Veikko Taavetti Vehviläinen, maanviljelijä ja sähkömies

Veikko Taavetti Vehviläinen oli hiljainen, hyvätuulinen mies, joka osasi tehdä melkein mitä vaan ja palveli kyläyhteisöä erityisesti sähköön liittyvissä asioissa.

Perhetausta

Veikko Taavetti Vehviläinen syntyi Suonenjoen Vehvilän kylässä Juho Pekka ja Maria Vehviläisen kahdeksanlapsiseen perheeseen vuonna 1917. Muut sisarukset olivat Reino (1903), Kerttu (1905), Lauri (1906), Toivo (1909), Erkki (1911), Aino (1914) ja Mirjami (1921).

Perhe asui Sääsken tilalla, joka sijaitsee Jylängin länsipuolella. Aikanaan tyttäret avioituivat ja muuttivat pois. Samoin tekivät myös pojat niin, että Sääskeä jäi lopulta viljelemään ja asuttamaan Veikko perheineen. Veikon perheeseen kuuluivat vaimo Vieno os. Suhonen (1916) sekä lapset Mauno (1942) ja Tuulikki (1947).

Pientä sähköoppia

Veikko oppi maanviljelyksen ja kaikki taitonsa tekemällä ja vanhempien opastamana, kuten siihen aikaan oli tapana maalaistaloissa. Mitään varsinaista koulutusta hänellä ei ollut kansakoulun lisäksi. Sähköalan alkeisiin hän pääsi perehtymään Helsingissä käymällään lyhyehköllä kurssilla. Kylällä ei ollut tietoakaan sähköstä, joten oma kiinnostus veti häntä opin pariin. Pienen kurssin varaan rakentui hänelle koko elämän jatkunut harrastus, josta hyötyi niin oma perhe kuin koko kyläyhteisö.

Oma sähkölaitos

Veikko ei arkaillut ryhtyä käyttämään saamaansa oppia. Sääsken maan kautta virtasi pieni joki Jylängistä Kuvansiin. Siihen jokeen Veikko rakensi heti sodan päätyttyä padon, vesirännin ja sähköturbiinin. Näin hän sai aikaan sähkölaitoksen, josta vedettiin sähköt Sääsken lisäksi kolmeen muuhun taloon. Jännite oli 110-volttinen ja siten virtaa riitti niin, että 15 watin lamppuja voitiin käyttää useassa pisteessä jokaisessa neljässä talossa.

Sähköä jaettiin lähinnä illalla pimeän tultua. Aina samaan aikaan Veikko kävi pysäyttämässä turbiinin ja joen varressa asuva naapuri sulki padon keräämään vettä seuraavaa iltaa varten. Joskus sähkötuotantoa jatkettiin, jos jossakin talossa sattui olemaan iltatilaisuus, ompeluseura tai tupailta.

Pääturbiinin viereen Veikko hankki pienemmän turbiinin, jota ruokki toinen, pienempi vesiränni. Tällä turbiinilla Veikko saattoi ladata kyläläisten radioakkuja niin, ettei niitä tarvinnut viedä Suonenjoelle saakka. Hän vaihtoi myös loppuun kuluneet lyijylevyt akkuihin. Hän teki näitä hommia kesät talvet pienessä joen päälle rakennetussa ”pömpelissä”. Kerran hän sai vahingossa happoa kasvoilleen ja joutui silmät kiinni hakeutumaan veden ääreen huuhtomaan hapon pois. Onneksi silmät eivät vaurioituneet, eikä vahingosta muutenkaan jäänyt pysyviä seurauksia.

Sähkölaitos ja talojen sähkövarustus purettiin, kun kylälle saatiin Savon Voiman sähköt. Monta vuotta Veikko järjesti kuitenkin valoa kotiinsa ja naapurustoon. Hänellä oli myös toinen tapa tuoda valoa. Hän nimittäin omisti kylän ainoan Petromaxin, saksalaisen petrolilampun, joka oli erittäin kirkas normaaleihin öljylamppuihin verrattuna ja lisäksi hankala sytyttää ja pitää palamassa. Veikko Petromaxeineen tarvittiin, kun seuratalolla tai kylän taloissa järjestettiin isoja tilaisuuksia pimeään aikaan.

Sähkötyöt jatkuivat

1950-luvun alkupuolella saatiin kylälle sähkö lähes kaikkiin taloihin. Sen jälkeen Veikolle alkoi virrata kylän taloista viallisia sähkölaitteita. Niitä hän korjaili iltaisin puhdetöinään. Vieno-vaimo ymmärrettävästi joskus kyllästyi, kun mies ”tuusaa” kaiket illat laitteiden parissa, eikä ymmärrä pyytää kunnon maksua tekemästään työstä. Veikolle tämä ”tuusaaminen” oli kuitenkin rakas harrastus ja mukavaa ajankulua, ei työtä.

Nuorempana Veikko harrasti myös musiikkia. Hänellä oli haitari, jonka soiton hän opetteli korvakuulolta. Veljiensä kanssa hän soitti myös yhdessä. Veikko saavutti sellaisen soittamisen tason, että hänet pyydettiin huolehtimaan iltamien ja juhlien tanssimusiikista hanurinsa kanssa. Vaimon mielestä keikkailu alkoi viedä liikaa lauantai-iltoja. Niinpä Veikko taas yhden ”puhuttelun” kuultuaan luopui haitaristaan, eikä enää sellaista myöhemminkään hankkinut.

Auton moottorin uusiokäyttö

Sääskessä oli 1930-luvulla Ford-merkkinen henkilöauto. Auto ajettiin loppuun ja sen kori oli meidän poikien leikkipaikkana 40-luvulla. Moottori oli kuitenkin hyväkuntoinen. Veikko kunnosti sen, hioi venttiilit, vaihtoi männän renkaat ja varusti moottorin hihnapyörällä. Näin hän sai voimanlähteen pyörittämään puimakonetta, pärehöylää tai sirkkeliä. Moottori palveli sitten pitkän aikaa sekä Sääsken että muidenkin voimantuottotarpeita.

Äänentoistolaitteiden hoito

Seuratalo Oy:lle hankittiin äänentoistolaitteet. Niitä käytettiin, kun haluttiin soittaa tanssimusiikkia seuratalolla tai kun haluttiin järjestää jääradalla ravikilpailut, jossa kuulutus piti saada toimimaan. Laitteille riitti käyttöä kylän tapahtumissa runsaasti mutta niitä vuokrattiin myös kylän ulkopuolelle. Laitteiden käyttö oli itsestään selvästi Veikon tehtävä. Hänellä oli myös nimetty varamies, joka pystyi tehtävän hoitamaan jollakin tavalla. Veikko kantoi kuitenkin päävastuun käytöstä ja koko vastuun laitteiden ylläpidosta.

Laitteisto hankittiin käytettynä ja mukana tuli suuri joukko iskelmälevyjä, ”savikiekkoja”, 40- ja 50-luvuilta. Nämä kappaleet tulivat kaikille kyläläisille hyvin tutuiksi. Aikanaan laitteisto kävi vanhaksi ja jäi käytöstä.

Säntillinen taituri

Maanviljelys oli Veikon varsinainen ammatti, mutta hän olisi pysynyt moneen muuhun käsityöammattiin. Hän teki perheen kalusteet, talon ajopelit, veneen ja pihakalusteet. Innostuipa hän jopa tekemään oman elokuvakoneen, jonka pyörittämiseen hän käytti Fordista irrotettua lämmityslaitteen moottoria. Sukulaisten avulla hän hankki vielä jotain esitettävääkin sekä omille että naapureiden lapsille. Kaikki, mitä hän käsistään jätti, oli laadukkaasti tehty. Talon pihapiiri samoin kuin pellot ja metsät olivat hyvässä kunnossa ja säntillisesti järjestettynä, työkalut ja laitteet paikoillaan ja suojassa.

Hiljainen myhäilijä

Veikko ei pitänyt ääntä, mutta puhui, kun oli tarvetta. Hän kuunteli mielellään toisten juttuja ja myhäili hyväntuulisena. Kyläläiset arvostivat häntä kovasti sekä monen asian osaajana että ihmisenä. Tuulikki ja Mauno, Veikon lapset muistelevat isäänsä lämmöllä. ”Veikko oli ihana isä”, totesi Tuulikki haastattelun lopuksi.

Veikko ja Vieno muuttivat Suonenjoen keskustaan vanhuuden päivien asuntoon. Mauno perheineen jäi Sääsken tilalle. Veikko kuoli Suonenjoella 20.4.2001.

Tämä kirjoitus perustuu kirjoittajan omiin kokemuksiin, Veikon lasten, Mauno ja Tuulikki Vehviläisen sekä Aake Saijonkarin haastatteluun sekä Aake Saijonkarin pitämään puheeseen Veikon hautajaisissa.

Tuusulassa elokuussa 2013 Risto Vehviläinen