seppä. Viikatteet, kirveet ja muutamat muut työkalut käytettiin säännöllisesti taottavana. Hevosten kengitystä tarvittiin monta kertaa vuodessa.

Helmi Nyyssönen oli hieroja.

Väinö Markkanen oli suutari.

Iida-tätini Kallioharjussa oli ompelija.

Veikko Vehviläinen latasi Sääskessä akkuja radioihin. Hän osasi myös korjata monia laitteita.

Koivuharjun Iida toimi ’eläinlääkärinä’. Hän pystyi hoitamaan valtaosan lehmien sairauksista. Suonenjoelta tuli tarvittaessa varsinainen eläinlääkäri.

Pirssiautokin saatiin 1950-luvun alkupuolella. Koskelan Aarne hankki taksiluvat ja käytetyn Popedan, jolla hän alkoi tarjota taksipalveluja. Autot paranivat vähitellen ja Aarne on tärkeä tekijä siinä, että kylältä pääsi melko helposti liikkeelle, jos tarvetta ilmeni. Minä voin pahoin henkilöautossa lapsena, ja muistan usein häirinneeni matkantekoa, kun piti välillä pysähtyä oksentamaan. Teimme silti Aarnen taksilla pitkiäkin matkoja, aina Iisalmeen saakka.

Puhelin oli saatu kylään jo 1930-luvulla. Puhelimia on yli kymmenessä talossa. Meidän puhelimemme, jonka numero oli 12, oli samalla linjalla kuin Huuha, jonka numero oli 2. Meille tuleva puhelu ilmoitettiin kahdella soitolla. Meidän puhelujamme saattoi kuunnella keskuksen lisäksi Huuhalla. Huuhalla sitä ei tosin tehty, keskuksessa sitäkin enemmän.

Jos soitti Suonenjoen kirkolle, saattoi puhelimessa odottaa ja kuunnella, kun keskukset keskustelivat keskenään ja lopulta vastasi kohteen puhelin. Ehkä yhden askeleen kauemmaksikin vielä saattoi vielä pysyä langalla, mutta kun soitettiin Helsinkiin tai Iisalmeen, puhelin suljettiin ja jäätiin odottamaan, kunnes yhteys oli saatu. Sitten kotikeskus soitti, että täällä olisi tilattu puhelu valmiina.

Puhelimeen vastattiin aina ”Siepossa” ja vasta sen jälkeen esittäydyttiin tai huudettiin pyydetty henkilö puhelimeen. Äiti puhui puhelimessa yleensä kirjakieltä. Isä aloitti itse soittamansa puhelut sanomalla: ”Vehviläinen Matti tiältä soetteloo.” Isä soitti vain, kun hänellä oli asiaa, äidillä oli asiasoittojen lisäksi myös sisarusten välisiä kuulumissoittoja, jotka veivät enemmän aikaa.

6. Asumisen ja elämisen taso

Asumisen taso vaihteli paljon talon koon ja iän mukaan. Oli taloja, kuten Huuha, jossa oli isot huoneet ja ainoastaan kolme aikuista sekä useimmiten yksi apulainen. Siellä oli myös tekstiilit, keittiö- ja ruokailuvälineet hankittu aikanaan todella isolle joukolle. Aittoja oli riittävästi; romuaitta, liha-aitta, jyväaitta sekä miesten ja naisten makuuaitta. Liitereitä ja muita ulkorakennuksia oli runsaasti. Riiheen liittyi tavallista isompi paloriski, joten se oli hieman kauempana päärakennuksesta ja eläintiloista. Navetan vieressä oli AIV-rehutorni. Sauna oli myös erillinen rakennus, johon kuuluivat pukutila, puuvarasto ja itse savusauna.

Enemmistö taloista oli pieniä, kahden, kolmen huoneen mökkejä, jossa saattoi asua isokin perhe. Myös muut rakennukset olivat pienempiä.

Uunit olivat niin suuria, että talvella riitti lämpöä. Vaatetuksessa olikin sitten jo puutteita. Villavaatteita kyllä saatiin, mutta nahkakenkiä ja -käsineitä ei ollut varaa hankkia. Kunta jakoi jonkin verran talvikenkiä vähävaraisimmille koulun kautta.

Jokaisessa asunnossa oli tupa ja siinä iso uuni. Luulen, että monissa asunnoissa lapset viettivät talvi-iltaisin minun laillani aikaa lämpimän uunin päällä. Isoissa taloissa oli myös sali eli talon hienoin huone, jossa vieraat syötettiin ja juotettiin.

Kalusteet olivat usein itse tehtyjä. Hetekoita oli jo monissa taloissa, mutta yleensä sängyt, penkit, tuolit ja pöydät olivat kotitekoisia.

Öljylamppuja oli muutama ja lisäksi oli öljylyhtyjä, jotka otettiin mukaan pimeään aikaan navettaan, talliin, saunaan ja aittoihin. Käytettiinpä lyhtyä pimeimpään syksyn aikaan valaisemaan tietä talosta toiseen kuljettaessa. Isoinkin öljylamppu antoi melko vaatimattoman valon. Sääskeen ostettiin ensimmäinen kaasulyhty, Petromaksi, joka valaisi kertaluokkaa paremmin. Petromaksia sitten kuljetettiin seuratalon tilaisuuksiin ja pitoihin, jossa tarvittiin kunnon valoa.

Vesi nostettiin vintti- ja veivikaivosta ja tuotiin ämpärillä tarvitseville, keittiöön ja elämille. Muutamissa taloissa oli pumppu, jolla saattoi nostaa veden navettaan. Vesijohtoja ei vielä ollut missään.

Huussit eli ulkohuoneet olivat jokaisen talon varustus. Yötä varten oli yöastiat, jotka tyhjennettiin aamulla. Yöastialla oli monta nimeä; potta, huomentuoppi, valtaistuin, pyllymuki jne.

Keittiössä oli likavesiämpäri pesuvesiä ja ruoantähteitä varten. Ämpäri tyhjennettiin tunkiolle. Kaikki palava jäte poltettiin. Tunkion ja huussin lisäksi muita jätteen käsittelyyn liittyviä järjestelyjä ei ollut. Kun meillä kuoli pässi johonkin suolisairauteen, minä sain tehtäväkseni haudata sen lähihakaan. Toisen jätteen käsittelymuiston koin 1990-luvulla, kun mökkitontillani, Huuhan rannassa, yritin perustaa hiekkakuopan. Jouduin siirtämään sen toiseen paikkaan, kun maasta alkoi nousta erilaista rautaromua. Romu oli nähtävästi aikanaan haudattu pässin tapaan.

Talvella oli jokaisen talon ulko-oven vieressä luuta, jolla avattiin pihapolkuja lumisateen jälkeen ja jolla puhdistettiin kengät lumesta. Lisäksi portaiden edessä oli havut jalkojen pyyhkimistä varten.

Isoissa taloissa oli myös puomi hevosten kiinnittämistä varten. Joillakin oli kiinnitystä varten ulkorakennuksen seinään ruuvattuna rautarenkaita samaan käyttöön.

Muistikuvani siitä, miten ja mitä taloissa syötiin ovat sen verran rajalliset, että tyydyn kertomaan vain omista suosikkiruoistani. Meillä syötiin kyllä muutakin, mutta tässä ovat suosikit:

· perunavelli,

· kauravelli,

· ohrapuuro,

· paistetut perunat,

· karjalanpaisti,

· makkarat kaikissa muodoissaan,

· lihapullakastike ja perunat

· hernekeitto.

Olin erittäin ennakkoluuloinen ruokailija, enkä helposti suostunut kokeilemaan uusia ruokia. En tykännyt sipulista, riisistä enkä kaalista. Kalaa söin nihkeästi, koska siinä oli ruotoja. Häpeän vieläkin niuhotustani, vaikka olen oppinut syömään monipuolisemmin. Armeijassa päätin vihdoin opetella juomaan piimää. En oppinut.

7. Kanssakäymiset

Suunnittelemattomia kanssakäymisiä oli kaupalla. Sinne kokoontui päivittäin väkeä, ja juttu luisti. Kirkolla käynti linja-autolla oli toinen hyvä mahdollisuus päästä tuttujen kanssa juttelemaan. En malta olla laittamatta tähän kaupalla käytyä keskustelua, jonka kävin Julius Suihkosen kanssa, vaikka tämä tapahtui myöhemmin, kuin se aika, jota tässä tarinassa kuvaan.

Ollessani jo opiskelemassa Helsingissä kohtasin Juliuksen kaupan pihalla. Näin keskustelu meni.

– No sinä se oot ollu siellä Helsingissä niitä kirjoja kahtelemassa.

– No niinhä minä oun ollu.

– Noh, sinultaha se kää.

Siinä kaikki, mutta keskustelussa oli minulle paljon sisältöä. Julius puhui minulle ensimmäistä kertaa ja puhui kuin mies miehelle. Hän noteerasi minut aikuiseksi. Lapsena totuin siihen, että miehet puhuivat vain harvoin ja silloinkin etupäässä asioista, jotka liittyivät vanhempiin:

– Kenenkäs poeka sitä sinä out?

– Jäekö isäs kottii?

– Mittee se jäe tekemää?

– Joko teillon pottu nostettu?

Olin otettu noista muutamista sanoista myös siksi, että hän osoitti kiinnostusta, tietämystä ja arvostusta minua kohtaan. Kaiken sen hän onnistui ilmaisemaan muutamalla hivelevällä, savolaisella puheenparrella!

Jos oli asiaa naapuriin, sinne mentiin sen enempää etukäteen sopimatta. Pistäydyttiin. Usein pistäytyminen venyi, kun sattui löytymään sopivaa juteltavaa. Usein löytyi. Naapuriin saattoi pistäytyä illalla ihan asiattakin, vain turisemaan. Isällä oli tapana mennä Koivuharjuun Reinon juttuja kuuntelemaan. Reino oli armoitettu tarinan kertoja. Muistan kerrankin, kun Koivuharjussa oli käymässä myös Sääsken Veikko, Reinon veli. Reino intoutui kuvailemaan päivällä näkemäänsä kohtausta, kun kiimassa oleva tamma seurusteli aidan yli ruunan kanssa. Ne olivat Sääsken tamma ja Koivuharjun Jysky-ruuna. Isä oli kova nauramaan aina Reinon jutuille mutta Veikkokin nauroi vedet silmissä. Se taas kannusti Reinoa pistämään parastaan, juttu rehevöityi koko ajan.

Koko perheen vierailut olivat tietysti iso asia. Omalle kylälle tehdyt vierailut olivat yleensä sunnuntain päiväkahveilla käyntejä. Laitilaan ja Suurellejärvelle mentiin yökuntiin, joten siellä myös saatiin ruokaa. Kun vierailuja ei etukäteen sovittu, piti emännillä olla aina vierasvaraa saatavilla.

Kerran Myllyllä kyläillessämme isäni hämmästytti meitä oman perheen jäseniä ilmoittamalla, että hän ei pidä tapanaan syödä pikkuleipiä ja tyytyi vain pullaan. Kotona sitten selvisi tämä yllättävän kommentin syy. Isä oli nähnyt, kun Elli-emäntä otti vierasvarana olleet pikkuleivät kenkälaatikosta, joka oli kammarin sängyn alla potan vieressä.

Meillä oli kylällä niin paljon sukulaisia, että voi sanoa meidän vierailleen pääasiassa sukulaisissa. Opettaja-äitiäni kyllä kutsuttiin lähes joka kotiin. Mielikuva kanssakäymisestä oli, että vierailuja tehtiin poliittisten ryhmien sisällä mutta ei niinkään ryhmien välillä. Sirkka Kainulainen, Elsalan tyttö, on kertonut, että heidän perheensä taisi olla ainoa, joka harrasti vierailuja molemmilla puolilla.

Lasten tapaamisiin ja leikkeihin politiikka ei vaikuttanut. Enemmän vaikutti talojen etäisyys toisistaan. Jos lähinaapurissa oli samanikäisiä lapsia, niiden kanssa sitten touhuttiin. Minä vietin aikaani Koivuharjun poikien, Unton ja Teemun kanssa. Kesäisin Huuhalla asuivat Eira ja Reijo, Elvi-tädin lapset Kuopiosta. Jonkin verran urheilin ja laskin mäkeä Markkasen Reijon kanssa. Myöhemmällä iällä kaveripiiri laajeni ja muuttui.

Kun kylään astuttiin, sanottiin hyvät päivät. Vieraat tervehtivät isäntäväkeä kädestä pitäen, myös kyläilevät lapset käteltiin. Lapset eivät kätelleet toisiaan. En muista lapsuudesta lainkaan halaamisia muuta kuin oman perheen sisällä.

Lapsien piti niiata tai kumartaa aikuisia käteltäessä. Kumartamisessa piti heittää toista jalkaa sivulle ja kalauttaa se sitten takaisin toisen viereen. Se oli oikein näyttävä toimitus. Jotkut aikuiset naisetkin niiasivat arvokkaita henkilöitä, esimerkiksi pappia, tervehtiessään. Äiti ei sitä tehnyt.

Otan vielä mieleen jääneen yhden lausahduksen, vaikka se onkin myöhemmältä ajalta. Menimme Hietalahteen perheen kanssa kyläilemään. Kun astuin vanhempieni perässä talon ovesta sisään, Esa-isäntä tokaisi: ”No tulipa nyt korkeita vieraita!” Olin jo silloin näet yli 190 cm pitkä.

Olen jälkeen päin usein miettinyt, miksi kylällä ei esiintynyt juuri lainkaan ’luvattomia’ suhteita. Lapsena en niistä ainakaan kuullut. Maaseudulla eletään kuitenkin jatkuvaa yhdessäoloa. Sen uskoisi joskus tuntuvan tukahduttavalta. Syrjähyppyihin ei tosin oikein ollut tilaisuuksia tai ainakin niistä kiinni jääminen oli melko varmaa. Myöhemmältä ajalta kuulin joitakin tapauksia, mutta lapsuudessa oli vain yksi tapaus, jonka tiesin. Koivuharjun Iida oli niin avarakatseinen ihminen, että salli yhden pienen romanssin hehkua Koivuharjun kylmässä saunassa. Unton ja Teemun kanssa katselimme tapaamista seuraavana aamuna paikan päällä, kuinka rannasta lähtivät leveät suksenjäljet kohti vastarantaa ja kuinka saunan lattialla oli valtava määrä poltettujen tulitikkujen kantoja.

8. Leikit

Pojat leikkivät keskenään puks-sotaa. Tytöt heittivät palloa seinään tai hyppäsivät ruutua. Yhdessä oltiin piilosilla tai pelattiin kahtatoista kapulaa. Koulun pihalla leikittiin ”Kuka pelkää mustaa miestä?”-leikkiä. Sisällä leikittiin avaimenpiilotusta ja ”Onko vettä kengässä”-leikkiä.

Pyhäkoulu on seurakunnan järjestämää toimintaa. Sääsken Vieno piti omat pyhäkoulunsa Sääskessä, Lampilan Anna-Liisa kiersi pitämässä kouluja myös muissa taloissa. Myös Niemelän Iida ja Paloahon Kerttu pitivät pyhäkoulua. Heidän kouluihinsa en muista osallistuneeni. Paikalle mentiin vähintään tuntia ennen pyhäkoulun alkua, jotta ehdimme harrastaa puks-sotaa tai muita leikkejä.

Talvella oltiin paljon suksien päällä, mutta hiihtämistä hiihtämisen vuoksi ei harrastettu. Suksilla oltiin aina tulossa jostakin tai menossa jonnekin. Suksella käytiin koulussa, kaupassa, mäessä ja kylässä. Suksia katkesi silloin tällöin ja kaikki katkeamiset tapahtuivat mäenlaskussa. Suksien tervaaminen piti tehdä itse pienestä pitäen. Voitelu oli homma, joka ei minulta tahtonut oikein sujua, ei vaikka keitin omatekoisia voiteita.

Nikkarointi ja rakentelu oli luontaista ja pojille tärkeää puuhaa. Tehtiin autoja, jopa ohjattavia autoja, erilaisia majoja. Minä mm. rakensin vanhoista apulantasäkeistä ”mörskän”. Teinpä sinne jopa uunin, mutta en saanut sitä vetämään piippuna käyttämäni kapean metalliputken kautta. Uuni piti purkaa.

9. Lasten kasvatus

Luulen, että lasten kasvatus oli lähes kaikkialla samanlaista kuin meillä. Äiti vastasi kasvatuksesta ja hoiti tarvittaessa kurinpidon. Isä saatettiin kytkeä mukaan vakavimmissa paikoissa.

Lapset olivat työssä mukana ja heidän odotettiin tekevän kaikkea, mihin voimat ja taidot riittivät. He oppivat vanhempien esimerkistä ja kuuntelemalla vanhempiensa keskusteluja.

Rangaistusasteikko vaihteli perheittäin. Kaikille kuitenkin lienee ollut tuttu ainakin Koivumäen herra. Etuuksien menettäminen tai lupauksesta luopuminen olivat myös käytettyjä seuraamuksia pahanteosta.

Koulussa rangaistukset olivat laiskanläksyjä tai aresteja. Laiskassa luettiin koulun loputtua asiaa, jota ei ollut luettu kotona ja sitten opettaja tarkisti, tarttuiko oppi. Aresti oli taas jälki-istuntoa, tuntien jälkeen istumista määräajan luokassa hiljaa. Vehvilässä molempia määrättiin harvoin.

10. Yhteistyö

Yksi kylän hienoimmista asioista olivat talkoot. Talkoot järjestettiin, kun oli saatava jokin työ tehdyksi ajassa, johon oma väki ei pystynyt. Perunannostotalkoisiin osallistuivat naiset ja lapset. Miehiä oli paikalla yleensä melko vähän, sillä talkooväki keräsi perunoita, joita hevosen vetämä nostokone heitteli pellolle. Se työ katsottiin lähinnä naisten työksi. Miehet hoitelivat hevosen ajon sekä perunoiden kuskaamisen kellariin. Nostokone oli Maamiesseuran ja siten yhteisessä käytössä. Kun perunat olivat kellarissa, talkooväki pääsi syömään.

Minusta mukavin talkootapahtuma oli pärekaton teko. Siinä osa porukkaa kantoi päreitä katolle, ja muut istuivat pareittain kattoa naulaamassa. Parin toinen osapuoli asetti päreen kohdalleen tarkistettuaan taivuttamalla, kumpi pää tulee ylös. Toisen tehtävänä oli lyödä pari kattonaulaa päreeseen, Päreet aseteltiin osittain päällekkäin sekä vaakasuorassa että pystysuorassa suunnassa. Vaakasuoraa syntyi koko katon pituisen puomilaudan avulla. Lautaa siirrettiin naruilla aina sama matka ylemmäs, kun rivi oli valmiiksi naulattu. Jos katolla oli monta paria, yhdelle parille riitti naulattavaksi vain metri, pari. Niinpä silloin puomia oli siirrettävä tiheään tahtiin ja katto valmistui nopeasti. Niin kiirettä ei kuitenkaan pidetty, etteikö juttu olisi luistanut. Kun oli poikasena onnistunut pääsemään mukaan katolle, oli kiva kuunnella ukkojen turinaa.

Talkootapahtuma oli myös päreiden teko. Sääsken Veikko järjesti aika-ajoin pärehöylän lainaan. Sääsken haassa sitä pyöritti Veikon vanhasta Fordista otettu ja muunnettu moottori. Veikko oli myös höylämestari koneenkäytön lisäksi. Kaikki päreitä tarvitsevat toivat paikalle omat pärepölkkynsä. Kone höyläsi ne päreiksi nopeasti. Osallistujien päreet koottiin omiin pinoihinsa, ja se oli siinä. Päreitä aina tarvittiin. Niitä tarvittiin uusien kattojen lisäksi jokakeväisiin paikkauksiin. Paikkauksessa tarvittiin vähintään kaksi tekijää. Toinen osoitteli sisäpuolelta riu’ulla kohtia, joista näkyy valoa, ja toinen teki siihen pärepaikan.

Sääsken Veikko järjesti myös sirkkelikäynnin kylällä samalla tavoin. Sinne vietiin puut, joista haluttiin sahattavaksi lautoja tai parruja.

Muita talkoita olivat heinäntekoon liittyvät talkoot, seurojen ja yhdistysten järjestämät talkoot. Näin saatiin aikaan iltamia, urheilukilpailuja, raveja. Lapsuuteeni suuresti vaikuttanut hanke oli lentopallokentän rakentaminen Sääsken hakaan, melko lähelle pärehöyläpaikkaa. Lentopallo oli urheilua, mutta ennen kaikkea se oli hyvä tekosyy kokoontua kesällä kolme kertaa viikossa tapaamaan toisiaan. Se oli pitkään erittäin suosittua.

Talkoot olivat kutsusta pystyyn pistettyjä tapahtumia, yhteistyötä tehtiin myös säännönmukaisessa muodossa, yhdistyksissä. Muistan ainakin sonniyhdistyksen, jonka siitossonni oli sijoitettuna Huuhalle. Meidän ohi kulki usein, matkue, joka vei lehmää ’härälle’.

Kylällä oli myös oriyhdistys. Silloisen orin nimi oli Rasko.

Ison yhteistyöalueen muodostivat seurat; Maamiesseura, Pienviljelijäin yhdistys, Vasama, Vauhti, Nuorisoseura ja Metsästysseura.

Ompeluseurat eivät olleet varsinaisia seuroja vaan kristillispohjaista naisten toimintaa, jossa naiset tekivät käsitöitä, neuleita lähinnä, myyjäisiin. Myyjäiset antoivat tuottonsa lähetystyölle.

On selvää, että kylässä tarvittiin joitakin puuhamiehiä ja -naisia, jotka pyörittivät näitä yhteistyömuotoja. Aake Saijonkari ja Isä-Matti taisivat olla järjestelypuolen kaikkein aktiivisimmat, lähes kaikessa mukana.

11. Riennot, juhlat ja tapahtumat

Isoja perhejuhlia olivat häät, hautajaiset ja syntymäpäivät. Tapana oli, että koko kylä kutsuttiin. Juhlat pidettiin kotona, varsinkin isoissa taloissa. Myös seurojen talo oli käytössä.

Hautajaiset olivat Suonenjoen kirkolla ja muistotilaisuudetkin pidettiin siellä. Siihen aikaan vainajat siunattiin kirkossa tai haudalla. Haudat luotiin aina umpeen saattoväen katsellessa ja odottaessa.

Häitä ja syntymäpäiviä varten kaupalle avattiin lista, johon sai kirjoittaa nimensä ja jättää rahaa yhteiseen lahjaan. Juhlan kohteelta oli tiedusteltu, mikä olisi sopiva lahja. Juhlijan oma väki laittoi mahdollisesti puuttuvan osuuden yhteiseen lahjaan. Moni ’pyöreitä’ täyttänyt sai Isä-Matin tapaan nojatuolin. Mutta muistan kyllä erään juhlittavan halunneen nahkapusakan, ja sen hän myös sai.

Ruokaa tarjottiin aluksi ja sitten kahvit päälle. Maamiesseuralta saattoi lainata pitoastiaston. Lapsena parasta oli päästä jälkiruokajäätelöä nauttimaan. Suuri houkutus oli hakea sitä uudelleen. Niemelän Aaken häissä isot pojat narrasivat minut hakemaan heille lisäannoksia. Äiti huomasi lopettaa sen palvelun alkuunsa.

Isältä kuulin tarinan yksistä isoista juhlista. Talossa oli päätetty tarjota häävieraille vain kahvit. Vain pitkämatkalaisille oli varattu ruokaa. Hääväelle ei ollut kerrottu, mikä on käytäntö. Kun joku oli nähnyt ruokia kannettavan, hääväki päätti jäädä odottamaan. Kylän väki odotti tunti tunnin jälkeen, kunnes selvisi, että ruokaa ei todella tarjota. Sitten ymmärrettiin lähteä kotiin. Rantalan isäntä oli kertonut myöhemmin, että kotiin tullessa oli niin nälkä, että vasikka piti teurastaa.

Jos häät olivat seuratalolla, siellä myös tanssittiin lopuksi. Sääsken Veikko vastasi musiikista soittamalla tuttuja levyjä. Lapsista oli hauska seurata tanssimista, mutta pääasiassa telmittiin seuratalon näyttämöllä ja sen takana.

Vehvilän Vasama, joka oli Suonenjoen Vasaman alaosasto, järjesti kahdet kilpailut vuosittain; hiihtokilpailut talvella ja kolmiottelut kesällä. Talvikisaan oli edellisenä päivänä porukalla hiihdetty valmiiksi viiden kilometrin rata. Sen hiihtivät miehet kolme kertaa ja naiset kerran. Lasten sarjalle oli kahden kilometrin latu. Muistan, että jopa Niilo Väisänen kävi kerran uransa alkuvaiheessa voittamassa miesten kisan. Eniten voittoja keräsi lempyyläinen Pentti Väänänen. Oman kylän hiihtäjistä parhaiten pärjäsivät Pentti Markkanen Tahrumäeltä ja serkkuni Ossi Vepsäläinen. Naisten sarjassa tiukkoja kisoja kävivät Aili Kajan, meidän silloinen apulaisemme ja Niemelän Alma. Lasten sarjaan löytyi paljon osallistujia. Tuliniemen Teuvo oli paras.

Kesän kolmiotteluun kuuluivat kuula, pituushyppy ja 100 metrin juoksu, lapsilla juoksumatkana oli 60 metriä. Naisille ei ollut kilpailuja, kun ei ollut osallistujia. Miesten sarjan voitti aina Väinö Markkanen Tahrumäeltä. Pojissa paras oli Koskelan Asko.

Molemmat urheilutapahtumat järjestettiin seuratalolla. Vehvilän Vauhdilla oli hiihtokisat niin ikään, mutta en muista Vauhdin järjestäneen kesäkilpailuja.

Vehvilän Hevosystäväin seura järjesti niin ikään kahdet kilpailut vuodessa, kesällä ja talvella. Talviajot kilpailtiin Kuvansin Vehvilän lahdelle auratulla radalla. Eri tasoisille juoksijoille oli omat sarjansa. ’Kesäajut’ järjestettiin seuratalolla. Kilpailu kesällä tapahtui siten, että yksi hevonen juoksi kerrallaan maantietä pitkin kilometrin matkan. Sitten se kääntyi ja juoksi takaisin seuratalolle. Kääntymisaika oli enintään 30 sekuntia ja Aake Saijonkari otti kellolla ajan todellisuudessa käytetylle ajalle. Sijoitukset selvisivät, kun kaikki olivat juoksunsa juosseet ja Aaken antamat käännösajat oli vähennetty kokonaisajasta.

Hevosmiesten iltamat olivat hyvin suositut ja ainoat, jossa kuulemma väkijuomat olivat mukana. Palkinnot jaettiin iltamissa, joten rahaa voittaneet, kaukaa tulleet osallistujat joutuivat jäämään hevosineen kylälle yöksi. Hevosmiesten kotona löytyi vuode ja tallipaikka jokaiselle tarvitsijalle.

Iltamia järjestivät muutkin seurat, erityisesti kuitenkin Nuorisoseura. Alakouluaikaan minä en vielä harmikseni päässyt mukaan, joten saatoin vain kuvitella, millaista iltamissa oli.

Iltamien tapaisia olivat myös pikkujoulut. Niitä oli monia seuratalolla joulun alla. Ohjelma oli joulupitoista. Tapana oli lisäksi, että niissä kyläläiset lähettivät joulukortteja ja joskus jopa lahjoja toisilleen. Isoon vakkaan jätettiin kortit ja lahjat. Tilaisuuden lopulla joulupukki raahasi vakan tullessaan sisään ja pyysi avustajia jakamaan sisällön juhlaväelle.

Maamiesseuran näkyvintä toimintaa olivat tupaillat, jotka järjestettiin kiertävästi eri taloissa. Niissä oli usein kunnan maatalousneuvoja esitelmöimässä tai kunnan nuoriso-ohjaaja esittämässä lyhytelokuvia. Lisäksi leikittiin erilaisia seuraleikkejä, joista kertyviä pantteja piti sitten lunastaa hauskoilla tehtävillä. Siinä vaiheessa osallistujat joutuivat tai pääsivät lähelle toisiaan, joten sitä varten yksistään kannatti olla mukana.

Maamiesseura järjesti yksittäisiä kesäretkiä taloihin. Muistan olleeni seuran kesäretkellä Tattariniemessä. Siellä oli väkeä lähes 40 henkeä tilaisuudessa otetusta valokuvasta päätellen.

12. Lapsuuden äänet

Jotkut silloin lapsuudessa kuullut äänet tuntuvat mielessä tutuilta ja miellyttäviltä, vaikka niitä ei ole kuullut vuosikymmeniin. Seuraavassa luettelossa on joitakin ääniä, joihin liittyy lämpimiä muistokuvia.

Talvi:

· lumettoman, juuri jäätyneen järven ääntely, kun jäällä liikkuu luistimilla, hevosella tai kun heittää jonkin esineen liukumaan jäätä pitkin

· vastaan tulevan hevosen kulkuset pimeällä metsätiellä

· hevosen hörähtely tallissa, kun se kuulee jonkun tulevan hoitamaan iltaruokinnan

· kun tyynenä talvi-iltana kylän koirat haukkuvat vuoron perään ja ääniä kuuluu monesta suunnasta

· kellarin halkovarastosta kuuluva Oskarin kirveen napse, kun hän pilkkoo halkoja

Kevättalvi:

· lumen narahtelu, kun kävelee metsässä hankiaisella

· varisten huudot pesäntekopuuhissa

· teeren kukerrus kuulaassa aamussa

· hangen läpi kuuluva kevätpuron solina

Kesä:

· järven äänet tyynenä iltana; veneen vesillelaskukolinat, puheen kuuluminen vastarannalta, airojen ääni, kuikan huudot

· haassa hirveä tai jotain muuta pelästyneiden hevosten laukka Huuhan portille ja korskahtelu perille tultua

· Koivuharjun Iidan lehmien kutsuhuuto

· ukkosen jyrinä, kun salama iski niin lähellä, että puhelin helähti

· lehmän kello aholla

· Kempsun jurina, kun Tauno Rossi apureineen lähti Huuhan laanilta täyden puukuorman kanssa.

Syksy:

· haulikon laukaukset metsästyskauden alettua

· kurkiauran ääntely

· viikatteen ääni kauranniitossa

· puimakoneen nielun ääni, joka vaihteli sen mukaan, kuinka suuria olkituppoja sinne työnsi

· kellon ääni, joka koulussa kutsui sisälle luokkaan

13. Talojen varustelu

Vesijohtoja ei ollut yhdessäkään talossa puhumattakaan, että olisi ollut lämmintä vettä saatavissa hanasta. Vesi oli kannettava kaivosta ja säilytettävä käytettävissä jossakin käytännöllisessä paikassa keittiössä. Joissakin paikoissa oli vesisäiliönä korvo. Huuhan korvo oli keittiön keskellä omalla jalustallaan. Joillakin taas, kuten meillä, vesi oli tarjolla sangossa. Likavesi vietiin ulos likasangolla.

Huoneet lämmitettiin haloilla. Kovalla pakkasella oli lämmitettävä kaikki uunit. Joka huoneessa oli uuni. Aamuaskareet alkoivat siitä, että pantiin hellaan tuli. Näin saatiin lämpöä taloon ja kahvi tekeille.

Kalustus vaihteli talon iän, koon ja varakkuuden mukaan. Kaikissa asunnoissa oli kuitenkin iso ruokapöytä, ja penkkejä istuimiksi. Sänkyjä oli perheen koon mukaan. Tuoleja oli myös vaihteleva määrä. Sen lisäksi oli kaapistoja, piironkeja ja kirstuja tavaroiden säilyttämistä varten. Jos oli tilaa ja varaa saliin, siellä oli toinen ruokapöytä, tuolit ympärillä, kaapistoja ja joskus kahden-kolmen istuttava puusohva. Keinutuoli oli monessa talossa. Sellainen sopi mukavasti ison tuvan lattialle. Isoissa taloissa oli isot tuvat, pienissä pienemmät, mutta kaikissa oli iso leivinuuni ja liesi. Hella oli joko leivinuunin yhteydessä tai keittiössä erikseen. Keittiössä oli paikka vadille, jossa saattoi pestä kätensä ja kasvonsa.

Ruokakomero oli joka talossa, esimerkiksi Huuhalla oli jopa ikkunallinen ruokahuone. Muita komeroita oli vanhoissa taloissa varsin vähän. Ei tavaroitakaan siihen aikaan ollut paljon, mutta säilytystilat olivat usein vähissä. Joissakin taloissa oli eteinen, johon saattoi jättää päällysvaatteet. Tyypillisempi tapa oli ripustaa ulkovaatteet tuvan oven sisäpuolella oleviin nauloihin.

Kaikilla oli ulkohuussit, joko erilliset tai navettaan liittyvät. Huuhalla oli huussissa rivissä monta erikokoista reikää. Isoin oli oven kohdalla ja pienin kauimpana. Reiät pienenivät tasaisesti. Seinillä oli Elokuva-aitan kansikuvia. Huuhalla asui 14-lapsinen perhe, joten saniteettitilojenkin piti olla sen mukaiset. Siepon huussissa oli kaksi reikää, aikuisten ja lasten, eikä seinillä ollut kuvia. Pyyhepaperina käytettiin sanomalehtiä. Vanhat ajat tulivat kerran mieleen, kun Finnairissa yhdessä kokouksessa pohdittiin, mitä pitäisi tehdä hieman hankalalle muistiolle. Yksi osallistujista totesi: ”Rypistetään ennen käyttöä.”

Navettojen varustelussa oli jonkin verran eroja. Hyvin oleellinen asia oli karjakeittiö, jossa saattoi lämmittää pesuvettä ja samalla koko navetan. Kaikissa navetoissa sellaista ei ollut. Isot navetat oli varustettu valetuilla lattioilla ja virtsakouruilla. Huuhan navettaan pumpattiin vesi, joka johdettiin lehmien juomakuppeihin. Lehmien juottaminen oli siten paljon helpompaa kuin sangon avulla. Meillekin tehtiin vesipumppu navettaan, josta saatiin vesi myös tupaan. Seppä Keinänen porasi mäntypuusta putket ja rakensi niistä vesijohdon pumppuineen.

Meijeri otti alkuun vastaan vain kermaa. Siksi piti olla talossa separaattori, jolla kerma irrotettiin maidosta. Se piti mahduttaa jollain tavoin tupaan tai keittiöön. Separaattorin astioiden peseminen oli suuri urakka. Myöhemmin meijeriin alettiin viedä maitoa ja separaattori tuli tarpeettomaksi.

Oma ongelmansa oli maitojen ja kermojen viileänä pitäminen kesäaikaan. Meillä ne laskettiin tonkissa kaivoon. Joissakin taloissa nostettiin jäitä talven aikana ja säilöttiin kesää varten sahanpurujen alle. Jäiden avulla sitten kesällä viilennettiin maidot.

14. Poliittiset asetelmat

Politiikka ei ollut kummoinenkaan asia kylässämme. Tiesin silloin, että enemmistö taloista kannattaa Maalaisliittoa. SKDL:llä oli kylässä kannatusta. Muistan ainakin pari taloa, mutta oli niitä varmasti muitakin. Yhdessä talossa kannatettiin SDP:tä ja ainakin meidän äitimme oli kokoomukselainen. Mielenkiintoinen ilmiö oli se, että poliittinen sitoutuminen näytti periytyvän hyvin. Maalaisliittoa kannattivat myös vähävaraisten mökkien asukkaat, jos he olivat suuren talon poikia tai tyttöjä.

Politiikka ei vaikuttanut ihmisten väliseen kanssakäymiseen tai väleihin. Asiat hoidettiin luontevasti. Ainoa asia, jossa jakolinja konkretisoitui, oli siinä, kuuluiko Maamiesseuraan vai Pienviljelijäin yhdistykseen. Sosiaalinen toiminta; kyläilyt, juhlat ja tapahtumat, järjestettiin näiden ryhmien sisällä. Koululla järjestetyt juhlat olivat selvästi yhteisiä.

15. Huomioita työ- ja toimintatavoista

Pyykinpesu siihen aikaan oli raskasta työtä. Pyykkipäivä oli naisväelle kova koettelemus. Pyykki pestiin käsin pyykkilautaa apuna käyttäen. Saippua tehtiin lampaan rasvasta. Meilläkin keitettiin saunan muuripadassa saippuaa, mutta melko pian siitä luovuttiin ja saippua ostettiin kaupasta. Talvella kovin homma oli pyykin huuhtelu avannossa. Pyykin kuivattaminen pakkasessa ei sekään ollut helppoa.

Raskasta oli myös miesten töissä. Metsätyöt tehtiin käsivoimin. Kirves, pokasaha ja justeeri sekä luonnollisesti lumilapio. Niillä varusteilla tehtiin halot, propsit ja tukit hevosilla laaniin kuskattavaksi.

Maanviljelystyöt tehtiin niin ikään käsipelissä ja hevosvetoisilla koneilla. Monet koneet vaativat kaksi hevosta vetämään. Vältti, eli leikkautuvaa turvetta kääntävä aura, tarvittiin tiukan nurmen kääntämiseen ja siihen kaksi hevosta vetämään. Yhden hevosen välttejäkin oli, mutta viilu jäi kapeammaksi ja ohuemmaksi. Välttäys oli yksi raskaimmista maatöistä.

Talvikalastus oli tärkeä monessa taloudessa. Pilkkimisen lisäksi kalastettiin jään alle lasketuilla verkoilla. Kylmää homma oli sekin. Tapa on käytössä edelleen.

16. Alkoholi

Alkoholi ei varsinaisesti kuulunut arkeen eikä juhlaan. Sitä pidettiin julkisissa puheissa suurena ongelmana. Koulussa varoitettiin alkoholin kauhuista. Humalainen oli kauhistus.

Kuitenkin kylällä oli joitakin, jotka käyttivät kaikki saamansa rahat viinaan. Putki alkoi, kun tili saatiin käteen. Pirssi suunnattiin Pieksämäelle, jossa Alko oli lähempänä kuin Kuopiossa. Humalaa riitti, kunnes tili oli tuhlattu.

Raittiin ja juopon välimaastossa oli sitten erilaisia ’kohtuukäyttäjiä’. Oli niitä, joilla oli juhlissa pullo mukana, ja sieltä salaa maistettiin sen verran, että pieni hiprakka pysyi päällä.

Sitten oli näitä reissussa tissuttelevia. Monissa näissä kodeissa alkoholiin oli otettu arkipäiväisempi kanta. Lapset eivät ilmiötä pelänneet, vaan suhtautuivat siihen käytännönläheisesti. Yksi poika kertoi koulussa: ”Meijän isä on mukava, kun se tulloo reissusta kottii humalassa, se tuo karuskia ja makkaroo.” Eräs tyttö taas kertoi iloisesti: ”Kun meijän isä on humalassa, se tanssii tuolin kanssa.”

Meillä kotona harrastettiin kolmatta kohtuukäytön tapaa. Se oli perinteinen keskitystapa. Ukkini Josua Vehviläinen, joka kierteli pitäjiä saarnareissuillaan, kertoi mm. yhdestä talosta, että ’hyvänä siellä pidettiin, kun ryyppykin tarjottiin’. Meillä oli isällä pullo kaapissa arvovieraita varten. Kammarissa kaivettiin pikarit esiin ja ryyppy otettiin. Kun minä olin katsomassa, isä irvisti ryypyn jälkeen. Halusi ilmeisesti viestiä minulle, että tämä maistuu pahalta.

Tosiasia on kuitenkin, että niissä muutamissa kodeissa, joissa alkoholi oli ongelma, ongelma oli todella suuri. Perhe kärsi puutetta ja pelkoa.

17. Huomioita vaatetuksesta

Sota-aika vaikutti vielä siten, että materiaaleista oli puutetta. Sotilaiden kotiin tuomista vaatteista tehtiin arkivaatetusta lapsille. Lapset saivat pitää vanhemman väen poistetuista vaatteista tehtyjä asuja.

Villa oli tärkeä materiaali. Miehillä ja naisilla oli talvella alushousujen päällä villahousut. Villapaidat. -takit-, -saikat ja -lapaset kuuluivat talvivarustuksiin. Villaa oli saatavilla, sillä lampaita oli monessa talossa ja rukki pyöri monessa tuvassa. Miesten talviset housut olivat sarkaa.

Sen ajan muoti-ilmiöitä olivat naisten muhvit ja kietaistavat turkiskaulukset.

Kun isä lähti kesällä Kuopioon kilpa-ajoihin, hänellä oli puku ja solmio, pitkä kangaspäällystakki ja vilttihattu.

Jokaisen miehen kunnia-asia oli hankkia turkki. Se oli sisäturkki ja sen tuli kestää loppuelämän. Kovassa rahapulassa saattoi joutua myymään turkkinsa. Käytetylläkin turkilla oli näet kysyntää. Tuttu on sen ajan sanonta. ”Ei auta itku markkinoilla. Turkki juua pittää.”

Mainita kannattaa sekin ilmiö, että sunnuntaina pistettiin pyhävaatteet päälle. Silloin oltiin valmiita ottamaan vieraita vastaan. Pyhävaatteet laitettiin, kun lähdettiin mihin tahansa juhliin tai tapahtumiin.

18. Niukkaa oli

Olen usein miettinyt sitä, miten ihmeessä kyläläiset pärjäsivät ja saivat leipää pöytään usein isollekin joukolle. Pienikin tila antoi jonkin verran ruokaa ja metsä lämpöä. Omavaraisia oltiin niin pitkälle kuin mahdollista. Kyläläiset yrittivät kerätä tuloja kaikesta, minkä suinkin saattoi keksiä.

Mitään kunnan tai valtion tukirahaa ei ollut tarjolla. Jotkut koululaiset saivat kunnalta kenkäparin; kumisaappaat tai hiihtokengät. Joillakin oli paremmin pärjääviä sukulaisia, jotka avustivat. Kyläläiset auttoivat toinen toistaan. Vaihdettiin työtä työhön ja tavaroita tavaroihin.

Minun muistini mukaan, vaikka tiukkaa oli, kyläläiset eivät olleet masentuneita saatikka toivottomia. Eteenpäin kitkuteltiin päivä kerrallaan. Siitä ponnistelusta olisi kerrottavissa suuri joukko sankaritarinoita. Ne jäänevät kertomatta.

19. Muutos alkoi

Se, mistä edellä olen kertonut, alkoi 1950-luvun puolivälissä muuttua melkoisesti. Merkittävin muutos oli sähkön saanti kylälle. Ensimmäinen vaihe toteutui vuonna 1952 ja toinen vaihe vuotta myöhemmin.

Sähkön tulon jälkeen loppui öljylamppujen ja -lyhtyjen kanssa tuhraaminen. Valot tulivat katkaisijasta niin asuntoon kuin ulkorakennuksiin. Meille hankittiin ensimmäiseksi sähköradio ja sähköllä toimiva kahvipannu. Luulen, että useimmissa taloissa toimittiin samassa järjestyksessä. Kotimaisia Asa- ja Salora-radioita alkoi ilmestyä tupien seinille. Meille hankittiin Philips-radio eli ”Pihilips” Savon murteella. Isä arveli, että ulkomainen merkki voisi olla luotettavampi. Muita keittiökoneita tuli sitten vähin erin lisää. Jääkaappi oli ehkä hyödyllisin. Sähkö mahdollisti aikanaan myös vesijohtojen vetämisen taloon. Puimalaan saatiin sähkömoottori ja sen jälkeen kotitarvemylly, isoja juttuja kumpikin.

Ensimmäiset moottorisahat ostettiin kylälle 1950-luvun alkupuolella. Ne mullistivat metsätyöt. Veikko Halonen esitteli minulle ensimmäisen kerran, miten sahalla sahataan. Tarjosi minullekin mahdollisuutta kokeilla, mutta ymmärsin kieltäytyä.

Samoihin aikoihin hankittiin kylälle kaksi traktoria. Pekkalan Erkki osti Fergusonin ja Pienviljelijäin yhdistys osti Valmetin, jota Tenho Nyyssönen ryhtyi ajamaan. Sen jälkeen meillä ei enää kynnetty eikä niitetty hevospeleillä. Joko Erkki tai Tenho hoitivat hommat. Sesonkiaikaan molemmat miehet olivat ylityöllistettyjä. Alkuaikoina vaikeimpia työkohteita olivat suopellot, joilla työskennellessään traktorit saattoivat vajota mutaan. Siitä seuraasi pitkällisiä ponnisteluja, ennen kuin hommat taas jatkuivat.

Pekkalan Erkki osti kylälle henkilöauton, joka oli sodan jälkeen ensimmäinen. Ennen sotia muutamissa taloissa ainakin Sääskessä ja Rantalassa oli ollut T-mallin Ford-henkilöauto. Erkin auto oli ranskalainen Peugeot. Koskelan Aarnen taksi oli sitten seuraava auto kylällä.

1950-luvun alkupuolella rakennettiin Autiolahdesta Vehviläntielle jatke, joka kulki suunnilleen samaa reittiä kuin aiempi kärrytie aina Keltun kylään Lempyy-Itkolanpiha-tielle saakka. Isäni oli avainhenkilö tiehankkeen aikaansaamisessa. Kunta teetti sen työllisyystyönä tarjoten ansiota monille kylän miehille joko hevosineen tai ilman hevosta.

Keltuntien rakentaminen auttoi monia perheitä taloudellisesti, mutta se myös muutti kylän luonnetta. Kylä ei ollut enää pussin perä, vaan vaihtoehtoinen reitti Suonenjoelta Leppävirralle.

20. Lopuksi

Nämä muistelut ovat asioita, joita nyt löysin muististani. Joitakin tietoja olen täydentänyt ja tarkistanut henkilöiltä, jotka vielä ovat tavoitettavissa. Niitä ovat Arto Vehviläinen, Sirkka Kainulainen, Lea Jäppinen, Matti Suihkonen, Pekka Vehviläinen, Hannu Vehviläinen ja Marjatta Kesänen. Kiitos heille tuesta. Uskon, että tähän tarinaan jää virheitä ja puutteita, joita voin korjata juttuun sitä mukaa, kun niitä minulle kerrotaan. Ehkä joskus tulevaisuudessa voin sanoa, että tämä on nyt minun osaltani valmis.

Jos tätä lukeva haluaa viestitellä kanssani, sen voi tehdä puhelimella 050 5544722 tai sähköpostilla risto.vehvilainen@kolumbus.fi. Toivon yhteydenottoja.

Järvenpäässä 1.3.2022 Risto Vehviläinen