Savon Vehviläiset

Olli Vehviläinen, Tampereella 23.04.2010

Seuraavassa tarkastellaan yksinomaan Pohjois-Savon Vehviläisten – Lauri Stefaninpojan jälkeläisten – vaiheita.

Neljä Lauria ja yksi Riitta

Otaksun, että Lauri Stefaninpoika Vehviläinen tuli Ruokolahden Vehviälästä Tavinsalmen Saamaisten Kotalahteen eli nykyiseen Suonenjoen Vehvilään viimeistään vuonna 1572.

Miksi Lauri Stefaninpoika muutti? Vuosina 1570 – 1571 Jääsken seutua koetteli kato (Juvonen 1996, 100). Lähtikö hän etsimään uusia kaskimaita? Toisaalta Laurin muutto on saattanut liittyä tuolloisiin levottomiin aikoihin. Vuonna 1570 oli alkanut sota, ja talvella 1571 vihollinen teki tuhojaan Äyräpään kihlakunnassa. Seuraavana talvena joutuivat Jääsken ja Ruokolahden kylät hävityksen kohteiksi. Lauri ehkä tuli sotapakolaisena. Tämä sopisi myös Saloheimon tutkimustuloksiin. Lauri pakeni turvallisemmalle seudulle niin kuin moni muukin Jääsken ja Äyräpään kihlakunnista, Saloheimo arvelee (kirje 12.5. 2003). Sekin on mahdollista, että Lauri lähti välttääkseen sotaväenottoa. Jousiluvusta päätellen Stefan Vehviläisen talossa oli neljä miestä, ja yksi voitiin hyvinkin ottaa nihdiksi vaarantamatta talon veronmaksukykyä. Vuoden 1572 syyskuussa Lauri joka tapauksessa jo oli uusilla asuinsijoillaan, sillä voudin tilivuosi ei ollut sama kuin kalenterivuosi vaan ulottui mikkelistä mikkeliin (Mäkinen 2002, 28; Pirinen 1982, 147).

Lauri ei muuttanut asumattomaan korpeen. Tavinsalmi oli saanut pysyvän asutuksensa jo 1400-luvulla. Ensimmäiset asukkaat olivat tulleet pääasiassa Rantasalmelta ja Juvalta. Pirisen mukaan asutus etsiytyi ensin suurten järvien rannoille, missä olivat viljavimmat savi- ja hiesumaat, ja jossain määrin myös kauemmaksi keskeisiltä reiteiltä pienten järvien rannoille ja niitä lähellä oleville maille (Pirinen 1982, 143). Tavinsalmen pitäjä perustettiin vuonna 1548. Kirkko kohosi Kuopionniemelle. Pitäjä käsitti suurimman osan Pohjois-Savoa. Saamaisten neljänneskunta, joka peitti pitäjän eteläisen osan, oli alueeltaan paljon laajempi kuin myöhempi Leppävirran pitäjä. Leppävirran reitin länsipuolella sijaitseva Kotalahden kylä mainitaan jo vuoden 1557 papinveroluettelossa.

Mutta miksi Lauri asettui juuri Tavinsalmelle? Jääsken yhteydet Savoon olivat vilkkaita, ja muuttajia oli sieltä jo aikaisemmin tullut Tavinsalmelle. Arvo Soininen arvelee Kotalahden Itkosten tulleen Jääskestä. Itkosen talo esiintyy siellä verokirjoissa vuodesta 1546 (Soininen 1961, 63-64). Savolaisten vanha erätie Rautalammille kulki Suonteenselän kautta Iisvedelle (Soininen 1961, 43, ja liitekartta I) – ei siis kovinkaan kaukana nykyisestä Vehvilästä. Suuret järvet kulku- ja kalastuspaikkoina sekä niiden molemmilla puolilla pitkät, korkeat selänteet kaski- ja metsästysmaina tarjosivat siellä asukkaille hyvät elämisen ehdot (Tepponen 1991, 7). Jääsken Vehviläisillä oli varmaankin entuudestaan tietoa tästä seudusta, ehkäpä pysyviäkin kosketuksia sinne.

Paikalla, johon Lauri asettui, oli ennen häntä asunut Paavo Pekanpoika Mertanen, jonka isä Pekka Mertanen oli sen ensimmäinen tunnettu asukas. Pekka Mertanen oli tullut Juvalta tai Rantasalmelta. Hänen tiedetään asuneen Tavinsalmella jo vuonna 1551. Talo puuttuu vuoden 1561 verollepanomaakirjan jäljennöksestä, jossa talonpojille kuuluneet maat luetellaan, mutta Soininen päätteli papinveroluetteloiden perusteella sen olleen Kotalahden tienoilla. Pentti Voipio pystyi sitten osoittamaan Mertasen talon lähemmän sijainnin havaitessaan, että vuoden 1664 maantarkastuspöytäkirjassa on Vehviläisille kuuluneiden maiden luettelossa mainittu Mertaisen niitty (Sarvas-Hovi 1988, 673; Soininen 1961, 63-64, 279; Voipio 1983,121 – 122). Paikannimet Mertasen suo ja Mertasen korpi (Kutujoen varressa) muistuttavat yhä vieläkin tuosta seudun ensimmäisestä raivaajasuvusta. Paasveteen pohjoisesta laskeva Mertasenpuro (Rajapuro) mainitaan isojakoasiakirjoissa. Myös perimätieto tuntee tämän nimen (Nimiarkiston kokoelmat). Viittaisiko se Mertasen talon paikkaan?

Pekka (sic!) Pekanpoika Mertanen (Peder Pernson Meerdainen) mainitaan vuoden 1571 hopeaveroluettelossa (Suomen hopeaveroluettelot 1571 V:8 Savo, 142). Hän on omistanut hevosen ja lehmän. Omaisuuden arvon perusteella hän kuului kylän köyhimpiin. Vuoden 1570 maakirjassa hänestä käytetään nimitystä ”torppari”. Tällä nimityksellä tarkoitettiin tuolloin köyhiä talonpoikia (Pirinen 1982, 94 – 95). Verotustiedoista päätellen Mertanen on 1570-luvun alussa edelleen köyhtynyt. Mahdollisesti hän joutui luopumaan talosta, kun ei pystynyt suoriutumaan veroistaan. Tavinsalmen maakirjassa Paavo Mertanen mainitaan viimeisen kerran vuonna 1572 – samana jolloin Lauri Vehviläinen ilmaantui siihen. Mihin Mertaset sitten joutuivat, ei ole tiedossani. Suku katoaa lähteistä, mikä merkitsee, että se painui verotuskynnyksen alapuolelle.

Lauri Stefaninpojan otaksutaan asettuneen asumaan Jylängin lahden rannalle, minne on nyttemmin pystytetty muistomerkki. Kaskitalouden aikana jokainen talo tarvitsi tavattoman laajan maa-alueen. Kiinteitä maastoon tai kartalle merkittyjä rajoja ei ollut, vaan verotusta varten syntyneissä asiakirjoissa taloille kuuluneet maat lueteltiin maakappaleina. Kaskimaita ja eräsijoja saattoi olla etäälläkin. Ns. Habermanin (Kaurasen) maakirjassa, joka on laadittu 1620-luvulla, luetellaan ensimmäisen kerran Vehviläisten maat (arviokuntaan kuuluivat myös Lauri Taavetinpoika Sormunen ja Lauri Antinpoika Sormunen): Jylängän laxi, Såinsuonranda, Hukanmäki, Jauhomäen nemi, Rusanaho, Maaselän laxi, Montoisen nijtu, Särkiiärrfvenpiäldo (Finska Cameralia 19 f. 33v, mikrofilmi FR 95, KA). Soininen lähtee tutkimuksessaan siitä, että arviokunnan ensiksi mainittu maakappale on talonpaikka. Ainakin tässä tapauksessa tämä saa vahvistuksen siitä, että vuoden 1664 maantarkastuspöytäkirjassa mainitaan Vehviläisille kuuluvien maiden luettelossa ensimmäisenä ”Jylänginlaxi boställe”. Paikalla on myös vanhaan asutukseen viittaavaa nimistöä. Mitään varmuutta ei ole siitä, että talo olisi jo vuonna 1572 sijainnut siellä. Kaskikaudella asutus oli liikkuvaa. Rakennukset olivat pieniä ja vaatimattomia ja sen vuoksi helposti hylättävissä, kun lähiympäristön kaskeamismahdollisuudet oli käytetty (Pirinen 1982, 63-64). Soinsuonranta tarkoittaa Vehvilänlahden ja Paasveden välistä aluetta – nykyiseenkin karttaan on merkitty Soidinsuo-niminen maastokohta. Hukanmäki, Jauhomäen niemi ja Rusanaho olivat Pieksämäellä lähellä nykyisen kaupungin keskustaa.

Lauri Vehviläisen elämästä Tavinsalmella ei ole olemassa muita lähteitä kuin maakirjoihin ja papinveroluetteloihin sisältyvät verotustiedot. Verotusperusteina olivat veromarkka ja jousi. Veromarkkaluku perustui kahdentoista miehen suorittamaan kaski- ja niittymaiden vuosittaiseen arviointiin. Ensi sijassa otettiin huomioon kylvöala. Pirisen mukaan veromarkka tarkoitti peltoalaa, johon voitiin kylvää kolme pannia (panni = ½ tynnyriä = 72 litraa). Useassa tapauksessa taloja ryhmitettiin arviokunniksi, jotka olivat yhteisvastuussa veron suorittamisesta. Jousi tarkoitti Savossa 15–60 vuoden ikäistä miestä.

Laurin verotuspaikka oli Saamaisten neljänneskunnan Kalamamäen kymmeneskunta. Vuoden 1572 voudintileissä Lauri Vehviläinen esiintyy itsenäisenä. Veromarkkaluvuksi on merkitty 4. Jousiluku oli 1, mikä tarkoitti, että hän tuolloin oli ainoa täysi-ikäinen mies talossaan. Talossa oli yksi lehmä. Seuraavina vuosina Laurin talo on yhdistetty parin muun talon kanssa arviokuntaan, jolle oli määrätty yhteinen veromarkkaluku. Välillä hän taas esiintyy veroluetteloissa yksinään. Silloin veromarkkaluku on 3 tai 4. Verotustietojen perusteella on arvioitavissa, että talo ei kuulunut seudun varakkaimpiin, mutta ei aivan köyhimpiinkään. Vähitellen se näyttää vaurastuneen päätellen siitä, että lehmien luku nousi kolmeen tai neljään.

Jos Lauri Stefaninpoika Tavinsalmelle muuttaessaan uskoi vieneensä perheensä turvaan, hän sai pian huomata erehtyneensä. Savossa käytiin julmaa hävityssotaa. Virallinen valtakunnanraja kulki nykyisen Leppävirran halki. Todellisuudessa rajan suunta oli hämärtynyt, kun savolaisia uudisasukkaita oli Ruotsin kuninkaiden tuella asettunut asumaan sen itäpuolelle. Tämä tietysti ärsytti Moskovaa ja katkeroitti karjalaisia, joiden kaskimaita savolaiset valtasivat. Savolaiset ja karjalaiset tekivät vuoron perään hävitysretkiä toistensa alueille. Vuonna 1579 karjalaiset ja venäläiset tekivät rajan yli tuhoisan hyökkäyksen, jossa myös Saamaisten taloja poltettiin. Voimme kuvitella, kuinka Lauri ja hänen perheensä tuskaisesti tähyilivät liekkien loimua öisellä taivaalla, kun naapurikylien talot paloivat. Rauha saatiin vihdoin aikaan Täyssinässä vuonna 1595. Tällöin raja Savossa siirtyi jonkin verran itään ja Tavinsalmi lakkasi olemasta välitöntä rajavyöhykettä.

Vuonna 1577 ilmestyy Lauri Vehviläisen verotustietoihin toinen jousi. Tästä päätellen Laurin poika on tuolloin tullut verovelvolliseksi. Hän olisi siis syntynyt 1560-luvun alussa. Tapio Hämysen mukaan miesten keskimääräinen avioitumisikä (mediaani) Heinävedellä oli 1700-luvun jälkipuoliskolla 24–26 vuotta. Ruokolahdella se oli 1800-luvun alussa 26,3 vuotta (Hämynen 1984, 92; Waris 1999, 98). Kumpaisessakaan tapauksessa se ei siis ollut kovin alhainen. Varhaisemmalta ajalta ei ole tietoja, niin että täytyy turvautua näihin. Jutikkalan esittämän arvion mukaan häistä kului keskimäärin neljä vuotta ensimmäisen aikuisikään eläneen miespuolisen perillisen syntymään. Tämä perustuu siihen, että puolet kuoli lapsena ja puolet syntyneistä oli tyttöjä (Jutikkala 2001, 52). Varovaisesti voisi tämän perusteella arvioida, että Lauri Vehviläinen oli syntynyt 1530-luvun puolivälissä. Tavinsalmelle muuttaessaan hän olisi siis ollut jo neljissäkymmenissä. Voudintileistä ilmenee, että Lauri Vehviläinen on vuonna 1590 maksanut veroa rengistä ja että hän on ollut lautamiehenä ainakin vuosina 1591, 1599 ja 1600. Tosin emme tiedä, oliko tässä tapauksessa kyseessä Lauri Stefaninpoika vai tämän poika.

Lauri Vehviläisen nimi esiintyy maakirjoissa ja kymmenysluetteloissa samoin kuin karja- ja kylvöveroluetteloissa, sotaväenottoluetteloissa ja sittemmin henkikirjoissakin aina vuoteen 1660 saakka. Kysymyksessä ei tietenkään voi olla sama henkilö. Talonhaltijoiden nimet usein säilyivät maakirjoissa pitkäänkin isännän vaihtumisesta huolimatta. Veronkantajaa ei kiinnostanut, kuka verot maksoi, kunhan verot saatiin ajallaan ja täysimääräisinä kokoon (Hämäläinen 1993, 184). Kuitenkin selitys nimen toistumiseen näin pitkän ajanjakson kuluessa ja kaikissa lähteissä voi olla vain se, että Lauri Stefaninpojalla oli jälkeläisiä, joiden nimi oli Lauri.

Yhtä perhettä koskevien päätelmien tekeminen pelkkien verotuslukujen perusteella on erittäin epävarmaa. Vuonna 1578 Lauri Vehviläiselle merkitty jousiluku kohosi kahdesta neljään. Tuskin hänen perheensä kuitenkaan näin nopeasti kasvoi, vaan verottaja on kirjanpidossaan yhdistänyt Laurin ja hänen arviokuntakumppaninsa Olli Piltti Paalaisen jousiluvut. Vuonna 1587 Lauri Vehviläisen jousiluku putoaa yhteen. Merkitsikö se sitä, että Lauri Stefaninpoika on tuolloin kuollut? Kysymys on pikemminkin verotusperusteiden muuttumisesta, sillä myös muiden Tavinsalmella verotettujen jousimäärät vähenevät yhteen tai kahteen. Pirinen toteaa, että ilmoitetut jousimäärät tulevat 1500-luvun lopulla yhä epäluotettavammiksi väkilukua arvioitaessa. Savua kohden merkitään tavallisimmin vain yksi jousi, kunnes 1600 – luvun alussa jousiveron tilalle tulee henkilövero (Pirinen 1982, 314-318). Emme siis tiedä, milloin Lauri Stefaninpoika kuoli ja isäntä talossa vaihtui.

1500 – luvun lopulla samoin kuin seuraavan sataluvun alussa elettiin Pohjois – Savossa vaikeita aikoja. Kato koetteli maakuntaa tuon tuostakin. Vuosina 1598 – 1599 talo on merkitty autioksi eli veronmaksukyvyttömäksi. Vuoden 1600 karja- ja kylvöveroluettelon mukaan Lauri Vehviläisen vuotuinen kylvö oli kolme pannia. Tämä oli jonkin verran enemmän kuin Saamaisissa keskimäärin (VA 6680 s. 165v. Pirinen on laskenut keskimääräiseksi kylvöksi 1,9 pannia taloa kohden). Saman lähteen mukaan Laurilla oli kolme lehmää, kaksi lammasta ja kaksi sikaa.

Vuonna 1604 Lauri Vehviläisen talo on jälleen merkitty autioksi. Siitä se kuitenkin nousi. Vuoden 1624 karja- ja kylvöluettelon mukaan Laurilla oli ori, kaksi tammaa, varsa, viisi lehmää, kaksi hiehoa, kaksi mullikkaa, kahdeksan lammasta, kolme karitsaa, kaksi sikaa ja kaksi porsasta. Kylvöala oli 2 ½ tynnyrinalaa (VA 6802).

Enemmän tietoja Lauri Vehviläisen omistuksista antaa ns. Habermanin maakirja. Pien-Savon vouti Juhana Henrikinpoika Kauranen eli Haberman toimitti 1620-luvulla maantarkastuksen, jonka tarkoituksena oli aikaisemmin tehtyjen verollepanojen tarkistaminen. Maakirjan mukaan Laurilla oli peltoa 2½ tynnyriä (tunnor). Tämä ilmeisesti tarkoittaa joko kylvöalaa tai vuotuista kylvömäärää. Hänen arviokuntakumppaneillaan Lauri Taavetinpoika ja Lauri Antinpoika Sormusilla ei ollut peltoa lainkaan. Jylängin lahden ja Soinsuonrannan kaskimaiden kohdalla mainitaan 22 tynnyriä ja Maaselän lahden neljä tynnyriä. Kaski oli siis peltoa monin verroin tärkeämpi. Kaskimetsät kasvoivat ensisijaisesti koivua, mutta myös mäntyä ja kuusta, ja kaskikierto (aika, jonka metsä tarvitsi kasvaakseen seuraavaa kaskeamista varten) oli 20-30 vuotta. Hukanmäen, Jauhomäen nimen ja Rusanahon etäpalstat on verotettu Pieksämäellä. Kaskimaat lienevät olleet arviokunnan kaikkien osakkaiden käytössä. Montoisen niityn antama heinäsato oli viisi kuormaa (FR 95 Finska Cameralia 19 f. 33 v. Asiakirja on nyttemmin julkaistu: Johan Habermanin maantarkastusluettelo Pien-Savosta 1620-luvulta, toim. Timo Alanen. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki 2004).

Muut lähdetiedot ovat hyvin hajanaisia. Vuosina 1610-1611 kannettua pariskuntaveroa varten laaditussa luettelossa on mainittu Vehviläisen kohdalla kaksi pariskuntaa: vanha ja nuori (VA 6747 s. 58v). älfsborgin toisten lunnaitten suorittamista varten vuonna 1614 kannetun ylimääräisen veron maksajien luettelossa mainitaan Vehviläisen isäntäparin lisäksi ainoastaan piika (VA 43 Gd. s.10). Koska tuota veroa joutuivat maksamaan kaikki täysi-ikäiset, on luultavaa, että talossa ei tuolloin ollut täysi-ikäisiä lapsia. Vuoden 1625 veroluettelossa mainitaan ensimmäisen kerran talon nimi Wehwilä. Talon haltijaksi on vuosina 1625 – 1626 merkitty Lauri Vehviläisen leski (VA 6107:195). Vuosien 1627 – 1628 maakirjassa on vastaavalla paikalla nimi Lauri Laurinpoika Vehviläinen. Tällöin on siis talon isäntä vaihtunut. Kun tiedetään, että isännyys kuului leskiemännälle vain jos talossa ei ollut täysikasvuista miestä (Pirinen 1982, 325), voi tämän perusteella arvioida Lauri Laurinpojan syntyneen vuoden 1612 tienoilla.

Mutta kenen Laurin poika hän oli? Lauri Stefaninpoika ei ikänsä puolesta tietysti tule kysymykseen, tuskin hänen 1560-luvun alussa syntynyt poikansakaan. Nimi Lauri kulki suvussa polvesta polveen, ja on aivan mahdollista, että Lauri Stefaninpojan ja vuonna 1628 isännän saappaisiin astuneen Lauri Laurinpojan välillä on ollut kaksikin sukupolvea. Vehviläisen talossa Tavinsalmen Saamaisissa olisi siten ollut peräkkäin neljä Lauri-nimistä isäntää. Varmuutta tähän asiaan lienee mahdoton saada. Olettamus on tätä kirjoitettaessa seuraava:

  1. Lauri Stefaninpoika Vehviläinen, synt. 1530-luvun puolivälissä, elossa ainakin vielä vuonna 1581 (maininta maakirjassa)
  2. Lauri Laurinpoika Vehviläinen vanhempi (I), synt. 1562, elossa vielä 1610 (maininta pariskuntaveroluettelossa)
  3. Lauri Laurinpoika Vehviläinen nuorempi (II), synt. ehkä n. 1585, kuollut 1625 noin neljänkymmenen ikäisenä, jäi kolme alaikäistä poikaa (katso alempana)
  4. Lauri Laurinpoika Vehviläinen nuorin (III), synt. noin 1612, kuollut viimeistään 1663 (ei enää mainintaa henkikirjassa).
    Sukupolvien kierto olisi siis Tavinsalmen Vehviläisten suvussa ollut keskimäärin vain 26 vuotta eli huomattavasti lyhyempi kuin Jutikkalan ruotsalaisen ja länsisuomalaisen 1600-luvulta peräisin olevan aineiston perusteella esittämä arvio 33-32 vuotta.

Vuodesta 1634 alkava henkikirjojen sarja tuo vain niukasti lisävalaistusta Tavinsalmen Vehviläisten vaiheisiin. Lauri Vehviläinen on merkitty asuvaksi milloin Pieksämäen Hietaisissa, milloin taas Kotalahdessa, joka vuodesta 1639 kuului tuona vuonna perustettuun Leppävirran pitäjään. Pieksämäen vuoden 1644 henkikirjaan on tehty merkintä, jonka mukaan Lauri Vehviläinen kuuluu Leppävirralle ja on maksanut veronsa sinne. Siitä lähtien Lauri Vehviläinen on aina viety kirjoihin Leppävirran Kotalahdella. Myös Pieksämäellä mainitaan henki- ja maakirjoissa Vehvilä. Vuoden 1648 sotaväenottoluettelon mukaan siellä asuivat Matti Sikanen ja Paavo Antinpoika Kärkkäinen. Saman vuoden maakirjassa mainitaan ainoastaan Sikanen sekä toinen talo, joka on merkitty autioksi (VA 764; LT 1061:61). Nämä talot sijaitsivat Kuvansin pohjoisrannalla Vehviläisten talon naapuruudessa. Hallinnollinen raja jakoi kylän siten, että osa siitä tuli kuulumaan Leppävirtaan, mutta mainitut kaksi taloa Pieksämäkeen.

Henkikirjoista päätellen vuonna 1627 isännäksi tulleella Lauri Laurinpoika nuorimmalla oli kaksi veljeä, Erkki ja Paavo. Isänsä kuoleman jälkeen he luultavasti viljelivät tilaa yhdessä.

Paavo Laurinpoika Vehviläisen nimi esiintyy ensimmäisen kerran Pieksämäen kesäkäräjien pöytäkirjassa vuonna 1653. Tällöin määrättiin uskotut miehet järjestämään tiluskatselmus maanjakoineen Esko Markkasen ja Paavo Vehviläisen välillä Mustalahdensuuaholla ja Mustalahdenpohjassa. Pieksämäen käräjien pöytäkirjat useilta seuraavilta vuosilta puuttuvat. Lopputulos oli kuitenkin se, että Suuaho jäi Markkaselle ja Lahdenpohja Vehviläiselle (ES 2002; Ropponen, 82). Vuonna 1653 Paavo Vehviläinen esiintyy myös sotaväenottoluettelossa Suontientaipaleessa olevan talon isäntänä. Vasta vuodesta 1657 lähtien hänet on merkitty henkikirjaan Pieksämäen Mustalahdessa asuvaksi (VA 764; LT 810 s. 1546). Vuoden 1666 maakirjassa mainitaan Suontientaipaleella Paavo Vehviläinen vaimoineen ja renki Lauri niinikään vaimoineen (VA 8654:1144, 1152).

Paavo Laurinpoika oli siis ryhtynyt viljelemään tilaa, jolla Vehviläisiä on asunut näihin päiviin saakka. Se sijaitsi Suontientaipaleen Mustalahdessa, maakannaksella Suontienselän ja Paasveden välillä. Tämän kannaksen poikki oli veneet vedettävä, kun kuljettiin järveltä toiselle. Siitä kulki Sorsavedeltä Kilpikosken kautta Iisvedelle johtava tärkeä vesiväylä (Saloheimo 2000, 101-102). Suontien kylä mainitaan jo Pieksämäen kirkkopitäjän perustamisen aikaan 1573 (Tepponen 1991,18). Nykyään Mustalahti kuuluu Suonenjoen Hulkkolan kylään. Pekka Lappalaisen mukaan laaja suomaasto Jäppilän pitäjän länsi- ja pohjoisosassa on ollut Pohjois-Savon asuttajien käyttämä ”soinen tie”, joka on antanut aiheen paikannimeen Suontientaipale (Lappalainen 1961, 27). Vuonna 1664 laaditussa maantarkastuskirjassa on lueteltu Suontientaipaleen maakirjanumeroon 683 kuuluvat maat. Ne sijaitsivat enimmäkseen Kuvansin, Paasveden, Puruveden ja Suontienselän pohjoisrannoilla. Arviokuntaan kuuluivat Matti Simonpoika Mustonen, Paavo Laurinpoika Vehviläinen, Paavo Laurinpoika Hulkkonen ja Antti Antinpoika Utriainen. Vehviläisen asuinrakennuksen paikaksi on ilmoitettu Pasinniemi. Sitä en ole tähän mennessä kartalta löytänyt. Vuonna 1751 valmistuneessa pitäjänkartassa Mustalahden pohjoisrannalle (siis Mustalahdenpohjaan!) on merkitty ainoastaan torppa (FR 1611, KA). Arviokunnan maista muodostettiin sittemmin Suontientaipaleen kylän vanhat numerot 5, 6 ja 9. Vehviläisen talo sai numeron 9. Numero 5 tarkoitti myöhemmin Savilapiksi kutsuttua taloa Hulkonniemellä (luettelossa Petronniemeksi kutsuttu). Pääasiassa samat maakappaleet on lueteltu jo vuoden 1561 maakirjassa. Silloin maakirjanumero 683 kuului Juvan pitäjän Suontien kymmenkuntaan (Lappalainen 1961, 205).

Lauri ja Erkki Vehviläinen jäivät isännöimään Kotalahdessa olevaa taloa. Kotalahden Vehvilä ja Suontientaipaleen Mustalahti eivät olleet kaukana toisistaan. Isojakoasiakirjoista päätellen ne olivat suorastaan rajanaapureita, joiden alueita erotti Paasveteen pohjoisesta laskeva Mertasenpuro, joskus myös Rajapuroksi mainittu. Vuoden 1664 maantarkastuskirjan mukaan Vehvilään kuuluivat asuinrakennus Jylängin lahden rannalla, Soinsuonranta, Maartinlaksi, Montoisen niitty, Särkijärven niemi, Jylängin järven toisella puolella oleva alue (Toispuolj Jylänginranda) ja Sarkaniitty (Sarkoin Nijtu) Kutujoen varrella (ES 2626: 655).

Viimeistään 1700-luvun alussa Vehviläisten asumuksen on täytynyt siirtyä Jylängin rannalta Kuvansin puolelle. Pitäjänkartassa, joka on laadittu 1750-luvun alussa, Vehvilän talo (Vehvilä gård) on merkitty täsmälleen nykyisen Pohjoistalon paikalle. Jylängin järven eteläisen lahden rannalla on autio torppa (ödetorp) ja järven itärannalla torppa. Edellinen saattaisi vaikka olla Vehviläisten aikaisempi asumus (FR 1611, KA). Perimätieto sijoittaa vanhan asumuksen Ruoma-nimiseen paikkaan, joka on Vehvilän lahden itärannalla. Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen nimiarkistossa on kaksi sanalippua. Ruoma on ”Vehvilän kylän vanhin asuinpaikka. Talo kuitenkin hävinnyt.” ”Kantatalo, joka nykyään on hävinnyt. Se on ollut Vehvilän kylän ensimmäisiä taloja.” Jälkimmäinen tiedonantaja tuntee myös nimet Ruomanniemi ja Ruomansuo. Tämä talo lienee kuitenkin rakennettu vasta 1700-luvun lopulla isonjaon jälkeen (katso seuraava luku).

Vehvilä oli perintötila, josta talonpoika maksoi kruunulle maaveron. Mustalahti oli kruununtila. Talonpoika viljeli sitä vuokraajana, ja maavero katsottiin vuokraksi. Perintöoikeutta tilaan hänellä ei ollut, vaikka käytännössä tila tavallisesti siirtyi seuraavan sukupolven viljeltäväksi. Näin tapahtui myös Mustanlahden kohdalla. 1600-luvulla kruunulla oli tapana palkita aatelisia heidän palveluksistaan myöntämällä heille rälssioikeuksia. Näiden oikeuksien haltija sai kantaa rälssitiloilta pääosan maaverosta. Mustalahti kuului 1650-luvulta lähtien eversti Otto von Gerttenin rälssiin ja Vehvilä valtakunnanveromestari Hans Wachtmeisterin rälssiin. Rälssioikeudet peruutettiin vuonna 1680 toimeenpannun ns. ison reduktion myötä.

Lauri Laurinpoika nuorimmasta on säilynyt paljon enemmän tietoja kuin muista Vehviläisistä. Hän vaikuttaa olleen hyvin puuhakas ja monitaitoinen mies. Vuonna 1638 tapaamme hänet Lappeenrannan markkinoilta, minne hän oli tuonut myytäväksi 56 tynnyriä tervaa. Talo siis hankki monien muiden savolaistalojen tavoin lisätuloja tervanpoltolla. Lauri oli myös tunnettu seppä, joka muun muassa takoi lukot Leppävirran kirkkoon ja pappilaan. Sitäpaitsi hän omisti myllyn, joka ilmeisesti oli Vehvilänlahteen pohjoisesta laskevassa Litmasenjoessa (Saloheimo 2000, 264, 281; Sarvas-Hovi 1988, 257, 297. Mylly mainitaan vuoden 1664 maantarkastusluettelossa, jossa sen paikaksi ilmoitetaan Soinsuonranta). Useana vuonna Lauri Vehviläinen toimi lautamiehen tehtävässä. Vuonna 1649 hän sai merkittävän luottamustehtävän, kun hänet valittiin Pien-Savon talonpoikien edustajaksi valtiopäiville Tukholmaan.

Talonpoikien valtiopäiväedustajat valittiin tuomiokunnittain. Vaalin suorittivat pitäjien edustajat käräjien yhteydessä tai erityisessä vaalikokouksessa kihlakunnantuomarin toimiessa puheenjohtajana. Hyvin usein talonpojat valitsivat edustajakseen jonkun säätyläisen tai ainakin rikkaan rusthollarin. Nyt valittiin tavallinen talonpoika, joka ei edes ollut erityisen rikas. Laurin on täytynyt lautamiehen toimessaan saavuttaa sekä talonpoikien että kihlakunnantuomarin luottamus, niin että hänen katsottiin selviytyvän Tukholman parlamentissakin. Helppoa se ei hänelle varmaan ollut. Miehellä on täytynyt olla lujasti itseluottamusta. Talonpoikaissäädyssä asioiden käsittely tapahtui ruotsiksi – ja mistäpä Lauri olisi ruotsia oppinut. Monien muiden suomalaisten valtiopäivämiesten tavoin hän oli tulkeista täysin riippuvainen. Valtiopäivien tehtävänä oli lakien säätäminen yhdessä kuninkaan kanssa ja esitettyjen verojen hyväksyminen. Hallitus ei oikeastaan odottanutkaan talonpojilta varsinaista asiain pohdintaa – riitti, kun nämä suostuivat esityksiin ja veivät päätöksistä tiedon kotiseuduilleen. Talonpoikaiset valitsijat taas käsittivät edustajansa asiamieheksi, jonka tuli kiinnittää valtiopäivien ja hallituksen huomiota kotiseudullaan esiintyviin epäkohtiin. Emme tiedä, mitä asioita piensavolaiset toivoivat Laurin ajavan. Yleensä talonpojat puuttuivat valituksissaan taloudellisiin seikkoihin ja pyysivät helpotuksia verotukseen. Pien-Savon talonpojat eivät ilmeisesti laatineet mitään valituskirjelmää vuoden 1649 valtiopäiville.

Savossa asui siis 1600-luvun lopulla Vehviläisiä vain kahdessa talossa: Kotalahden Vehvilässä ja Suontientaipaleen Mustassalahdessa (Saloheimo 2000, 757). Lähteet ovat edelleen niin puutteellisia, että isännyyden vaihtumisesta on vaikea sanoa mitään varmaa. Lauri Laurinpoika Vehviläinen mainitaan henkikirjoissa viimeisen kerran vuonna 1660. Edellisen vuoden tammikuussa hän esiintyy myös Leppävirran talvikäräjien pöytäkirjassa. Tällöin Laurille on uskottu eräs perimistehtävä. Pian sen jälkeen hän lienee kuollut. Jos hän oli syntynyt vuonna 1612 ei hän olisi voinut vielä ikänsä vuoksi vapautua veronmaksusta. Vuonna 1663 hänen paikallaan esiintyy Riitta (Brita) Laurintytär. Tämä Riitta on ensimmäinen Vehviläisen sukuun kuuluva nainen, jonka etunimen tiedämme. Ilmeisesti Laurilta ei jäänyt poikaa.

Laurin veli Erkki näyttää hoitaneen isännyyttä vielä useamman vuoden. Henkikirjoissa hänet mainitaan varmuudella vielä vuonna 1669. Lähteissä on 1670-luvun alkupuolen osalta aukko. Vuoden 1675 henkikirjassa samoin kuin vuoden 1676 sotaväenottoluettelossa esiintyy Vehvilän kohdalla isännän paikalla Pekka Juhonpoika Piispanen. Vuodesta 1679 on henkikirjassa myös Erkki Vehviläinen, joka varmaan oli jo Erkki Laurinpojan poika. Pekka Piispanen oli Erkki Laurinpojan Riitta-tyttären aviomies. Hänen nimensä oli vuoteen 1697 saakka henkikirjoissa isännän paikalla. Pekka oli varmaankin otettu perheeseen yhtiömieheksi, jolle oli uskottu isännän valtuudet (Waris 2003, 495). Eräissä 1683 ja 1696 käydyissä maariidoissa esiintyy taas Erkki Erkinpoika Vehviläinen talon puolesta. Nämä kiistat, joissa toisena osapuolena oli suonenjokelainen Matti Martinpoika Jämsäläinen, koskivat Vehvilänlahden länsipuolista aluetta eli Soinsuonrantaa. Vehviläiset voittivat jutut (Leppävirran kesäkäräjät 1683:141, talvikäräjät 1696: 23v.). Muutoin Vehviläiset näyttävät olleen rauhallista väkeä, joka ei suotta käräjöinyt. Vuonna 1699 paloi Erkki Vehviläisen keittokota ja sen mukana joukko kupariastioita, mistä vahingosta Erkki haki ja sai käräjiltä paloapua. Kupari oli kallista, ja kupariastiat viittaavat siihen, että talo ei ollut aivan köyhä.

Mustanlahden Vehviläisistä ei tiedetä näinkään paljon, sillä Pieksämäen käräjäpöytäkirjat ovat 1600-luvun osalta suurimmaksi osaksi tuhoutuneet. Paavo Laurinpoika Vehviläinen mainitaan henkikirjoissa viimeisen kerran vuonna 1669. Samalla mainitaan myös poika Erkki Paavonpoika (LT 1090 s. 772). Vuoden 1673 henkikirjassa esiintyvät Paavo Vehviläisen leski sekä pojat Erkki ja Esko. Kumpaisellakaan pojalla ei ole vaimoa (LT 1092 s. 703). Vuoden 1679 henkikirjassa sekä Erkki että Esko Paavonpojalla on vaimo. Vuonna 1682 mainitaan lisäksi veli Paavo ja hänen vaimonsa, ja vuonna 1688 myös veli Juho ja hänen vaimonsa. Juho ei esiinny enää myöhemmissä lähteissä.

Pieksämäen syntyneiden luettelossa, joka on säilynyt vuosilta 1674 – 1695, mutta on varmasti epätäydellinen, mainitaan seuraavat Vehviläiset:

1674 Pålsdotter Brita Wehviläin Maavesi
1679 Joseph Pålsson Wehviläin
1682 Wendel Erichsdotter Wehviläin
1684 Erich Erichsson Wehviläin
1689 Adam Påhlsson Wehviläin
1691 Elin Eskilsdotter Wehviläin Suontientaipale
1691 Lars Erichson Wehviläin

Siinä ovat siis Paavo, Erkki ja Esko Vehviläisen jälkeläiset.

Vehvilän ja Mustanlahden Vehviläisten arkielämästä ei ole olemassa tietoja. Tuskin se paljonkaan poikkesi muiden savolaistalojen oloista. Suomen kenraalikuvernööri kreivi Pietari Brahe teki talvella 1639 tarkastusmatkan Savoon ja kuvasi raportissaan havaintojaan seuraavaan tapaan: ”Sisämaalaiset istuvat koko talven savupirteissään eivätkä selvinneet edes hakkaamaan kala-avantojaan”. ”Katovuosia sattuu heille usein ja aiheuttavat köyhyyttä, jolloin heidän silloin täytyy luopua maastaan ja hakea muualta toimeentuloaan ja elatustaan”. ”He syövät monta eri ja epätavallista kertaa päivässä, ahmien ylenmäärin, niin paljon kerralla, kuin mistä työläinen Ruotsissa tai muualla saa kyllikseen neljällä tai kuudella aterialla. He tekevät työtä vahvasti niin kauan kuin se kestää, mutta eivät ponnistele, vaan rakastavat laiskuutta ja turhamaisuutta” (Saloheimo 2000, 11-13).

Tämä oli siis ruotsalaisen aatelismiehen näkemys Savon asukkaista. Hallintomiehenä paljon kiitetty Brahe oli joka tapauksessa nähnyt olennaisen: elämän epävarmuuden näillä seuduilla. Savossa elettiin luonnon ehdoilla. Ihmisten osana oli arjesta selviytyminen.

Vehvilässä asui samassa talossa 1600-luvun lopulla ainakin kaksi perhettä, Mustassalahdessa kolme tai neljä. Talot olivat sisäänlämpiäviä, tuvat osittain maapohjaisia – savuisia, kylmiä ja vetoisia. Ne olivat päivälläkin pimeitä, sillä ikkunoita peitti luukku, joka esti lämmönhukan, mutta myös valon tulon. Ikkuna-aukkoon viritetty sianrakko ehkä päästi sisään hieman himmeätä valoa. Seinänvieriä kiersivät kiinteät penkit, ja peräseinän puolella oli pöytä. Talot oli katettu tuohella tai päreillä. Pihapiirissä sijaitsi lukuisia muita rakennuksia melkoisessa epäjärjestyksessä: keittokota, jossa ruoka valmistettiin, aittoja, eläinsuojia, sauna ja riihi (Saloheimo 2000, 336-341). Lainaan Nils Gustav Grotenfeltin aikalaislähteisiin perustuvaa kuvausta Juvan Vehmaan kylän talonpoikien elinoloista: ”Pirtit olivat aina täynnä savua ja niitä lämmitettiin ylenpalttisesti. Perheenjäsenet nukkuivat sikinsokin lattialla ilmeisesti oljilla ja pelkkä paita yllään. Kovan kuumuuden ja purevan kylmyyden vaihtelut olivat talvella tuntuvia. Lapset juoksivat rohdinpaidoissaan ja paljain jaloin läpi vuoden. Syöpäläisiä vilisti sekä ihmisissä että pitkin seiniä. Tarpeet tehtiin mihin sattui nurkan taakse pusikkoon ja talvella oven viereen kasatuille kuusenhavuille. Estoton saunominen kuului myös kuvaan” (Grotenfelt 1995, 35-36).

Taloudenpito perustui omavaraisuuteen. Kaikki tarpeellinen valmistettiin kotona: ruoka, vaatteet ja tarve-esineet. Ainoastaan suola ja rauta ostettiin. Perusravintona oli vilja, josta leivottiin leipää ja keitettiin puuroa. Vilja saatiin pääosin kaskesta, ja pääasiallinen kaskivilja oli ruis. Toimeentulo, vieläpä elämän jatkuminen, oli riippuvainen kaskesta. Kaskiviljelyyn oli valjastettava kaikki työkykyiset, myös lapset. Puut kaadettiin kirveellä (sahan käyttöä ei vielä tunnettu). Palavan kasken viertäminen, niin että puut paloivat kunnolla, ja tulen vartioiminen vaativat paljon työtä. Kiviä ja kantoja kiertäen maa kynnettiin puuatralla ja äestettiin tasaiseksi risukarhilla. Kypsynyt vilja leikattiin sirpillä. Laiska ei niillä ehdoilla menestynyt. Kaski saattoi antaa hyvän sadon, mutta kaskiviljelyyn liittyi myös paljon riskejä. Sadon määrä vaihteli vuodesta toiseen. Sadekesä saattoi kastella kaadetun puun niin perusteellisesti, ettei sitä saatu palamaan. Varhainen halla taas saattoi tuhota sadon ennen kuin se oli kypsä korjattavaksi.

Rukiin ja ohran lisäksi kaskessa viljeltiin naurista. Kaskiviljelyn tuomaa elantoa täydennettiin karjanhoidolla, kalastuksella ja metsästyksellä. Vuoden 1664 maantarkastusluettelon mukaan Vehvilässä saatiin järvestä kalaa talvella, mutta huonommin kesällä.

Pietari Brahen kuvaus savolaisten ruokailutavoista varmaan pitää paikkansa. Kun ruokaa syyspuolella oli, sitä syötiin ahmien. Keväällä se saattoi jo olla vähissä. Ilmeisesti 1600-luvun savolainen talonpoika ei osannut säännöstellä kulutustaan eikä koota varastoja pahoja päiviä varten. Harmaissa taloissa hankien keskellä oltiin talvella ihan yksin. Apua ei ollut mistään saatavissa. Kun ruoka loppui, niin se loppui. Näin kävi vuonna 1690-luvun viimeisellä vuosikymmenellä, jolloin kato aiheutti koko maassa uuden ajan pahimman väestökatastrofin.

Kirjallisuus:

  • Johan Habermanin maantarkastusluettelo Pien-Savosta 1620-luvulta. Toim. Timo Alanen. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki 2004.
  • Suomen hopeaveroluettelot 1571. V:8 Savo. Toim. Matti Walta. SHS, Helsinki 1996.
  • Grotenfelt, Nils Gustav (1997), Hovi Savossa. WSOY, Helsinki.
  • Hämynen, Tapio (1984), Avioliitot ja niiden merkitys Heinävedellä vuosina 1750 – 1850. Piirtoja itäsuomalaiseen menneisyyteen. Veijo Saloheimolle omistettu juhlakirja. Pohjois-Karjalan Historiallinen Yhdistys ry., Joensuu.
  • Hämäläinen, Erkki J. (1993), Talonhaltijaluettelot sukututkimuksen apuneuvoina. Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 43, Pieksämäki.
  • Jutikkala, Eino (2001), Suku ja talo. Ihmisiä, ilmiöitä ja rakenteita historian virrassa. Professori Antero Heikkiselle 60-vuotispäivänä omistettu juhlakirja. Joensuun yliopisto, Joensuu.
  • Lappalainen, Pekka (1961), Pieksämäen seudun historia I. Pieksämäki.
  • Ropponen, Jari, Suonenjoen historia.
  • Sarvas, Anja – Hovi, Olavi (1988), Leppävirran historia I. Pieksämäki.
  • Tepponen, H. (1991), Pieksämäen pitäjän kertomus. Näköispainos, alkup. 1915.
  • Waris, Elina (1999), Yksissä leivissä. Ruokolahtelainen perhelaitos ja yhteisöllinen toiminta 1750 – 1850. SHS, Helsinki.
  • Waris, Elina (2003), Suurperhe – työorganisaatio ja perheiden liitto. Suomen maatalouden historia I. SKS, Helsinki.
  • Voipio, Pentti (1983), Vehviläinen muutti Mertasen sijoille, Genos 54.

Suurista kuolonvuosista isoonjakoon

Vuosia 1696–1697 on totuttu kutsumaan suuriksi kuolonvuosiksi. Arviolta 138. 000 suomalaista menehtyi. Se oli lähes kolmasosa maamme koko väestöstä. Nykyisen käsityksen mukaan ravinnon loppuminen ei ainakaan useimmiten ollut välitön syy tähän katastrofiin, vaan sen aiheuttivat kulkutaudit, joita nälän liikkeelle ajamat kerjäläislaumat levittivät – ensi sijassa pilkkukuume sekä myös lavantauti ja punatauti (Jutikkala 2003, 297). Leppävirran väestötappioiksi on arvioitu 33 %, Pieksämäen 25 % (Muroma 1991, 170-171; Sarvas-Hovi 1988, 155). Suuren Pohjan sodan syttyminen vuonna 1700 toi lisää onnettomuuksia. Ruotsin kruunu vaati riveihinsä yhä uusia ruotusotilaita. Pääarmeijan tuhouduttua Pultavan taistelussa 1709 venäläiset ryhtyivät valloittamaan Suomea. Viipuri kukistui 1710 ja Olavinlinna 1714, minkä jälkeen he kykenivät miehittämään koko Savon. Kun rauha viimein palasi 1721, Ruotsin armeijan riveihin kutsutuista ruotusotilaista vain harvat palasivat kotiin.

Siitä, miten nämä tapahtumat lähemmin koskettivat Pieksämäen Mustanlahden ja Leppävirran Vehvilän Vehviläisiä, ei ole tietoa. Venäläiset näyttävät tulleen tälle seudulle talvella 1714. Tiedetään, että Pieksämäen kirkkoherra Molander pakeni pappilastaan kovalla kiireellä 6. tammikuuta. Leppävirran papit taas jäivät paikoilleen. Venäläismiehityksen ajalta ei ole lainkaan lähteitä. Elämä lienee jatkunut pääasiassa normaaleissa puitteissaan. Molemmat talot olivat syrjässä valtaväyliltä, joita pitkin kerjäläiset laahustivat ja sotajoukot samosivat. Verot maksettiin miehittäjän määräämille starosteille, mutta veroluetteloita ei ole säilynyt.

Kumpaisessakin talossa tapahtui vuosisadan vaihteessa sukupolvenvaihdos, mutta niiden taustoista on vaikea saada selvää. Mustanlahden isäntä Erkki Paavonpoika Vehviläinen katoaa henkikirjasta 1690-luvun alussa. Hänen tilalleen isännäksi tuli Paavo Paavonpoika Vehviläinen, joka esiintyy henkikirjassa 1693 ja 1694. Jo 1697 hänet on merkitty kuolleeksi. Hänen paikallaan maakirjassa on vuodesta 1697 Samuel Paavonpoika ja vuonna 1711 Paavo Erkinpoika. Tämän jälkeen lähteissä on aukko vuoteen 1721 saakka, jolloin Pieksämäen vanhin rippikirja alkaa. Siihen on tällöin merkitty Paavo Erkinpoika Vehviläinen ja tämän veli Erkki sekä näiden äiti Venla Riipinen (s. 1651), joka on sukuhaaramme vanhin nimeltä tunnettu esiäiti ja kuoli vasta 1731. Paavo oli naimisissa Margareta Korhottaren kanssa. Heillä ei ilmeisesti ollut lapsia, koska Paavon kuoltua 1732 isännäksi on merkitty veli Erkki. Hän oli syntynyt 1684 ja eli vuoteen 1748. Samoin kuin veljensä hänet haudattiin Pieksämäen kirkon lattian alle. Tämä kertoo veljesten olleen varakkaita ja pitäjällä arvossa pidettyjä miehiä. Erkki oli naimisissa niin ikään Pieksämäellä syntyneen Riitta Itkosen kanssa. Heidän jälkeläisensä tulivat pitämään Mustanlahden talon isännyyttä useassa polvessa.

Vehvilän isännyyttä 1670-luvun puolivälistä hoitanut vävy ja yhtiömies Pekka Juhonpoika Piispanen kuoli ilmeisesti nälkävuonna 1697. Hänen tilalleen astui hänen veljensä Erkki Juhonpoika. Arvoitukseksi jää, miksi Erkki Erkinpoika Vehviläinen jälleen sivuutettiin isännyydestä. Sekin on mahdollista, että taloa tosiasiassa hallitsi Pekka Juhonpojan vaimo Riitta, joka oli Erkki Erkinpojan sisar.

Leppävirran vanhin rippikirja alkaa vuodesta 1699, jolloin pastori Erik Wirilander aloitti 1699 sen laatimisen. Myöhemmin tähän asiakirjaan on tehty lisämerkintöjä. Vehvilän asukkaiksi on rippikirjaa aloitettaessa merkitty Erkki Vehviläinen ja hänen puolisonsa Kaarina lapsineen, Erkin sisar Riitta Erkintytär sekä tämän lapset Erkki, Lauri ja Pekka Piispanen. Samaan rippikirjasidokseen sisältyy pitäjän asukkaista laadittu luettelo, jossa on mainittu henkilöiden ikä ja sosiaalinen asema. Lasten ikää koskevien tietojen perusteella se voidaan ajoittaa noin vuoteen 1714 (vrt. Sarvas-Hovi 1988, 156). Tämän luettelon perusteella tiedämme, että Vehvilän talossa asuivat tuolloin Erkki Vehviläinen, vaimo Kaarina, lapset Lauri ja Susanna, vävy Erkki Vepsäläinen, tämän vaimo Kaarina sekä heidän lapsensa Kaarina ja Riitta. Lisäksi taloon kuuluivat renki Risto Markkanen vaimoineen, itsellinen Risto Laitinen, sotilas Risto Kolehmainen perheineen sekä leski Venla Vehviläinen. Viimeksimainittu on merkitty köyhien sarakkeeseen. Hänen iäkseen on ilmoitettu 50 vuotta, joten siitä päätellen hän on syntynyt 1660-luvulla. Voisi ajatella, että Venla oli talon tuolloin isännöineen Erkki Laurinpojan tytär, joka leskeksi jäätyään asui kotitalossaan.

Erkki Erkinpoika Vehviläinen oli syntynyt noin 1649 ja naimisissa Kaarina Konttisen kanssa (s. 1660). Heillä oli lapset Marketta (s. 1678), Kaarina (s. 1683),

Ingeborg (s. 1684), Venla (s. 1689), Riitta (1689), Susanna ja Lauri (s. 1696). Erkki Erkinpoika kuoli ”under ryska öfverväldes tid” eli vuosien 1714–1721 välisenä aikana. Isännyyttä hoiti sen jälkeen Kaarina-tyttären aviomies Erkki Vepsäläinen, joka oli tullut taloon 1708. Piispaset ilmeisesti syrjäytettiin, sillä Leppävirran Saamaisten kylässä asuva Lauri Piispanen haki 1712 oikeusteitse osuuttaan äidinisänsä Erkki Vehviläisen perinnöstä. Marketta avioitui Kuopion Vehmasmäkeen Pekka Laitisen kanssa, Ingeborg Kotalahteen Juho Juhonpoika Kauhasen kanssa, Riitta Pieksämäen Markkalan Pekka Pekanpoika Markkasen kanssa, Venla Leppävirran Varkaudesta olevan Matti Matinpoika Holopaisen kanssa ja Susanna Markkalan Hannu Pekanpoika Markkasen kanssa. Kaksi siskoksista avioitui siis veljesten kanssa.

Henkikirjoista päätellen Vehvilän isännyys siirtyi Lauri Erkinpoika Vehviläiselle vasta 1732, jolloin tämä oli jo 36-vuotias. Lauri oli avioliitossa Susanna Savolaisen kanssa, joka oli syntynyt Leppävirralla 1704. Perikunta on saattanut olla riitaisa, ja sen asioita jouduttiin lopulta selvittelemään Leppävirran talvikäräjillä 1741 Lauri Erkinpoika Vehviläisen ollessa kantajana. Erkki Vepsäläinen, karhunkaatajanakin tunnettu mies, oli tehnyt taloon töitä kaksi vuosikymmentä appensa kuoleman jälkeen. Vuonna 1739 hän oli kuitenkin eronnut yhtiöstä ja muuttanut kruununtilalliseksi Pieksämäelle, mutta katsoi taloon tekemänsä työn ja vaimonsa perintöoikeuden perusteella olevansa edelleen oikeutettu käyttämään sen viljelysmaita suorittaen myös asianomaisen vero-osuuden. Tuomioistuin määräsi perinnönjaon suoritettavaksi. Erkki Vepsäläisen todettiin menettäneen oikeutensa käyttää Vehvilän maita. Sisaret (tai virallisesti heidän aviopuolisonsa) ilmoittivat tyytyvänsä perinnönjakoon ja Lauri Erkinpoika otti vastatakseen vanhan äitinsä elatuksesta ja saattamisesta kunniallisesti hautaan. Kaarina Konttinen ei liene kuitenkaan ollut tyytyväinen elämäänsä poikansa taloudessa, sillä hyvin pian hän muutti Vepsäläisten luokse Pieksämäen Tihusniemeen.

Ison vihan jälkeen maamme väkiluku alkoi nopeasti kasvaa. 1700-luvulla se kohosi yli kaksinkertaiseksi. Tämä kehitys on askarruttanut tutkijoita, ja sen selitykseksi esitetään kuolleisuuden vähenemisen rinnalla ehkä vielä suuremmassa määrin lisääntynyt syntyneisyys. Se taas liitetään naisten alhaiseen avioitumisikään. Päätelmät ovat hieman epävarmalla pohjalla, koska vasta 1700-luvun alkupuolelta lähtien lähteet tekevät mahdolliseksi perherakenteen tarkastelun. Pieksämäen osalta kirkonkirjoja on yhtenäisenä sarjana käytettävissä vuodesta 1721 ja Leppävirran osalta vuodesta 1723. Niihin on merkitty myös lapset.

Myös Vehvilässä ja niin ikään Mustassalahdessa pirttiviljely tuotti tuloksia. Vehvilän Lauri Erkinpoika Vehviläisellä ja Susanna Savolaisella oli kaksi poikaa, Erkki ja Lauri, sekä viisi tytärtä. Tyttäret naitiin toisiin taloihin ja pojat jäivät yhdessä pitämään taloa. Erkki Laurinpoika (s. 1727) otti emännäkseen Susanna Lyytikäisen (s. 1730) ja nuorempi veli Lauri (s. 1739) Apollonia Lyytikäisen (s. 1744). Susanna ja Apollonia olivat sisaruksia ja kotoisin Kuopion pitäjän Punnonmäestä (nykyisin Karttulaa). Siten kaikki Vehvilän kylän Vehviläiset ovat kahden veljeksen ja heidän sisaruksia olevien puolisoidensa jälkeläisiä. Erkki ja Susanna saivat viisi poikaa ja neljä tytärtä, Lauri ja Apollonia kaksi poikaa ja viisi tytärtä. Susanna kuoli 1776, minkä jälkeen Erkki otti heti uuden emännän, Annan (s. 1729), jonka sukunimi on jäänyt epäselväksi. Tästä avioliitosta ei ollut lapsia, ja Annan kuollessa 1784 Erkki jäi toistamiseen leskeksi (Jouko Suihkosen laatima sukutaulukko sekä kirje 18. 11. 2007).

Vuonna 1779 Vehvilään ilmestyi maanmittari. Maanmittaus oli isonjaon esitöitä. Maanmittari Isac Reinhold Hasselblattin kartan selitykseksi laatima asiakirja sisältää kuvauksen Vehviläisten tilasta. Talo sijaitsi alavalla paikalla Kuvansi-järven rannalla. Sitä isännöivät veljekset Erkki ja Lauri Laurinpoika Vehviläinen. Enemmän tai vähemmän kivisillä pelloilla viljeltiin ruista, ohraa, herneitä, papuja, hamppua ja hieman pellavaa. Kylvö antoi 3- tai 4-kertaisen sadon. Tilalla oli myös humalatarha. Kasket tuottivat ruista, nauriita, tattaria ja jonkin verran ohraa. Niityt olivat pieniä ja hajallaan, mutta vanhoista kaskista saatiin lisää heiniä, niin että rehua riitti kuudelle tai seitsemälle hevoselle, 16 tai 18 lypsävälle lehmälle ja 20 tai 25 lampaalle. Kalaa saatiin Jylängin ja Kuvansin järvistä nuotalla, verkoilla ja katiskoilla tuskin kotitarpeiksi, mutta ei lainkaan myytäväksi. Metsää oli yllin kyllin, yhtä hyvin tukkipuuta, aidaksia kuin polttopuuta. Tilalla oli kolme torppaa, jotka maksoivat vuokrana kolmasosan peltojensa ja kaskiensa tuotosta. Jylängin joessa oli mylly, joka toimi vain syksyin ja keväin, kun joessa oli paljon vettä. Vehviläiset möivät viljaa, voita ja talia syksyisin kiertäville maakauppiaille tai sitten Loviisaan ja Kokkolaan, mistä ostettiin suolaa ja rautaa kotitarpeiksi. Maanmittari katsoi aiheelliseksi huomauttaa erityisesti siitä, että yhteydet näihin kaupunkeihin olivat huonot ja matkustaminen niihin mahdollista vain talvikelillä. Talo osallistui yhdessä kahden muun talon kanssa Pieksämäen komppaniaan kuuluvan ruotusotamiehen ja viiden muun talon kanssa reservisotamiehen ylläpitämiseen.

Keitä Vehvilän talossa sitten asui? Vuosien 1777-1782 rippikirjan mukaan saman katon alla asui neljä sukupolvea:

Vehvilän Vehviläiset v. 1779
Leskiemäntä Susanna Savolainen 75 v.
Isäntä Erkki Laurinp. 52 v. Isännän veli Lauri Laurinp. 40 v.
Erkin vaimo Anna Laurin vaimo Apollonia Lyytikäinen 35 v.
Poika Lauri Erkinp. 30 v. Poika Lauri Laurinp. 17 v.
Pojan vaimo Anna Holopainen 30 v.Tytär Susanna Laurintr. 12 v.
Pojanp. Matti Laurinp. 7 v. Tytär Briitta Laurintr. 11 v.
Pojantr. Susanna Laurintr. 4 v. Tytär Apollonia Laurintr. 8 v.
Pojantr. Anna Laurintr. 2 v. Tytär Anna Laurintr. 6 v.
Tytär Maria Laurintr. 3 v.
Poika Pekka Erkinp. 26 v.
Pekan vaimo Kaarina Holopainen 24 v.
Pojantr.Anna Pekantr. 2 v.
Pojanp. Erkki Pekanp. 0 v.
Poika Erkki Erkinp. 23 v.
Erkin vaimo Maria Jalkanen 23 v.
Poika Aatami Erkinp. 18 v.
Katariina Erkintr. 14 v.
Poika Paavo Erkinp. 11 v.
Tytär Maria Erkintr. 8 v.

Siis edellisen isännän leski, leskeksi jäänyt ja uudelleen avioitunut isäntä, tämän nuorempi veli emäntineen, heidän yhteensä kolmetoista lastaan, kolme miniää ja viisi lastenlasta. Lisäksi oli piika ja kaksi renkiä. Kaikkiaan 29 henkilöä. (Jouko Suihkosen sukutaulukko ja kirje 29. 6. 2006).

Kiinnitän huomiota tässä mainittujen naisten avioitumisikään, minkä arvioin vanhimman lapsen iän perusteella. Kaikki olivat avioituneet vähän päälle kaksikymppisinä, mikä oli naisten yleinen avioitumisikä Savossa.

Tällaista perhettä tutkijat kutsuvat nykyään suurperheeksi. Itäsuomalaista suurperhelaitosta on käsitelty kahdessakin äskettäin ilmestyneessä väitöskirjassa (Kirsi Sirén ja Elina Waris). Suurperheet olivat 1700-luvulla ja vielä seuraavallakin vuosisadalla hyvin yleisiä kaskialueella. Suurperhetalous oli yhteistalous, joka perustui siihen, että täysi-ikäiset pojat jäivät perheen perustettuaankin asumaan ja tekemään työtä kotitaloonsa. Tyttäret taas naitiin toisiin taloihin – tekemään työtä ja synnyttämään jälkeläisiä. Myötäjäisikseen he saivat yleensä lehmän. Avioon mennessään he säilyttivät oman sukunimensä ja henkilökohtaisen omaisuutensa. Erkki Laurinpojan emännän Susanna Lyytikäisen kuoltua 1776 hänen perunkirjaansa oli merkitty omaisuudeksi vaatteiden lisäksi vain lehmä ja lammas. Oikeustoimikelpoisia naiset eivät olleet, vaan aviomies käytti heidän puhevaltaansa käräjillä. Käytännössä heidän asemansa uudessa kodissa oli riippuvainen iästä, synnytettyjen lasten lukumäärästä ja siitä, miten hyviä työihmisiä he olivat. Katsotaan, että suurperhelaitoksen olemassaolon selittää kaskitalouden suuri työvoimantarve. Toisaalta suuri perhe oli epävarmoina aikoina suojavarustus katastrofien varalta: se antoi turvaa erityisesti vanhuksille ja lapsille. Kaskitalous ja suurperhelaitos painoivat leimansa koko itäsuomalaiseen kulttuuriin. Ruokolahtelaista perhelaitosta tutkinut Elina Waris väittää, että kaski- ja eräkauden kollektiiviset ajattelumallit ja arvot loivat pohjan perhemallille ja ohjasivat perheenjäsenten toimintaa vielä kauan sen jälkeen kun kaskiviljelystä 1800-luvun kolmannella neljänneksellä siirryttiin peltoviljelyyn.

Vehvilän talon rakennuksista sanotaan Hasselblattin laatimassa selostuksessa vain, että ne ovat lailliset ja kuuluvat parhaimpiin – tarkoittaa ilmeisesti sillä seudulla. Asumuksen paikasta ei siinä sanota mitään, eikä se oikein selviä maanmittarin laatimasta kartastakaan. Kuten jo on mainittu, se lienee sijainnut suunnilleen nykyisen Pohjoistalon paikalla. Vuonna 1785 tilalla toimitettiin isojako. Pellot jaettiin siten, että Erkki Laurinpoika sai ns. pohjoispellon ja veli Lauri eteläpellon. Vanha asuintalo jäi Erkille, ja Laurin tuli rakentaa uusi asuinrakennus eteläpellon etelälaitaan. Erkin piti auttaa Lauria uusien rakennusten – saunan, navetan, tallin, keittokodan ja aittojen – pystyttämisessä. Lauri saisi käyttää vanhaa riihtä kunnes ehtisi rakentaa itselleen uuden. Myös kaskimaat ja niityt jaettiin. Lauri sai kaskimaita etupäässä Lapinmäen suunnalta, ja Erkki sai osalleen kaikki kolme torppaa.

Pohjoistalon eteläpuolelta löytyy tänä päivänä tiheän metsän peittämiä rakennusten jäännöksiä, kuten kivijalka ja kaivo. Jossain vaiheessa talonpaikka on hylätty ja asuinsija on muuttunut Vehvilänlahden länsipuolelle, missä on Lahdentaus-niminen talo. Onko hylätty talonpaikka perimätiedon tuntema Ruoma? Siinä olisi siis ollut Lauri Laurinpojan talo, joka rakennettiin 1700-luvun lopulla.

Isonjaon tuloksena Vehvilän tilasta syntyi kaksi itsenäistä tilaa. Erkki Laurinpojan talo oli Vehvilä 1 ja Lauri Laurinpojan talo Vehvilä 2. Samalla suurperhe jakaantui. Vuonna 1796 Erkki Laurinpojan tila jaettiin vielä kolmen pojan, Lauri, Pekka ja Erkki Erkinpoikien kesken. Erkki Laurinpoika oli tällöin jo 69-vuotias. Hän oli ollut leskenä jo yli kymmenen vuotta ja varmaankin päättänyt ruveta viettämään vaarinpäiviä. Vuonna 1801 hän kuoli. Lauri Erkinpojasta tuli Vehvilänlahden rannalla olevan Pohjoistalon sukuhaaran kantaisä ja Pekka Erkinpojan talo Jylängin järven länsirannalla tunnettiin sittemmin nimellä Huuha. Nuoremmista veljeksistä Paavo meni kotivävyksi Lieteniemen Rieponlahteen ja Aatami meni Markkalaan. Nämä talosta pois muuttaneet pojat eivät saaneet kotitalosta maata, eivät myöskään tyttäret. Apollonia avioitui Erkki Holopaisen, Susanna Erkki Konttisen, Kaarina Pekka Jalkasen ja Maria Lauri Miettisen kanssa (Leppävirran syyskäräjät 1801 s. 540-540v.)

Lauri Laurinpoika Vehviläinen kuoli 1808. Tämän molemmat pojat Lauri (s. 1762) ja Pekka (s. 1780) olivat kuolleet varsin nuorina ennen isäänsä. Vehvilä 2 jaettiin siten, että Lapinmäki ja Jussinmäki siirtyivät nuoremman Lauri Laurinpojan pojille Laurille (s. 1789) ja Juholle (s. 1793) ja Lahdentaus Pekka Laurinpojan pojalle Laurille (s. 1803).

Pieksämäen Mustanlahden isäntä Erkki Erkinpoika Vehviläinen kuoli 1748, minkä jälkeen isännyys siirtyi hänen pojalleen Paavo Erkinpojalle. Paavolla ja hänen puolisollaan Kristiina Karhusella oli yhdeksän lasta. Pojat Paavo, Matti ja Lauri jäivät pitämään taloa. Toisin kuin Vehvilässä, Mustassalahdessa kullakin kolmella veljeksellä näyttää olleen oma talo. Paljon väkeä niissäkin asui: Paavolla oli yhdeksän, Matilla kuusi ja Laurillakin viisi lasta.

Matin vaimo oli Liisa Lappi (Lapitar, myös Lappalainen) Suontientaipaleen kylästä. Liisan vanhemmat olivat Olli Lappi (s. 1718) ja Kaarina Vehviläinen (s. 1728). Kaukaa ei puolisoa haettu. Kaarina Vehviläinen oli Vehvilän talosta, vuonna 1696 syntyneen Lauri Erkinpoika Vehviläisen ja Susanna Savolaisen tytär. Matti Vehviläinen oli valinnut puolisonsa oman kylän tyttöjen joukosta. Samoin oli tehnyt hänen nuorempi veljensä Lauri, jonka vaimo Susanna Lappi oli Liisan sisar. Olli Lapin vanhemmat olivat Heikki Lappi (s. 1679) ja Liisa Ukkonen (s. 1682). Liisa Lapista tuli Kotalahden Vehviläisten kantaäiti. Matin ja Liisan ensimmäinen lapsi, Paavo (s. 1775), sai nimensä isänsä isän mukaan, kuten tuolloin oli usein tapana. Toisen pojan syntyessä piti Liisa puolensa. Pojasta tuli Olli (s. 1777) Liisan isän mukaan. Suvussa sittemmin polvesta toiseen esiintynyt Olli-nimi tulee siis täältä. Sitten syntyi Matti (s. 1780), vihdoin myös tyttö Katariina (s. 1783), joka sai nimensä mummonsa mukaan, ja hänen jälkeensä vielä kaksi poikaa, Lauri (s. 1789) ja Pekka (s. 1797).

Vuonna 1793 Mustanlahden tilalla toimitettiin isojako. Lauri Vehviläinen ei silloin enää ollut elossa, vaan taloa hallitsi hänen leskensä Susanna Lappi. ”Pitkän miettimisen jälkeen”, niin kuin pöytäkirjassa sanotaan, Matti Paavonpoika Vehviläinen ilmoitti olevansa valmis luopumaan ”vanhasta talosta” ja asettumaan Leppävirran Kotalahdessa olevalle Lukkarinniemen kruununtilalle n:o 13, jonka hän oli ostanut yhdessä Paavo Paavonpoika Vehviläisen ja Susanna Lapin kanssa. Ehtoihin kuului, että Kotalahdessa ja Mustassalahdessa olevat rakennukset laitettaisiin yhteisvoimin yhtä hyvään kuntoon ja peltoja viljeltäisiin yhdessä kuuden vuoden ajan. Mustassalahdessa maat jaettiin Susannan ja Paavon kesken (Kuopion läänin maanmittaustoimisto, Suonenjoki 2:8). Susanna jäi asumaan vanhaan taloon ja Paavo muutti rakennuksensa Ahopelto-nimiseen paikkaan. Susanna avioitui pian uudelleen Staffan Tiitisen kanssa. Paavon talo pysyi hänen jälkeläistensä hallussa, ja siitä ryhdyttiin käyttämään nimeä Paavola. Vuoden 1905 maakirjan mukaan se on muutettu nimeksi Vanhatalo.

Isonjaon yhteydessä tehdyt ratkaisut johtivat siis siihen, että Vehviläisten suurperheet Vehvilässä ja Mustassalahdessa hajosivat. Tilat jaettiin, ja jälkeläisiä muutti muuallekin. 1800-luvun kuluessa heitä asettui eri puolille Leppävirtaa, Suonenjokea, Pieksämäkeä ja erityisesti myös Rautalammille. Toisaalta on ilmeistä, että kaikki Savon Vehviläiset eivät ole sukua keskenään. Joroisten Kotkatlahdessa asui ainakin vuodesta 1774 torppari Paavo Vehviläinen, joka oli syntynyt 1736 ja jonka emäntä oli Liisa Parratar (Joroisten rippikirja 1774-1786, TK 1671). Tämän Paavon juuria on tuskin mahdollista selvittää.

Kirjallisuus:

  • Jutikkala, Eino (2003), Halla aina uhkana. Suomen maatalouden historia I. Helsinki, SKS.
  • Muroma, Seppo (1991), Suurten kuolonvuosien (1696–1697) väestönmenetys Suomessa. SHS, Helsinki.
  • Sirén, Kirsi (1999), Suuresta suvusta pieneen perheeseen. Itäsuomalainen perhe 1700-luvulla. SHS, Helsinki.
  • Waris, Elina (1999), Yksissä leivissä. Ruokolahtelainen perhelaitos ja yhteisöllinen toiminta 1750 – 1850. SHS, Helsinki.

 

Kotalahden Vehviläiset

Matti ja Liisa

Matti Paavonpoika Vehviläinen muutti siis emäntänsä Liisa Lapin ja kuuden lapsensa kanssa Leppävirran Kotalahden Lukkarinniemeen vuonna 1799. Leppävirran kirkossa hän on puolisonsa ja poikiensa kanssa käynyt ripillä 15.6., mistä päätellen muutto on tapahtunut jo keväällä (Suihkonen taulu 244).

Ei ehkä ollut niinkään ihmeellistä, että Matti Paavonpoika oli aluksi haluton ottamaan Lukkarinniemen taloa. Vuonna 1786 laaditun isojakopöytäkirjan mukaan rakennukset olivat erittäin huonot. Paavo Paavonpoika oli hankkinut talon nimiinsä vuonna 1778, mistä hän esitti kauppakirjan. Kruununtilaan oikeuttavaa hallintakirjettä ei kuitenkaan ollut. Paavo Paavonpoika sanoi selitykseksi sen, että tila oli aivan ilman rakennuksia kun se hankittiin (Kuopion maanmittaustoimiston arkisto: isojakoasiakirjat). Lukkarniemi mainitaan Leppävirran tuomiokirjassa jo vuonna 1668, jolloin lukkari Juhana Tuomaanpoika sai hallintakirjeen veronmaksun laiminlyöneen Heikki Matinpojan kontuun. Vuonna 1836 laaditun katselmuspöytäkirjan mukaan Vehviläiset olisivat aikanaan ostaneet sen maanmittari Miltopaeukselta (Kuopion läänin kuvernöörin päätös 11. 7. 1836, lääninkonttorin päätöskonseptit, Joensuun maakunta-arkisto). Lähellä oli paikka, jota kutsuttiin Unimäeksi. Tarina kertoi, että Unimäessä muuan mies oli nukkunut pellon pientareella seitsemän päivää. Toisen tiedon mukaan taloon oli kerran tullut niin väsynyt nainen, että tämä oli nukkunut heti huoneeseen päästyään. (Jaakko Lehtonen: Paikannimitarinoista ja nimien kansanselityksistä. Leppävirran kirja, toim. Osmo Rinta-Tassi, Pieksämäki 1967, s. 393.)

Lukkarinniemi oli ¼ manttaalin kruununtila. Sen pinta-ala oli runsaat 300 hehtaaria. Päärakennus sijaitsi Kotajärven rannalla hieman nykyisestä rakennuksesta pohjoiseen. Hieta-moreenipohjat olivat hyviä kaskimaita. Peltoviljelyn tultua muotiin peltoa raivattiin ensin Kotajärven rannasta. Lisäksi oli viljeltyjä suoniittyjä. Metsät olivat karjan laitumena. Talolla oli myös torppia (Antero Vehviläisen kertomaa).

Matti Paavonpoika Vehviläinen kuoli 1809 63-vuotiaana. Kuolinsyytä ei tunneta. Sotavuodet 1808 – 1809 olivat Leppävirralla ankaria kuolonvuosia. Seudulla liikkuva sotaväki levitti tauteja, joista tuhoisimpia olivat tällä kertaa kuumetaudit (Sarvas-Hovi 1988, 421).

Matilla ja Liisalla oli kuusi lasta: viisi poikaa ja tytär. Paavo avioitui 1802 Margareeta Iivanaisen kanssa. He saivat kahdeksan lasta. Lauri kuoli 1819 ilmeisesti oman käden kautta. Paavo, Olli, Matti ja Pekka pitivät aluksi Lukkarinniemen taloa yhdessä äitinsä Liisa Lapin kanssa. Jossain vaiheessa he hankkivat haltuunsa useampia tiloja. Kun yhtiö 1829 hajosi, Paavo ja Olli jäivät äitinsä kanssa Lukkarinniemeen ja viljelivät myös Suurijärvi-nimistä tilaa (Kotalahti n:o 38). Matin osuudeksi tuli toinen puoli Salmelan perintötalosta (Kotalahti n:o 24) ja Kotamäen kruununtila (Kotalahti n:o 29) sekä Pekan osuudeksi Mäkitalon perintötalo (Kotalahti n:o 9) ja Välitalon kruununtila (Kotalahti n:o 19) (Kuopion läänin kuvernöörin päätös 11. 7. 1836, lääninkonttorin päätöskonseptit 1836, Joensuun maakunta-arkisto). Matti Matinpoika jäi vanhaksipojaksi. Pekka avioitui 1825 Anna Susanna Lampisen kanssa.

Katariina avioitui 19-vuotiaana (1802) Vehvilän Pekka Vehviläisen kanssa. Kun tämä oli toukokuussa 1807 kuollut, Katariina yhdeksän kuukauden suruajan jälkeen vihittiin niinikään leskeksi jääneen Matti Pekanpoika Vehviläisen kanssa uuteen avioon. Kumpaisellakin oli edellisestä avioliitosta yksi lapsi. Matti omisti Vehvilän kylän mailla 1/6 hehtaarin tilan, josta ryhdyttiin myöhemmin käyttämään nimeä Lampila. Katariinasta siis tuli tämän talon emäntä, ja hän sai Matin kanssa vielä viisi lasta (Suihkonen taulu 244). Lampila on pysynyt Katariinan ja Matin jälkeläisten hallussa. Sen nykyinen isäntäpari ovat Harri ja Tuula Vehviläinen (o.s. Laukkanen).

Olli ja Silja

Olli Matinpoika pysyi pitkään naimattomana. Hän oli jo 37-vuotias, kun hänet lokakuussa 1814 vihittiin Silja (Cecilia) Margareetta Partasen kanssa.

Silja oli kotoisin Leppävirran Saamaisten Partalasta. Hänen vanhempansa olivat Esko Partanen ja Ingeborg Konttinen. Silja syntyi 26. 5. 1798. äiti kuoli tytön ollessa 11-vuotias ja isä meni uusiin naimisiin Maria Kankkusen kanssa. Siljalla oli vanhempi sisar Kerttu (Gertrud), joka pian äidin kuoleman jälkeen meni naimisiin Heikki Tuomaisen kanssa. Silja pääsi ripille 1813, ja samana kesänä hänen isänsä kuoli. Kerttu perheineen asettui Partalan taloon, mistä leskeksi jäänyt Maria Kankkunen muutti pois. 23. 10. 1814 Silja vihittiin Leppävirran kirkossa vain 16-vuotiaana Olli Matinpoika Vehviläisen kanssa. Elina Suihkonen on kertonut perimätietona säilyneen tarinan 16-vuotiaasta tytöstä, joka meni järjestettyyn avioliittoon itseään yli 20 vuotta vanhemman miehen kanssa. Tyttö suuttui tästä niin perusteellisesti, että ei suostunut hääpäivän aamuna nousemaan tarjottuun hevoskyytiin vaan käveli hääpuvussaan koko pitkän matkan kirkolle saakka (Suihkonen taulu 255). Tarina saattaisi sopia Siljan ja Ollin naimakauppaan. He olivat isoisäni isovanhemmat.

Siljan naittaminen niin nuorena on saattanut liittyä siihen, että hän oli täysorpo ja vanhempi sisar miehineen otti haltuunsa kotitalon. Nuoren miniän asema Lukkarinniemessä ei ehkä ollut aivan helppo. Vanhaemäntä Liisa Lappi saattoi olla vielä hyvissä voimissa, ja Ollin vanhemman veljen Paavon emäntä Margareetta Iivanainen oli ollut talossa jo toistakymmentä vuotta. Mutta mikäli yllä kerrottu tarina liittyy juuri Siljaan, hän on varmaankin ollut sisukas ja itsetietoinen nuori nainen. Ensimmäinen lapsi, Matti, syntyi vasta yli kolme vuotta häiden jälkeen. Myöhemmin tuli yhdeksän lasta lisää.

Vuoden 1830 henkikirjan mukaan Lukkarinniemen talossa asui 16 aikuista: leskeksi jäänyt vanhaemäntä Liisa Lappi, Paavo Matinpoika ja hänen vaimonsa Margareetta Iivanainen, Olli Matinpoika ja hänen vaimonsa Silja Partanen, naimaton velimies Matti Matinpoika, nuorin veli Pekka Matinpoika ja hänen vaimonsa Anna Susanna Lampinen, Paavo Matinpojan pojat, Matti vaimonsa Maria Räsäsen kanssa, Kustaa ja Lauri, rengit Olli Mustonen ja Olli Mikkonen sekä piiat Brita Ahokas ja Brita Reinikainen. Taloja lienee silloin jo ollut kaksi, yksi kumpaisellakin veljeksellä. Tilalla oli torppa, jota viljeli Krister Heikkinen, ja sen elätettävänä oli vielä ruotivaivainen Juho Kontinen. Pekka ja Anna asettuivat pian sen jälkeen Kotalahden Lappalanmäkeen (Suihkonen 269).

Syyskuun 16. päivänä 1835 puolen päivän aikaan pääsi tuli irti Paavo ja Olli Vehviläisen talossa Lukkarinniemessä. Leppävirran nimismiehen laatiman kertomuksen mukaan palo lähti liikkeelle pirtin uunin edessä olevasta pärekorista. Tuli levisi nopeasti tiheään rakennetussa pihapiirissä. Vanhaemäntä Liisa Lappi ja viiden kuukauden ikäinen Lauri Gabriel Ollinpoika Vehviläinen menehtyivät liekkeihin ja 32 rakennusta tuhoutui (Kuopion lääninhallituksen saapuneet asiakirjat 93/281 1835, Joensuun maakunta-arkisto). Perimätieto tästä surullisesta tapahtumasta on säilynyt meidän päiviimme saakka. Sen mukaan palo sai alkunsa siten, että sokea Liisa-mummo sytytti kynttilän (Antero Vehviläinen).

Lukkarinniemen talon käytännöllisesti katsoen koko rakennuskanta oli tuhkana. Kun Olli Vehviläisen piti 2. lokakuuta olla käräjillä eräässä velkomisjutussa vastaajana, todettiin hänen olevan poissa, koska oli pystyttämässä kaikkein välttämättömimpiä rakennuksia tulipalon jälkeen.

Jo ennen tulipaloa veljekset olivat ryhtyneet puuhaamaan tilan lohkomista kahdeksi. Keväällä 1831 he sopivat siitä, että Lukkarinniemen ja Suurijärvenmaan tilat jaettaisiin puoliksi. Paavon tuli asettua Lukkarinniemen tilan koillispuolella ja Ollin sen luoteispuolella olevaan taloon. Ajan oloissa poikkeuksellista oli, että jakosopimuksen alla oli myös molempien emäntien, Margareetan ja Siljan puumerkit. Ennen jakotoimitusta veljesten välille puhkesi kuitenkin kiista. Olli halusi rakentaa talonsa vanhalle tontille, Paavo puolestaan vaati veljeään muuttamaan Heikkisen torppaan, joka oli noin kilometrin päässä tilan pohjoisrajalla. Olli vetosi jakosopimukseen, Paavo siihen, että talojen sijaitessa liian lähekkäin palo voisi taas levitä rakennuksesta toiseen. Lääninhallitus vahvisti jaon 11. heinäkuuta 1836 ja ratkaisi kiistan Paavon hyväksi (Kuopion lääninkonttorin I arkisto, saapuneet anomusasiakirjat 1835). Olli ei kuitenkaan luovuttanut, vaan ajoi asiaansa vielä maanmittaustoimituksessa, joka pidettiin 1846 (maanmittausasiakirjat: Leppävirta 11:107). Loppujen lopuksi Olli piti päänsä. Vuonna 1851 laaditun katselmuskirjan mukaan Paavo asui vanhassa talossa ja Olli rakentamassaan uudessa talossa. Ilmeisesti nämä talot olivat samoilla sijoilla kuin nykyisetkin asuinrakennukset, kivenheiton päässä toisistaan.

Paavon taloa kutsuttiin sittemmin Unimäeksi ja Ollin talo piti vanhan nimen Lukkarinniemi. Vuoden 1840 henkikirjan mukaan Unimäessä asui kahdeksan, Lukkarinniemessä 11 aikuista. On luultavaa, että tulipalon jälkeen häthätää rakennettujen asumusten tilalle oli myöhemmin rakennettava uudet. Hillevi Jalkasen kertoman mukaan noin vuonna 1850 Pohjanmaan miehet rakensivat Unimäkeen uuden pohjalaistyylisen talon. Antero Vehviläisen säilyttämän muistitiedon mukaan Lukkarinniemessä oli uusi rakennus, kun Olli Matinpojan poika Kustaa Vilhelm vuonna 1863 toi sinne emännäkseen Alisa Juhontytär Sikasen. Lukkarinniemessä näihin päiviin säilyneen ulkorakennuksen päätyseinään on piirretty vuosiluku 1865.

Olli Matinpoika ja Silja Partanen saivat siis kaikkiaan kymmenen lasta:

Matti (s. 1817)
Reetta Lisa (1819)
Olli Henrik (1821)
Maria Kustaava (1824)
Pekka Rudolf (1827)
Kustaa Ville (1829)
Lauri Kaapriel (1835), joka menehtyi tulipalossa
Anna Loviisa (1836)
sekä kaksostytöt Sohvi Reetriikka ja Henriikka Loviisa (1840).

Silja kuoli heinäkuussa 1848 vain 50-vuotiaana. Olli eli pari vuotta kauemmin. Hän kuoli tammikuussa 1851 74-vuotiaana. Ollin kuoleman jälkeen tehdyn perunkirjan mukaan hänellä oli Lukkarinniemen lisäksi kaksi muuta kruununtilaa – Kotalahti 20 eli Ihanala ja puolet Kotalahti 38:sta eli Suurijärvestä. Hänen talossaan oli kaksi tammaa ja ori, 15 lypsylehmää ja härkä, kahdeksan emolammasta sekä neljä sikaa. Siellä harjoitettiin myös kalastusta, sillä jäämistöön kuului nuotta, kahdeksan verkkoa ja kaksi venettä. Talon sisustus lienee ollut karu, koska kalusteista ilmoitetaan vain yksi kaappi. Kupariset viinapannu ja kahvipannu kertovat omaa tarinaansa. Viinan kotipoltto oli yleistä, ja kahvista oli tullut suosittu nautintoaine talonpoikaistaloissakin. Kahvikuppeja oli kylläkin vain kaksi paria, mutta lautasia tusina. Isännän vaatteista oli varmaan lueteltu vain ne, joilla oli jotakin arvoa: vanha sarkapuku (omgång gamla vallmors kläder), yksi paita, kaksi paria housuja, liivit ja kenkäpari.

Ollin velimies, Unimäen isäntä Paavo Matinpoika kuoli syyskuussa 1852. Viimeisinä elinvuosinaan Paavo oli ”vanha, voimaton ja sokea”. Taloa hoitivat pojat Matti, Kustaa ja Lauri, joiden haltuun se 1851 muodollisestikin siirtyi poikien luvatessa huolehtia vanhasta isästään ”kaikella mahdollisella hellyydellä” (katselmuspöytäkirja KD 59/260 1852). Paavon emäntä Margareetta Iivanainen oli kuollut jo 1850. Näin oli koko sukupolvi poistunut neljän vuoden sisällä. Seuraavana vuonna perilliset lunastivat talonsa perintötiloiksi: Matti, Olli Henrik, Pekka Rudolf ja Kustaa Vilhelm Ollinpoika Lukkarinniemen, Matti, Kustaa ja Lauri Paavonpoika Unimäen (Vuoden 1855 maakirja). Matti, Olli Henrik, Pekka Rudolf ja Kustaa Vilhelm Ollinpojat lunastivat myös Ihanalan perintötilaksi. (KD 57/260, 58/260 ja 59/260 1852).

Perinnöksioston yhteydessä suoritti kruununvouti Gustaf Adolf Krogerus toukokuussa 1852 molemmilla tiloilla virallisen katselmuksen.

Tällöin laaditun pöytäkirjan mukaan Lukkarinniemessä oli seuraavat rakennukset:

34 ½ kyynärää pitkä ja 13 ½ kyynärää leveä rakennus käsittäen pirtin, kaksi kamaria, keittiön ja porstuan sekä ullakkohuoneen ja kaksi komeroa, 200 hopearuplaa

12 kyynärää pitkä ja 9 kyynärää leveä rakennus pystytetty kellarin päälle käsittäen lämpimän huoneen ja porstuan

aitta 6 neliökyynärää

kuusinurkkainen aitta 9 kyynärää pitkä ja 6 kyynärää leveä

kuusinurkkainen aittarakennus, 13 ½ kyynärää pitkä ja 6 kyynärää leveä jaettuna kahteen aittaan alakerroksessa ja kahteen yläkerroksessa

kuusinurkkainen tallirakennus 13 ½ kyynärää pitkä ja 9 kyynärää leveä

navetta 16 ½ kyynärää pitkä ja 13 ½ kyynärää leveä

lampola käsittäen 9 neliökyynärää

lato

puuliiteri 9 neliökyynärää

rakennus oluenpanoa varten (brygghus), 6 neliökyynärää

sauna, 9 neliökyynärää

paja 6 neliökyynärää

aitta 12 neliökyynärää

(Kyynärä = 59, 38 cm)

Saman pöytäkirjan mukaan talolla oli peltoa 14 tynnyrinalaa (tynnyrinala = n. ½ ha), raivattua niittyä, jonka vuosittainen sato arvioitiin 30 heinäkuormaksi, sekä kaskimaita, joita oli säästeliäästi käytetty vain kotitarpeeseen. Metsää riitti rakennuspuiksi ja aidaksiksi, mutta järeämpää puutavaraa ei ainakaan vielä voitu tilalta saada. Karjanlaidun arvioitiin hyväksi. Humalatarhaa ei talolla ollut, mutta kylläkin perunamaata. Taloon kuului myös yksi torppa. Koko talon arvoksi laskettiin 470 hopearuplaa.

Unimäessä oli isompi talo, joka ehkä oli mainittujen Pohjanmaan miesten rakentama. Siinä oli kaksi pirttiä, kamari ja keittiö. Talo oli 48 kyynärää pitkä ja 15 kyynärää leveä, arvoltaan 370 hopearuplaa. Talousrakennuksiin kuului myös tuulimylly. Peltoa oli 16 tynnyrinalaa ja niittyjen heinäsato arvioitiin 50 kuormaksi. Talon arvoksi laskettiin 492 hopearuplaa. Huomiota herättää, että talon mainitaan olleen sisäänlämpiävä (spisugn), mitä mainintaa Lukkarinniemen kohdalla ei ole.

Matti Ollinpoika oli jo 1843 tuonut taloon emännäkseen Eeva Stiina Korhosen. Heille syntyi kuusi lasta, joista kaksi vanhinta kuoli kehtoon. Pekka Rudolf muutti Suonenjoen Vehvilän kylään Rantalan isännäksi. Hän oli urakoitsijana rakentamassa Suonenjoen kirkkoa, joka valmistui 1865. Pekka Rudolfin vaimo oli Eriikka Vilhelmiina Hämäläinen. Heillä oli kuusi poikaa. Olli Henrik avioitui 1858 Serafia Glumeruksen kanssa ja Kustaa Vilhelm 1863 Alisa Sikasen kanssa. Reetta Liisa eli Rietuliisa meni Paavo Luttisen emännäksi Leppävirran Luttilaan. Maria Kustaava avioitui torppari Aapeli Junkkarisen kanssa, Anna Loviisa mylläri Jaakko Raatikaisen kanssa ja Henriikka Loviisa torppari Aapeli Huttusen kanssa. Tyttäristä siis vain Rietuliisa naitiin talonemännäksi ( Suihkonen taulut 255, 256, 258, 259, 262, 263, 266, 267).

Olli Henrik ja Serafia

Olli Henrik Ollinpoika Vehviläinen ja Serafia Glumerus kuulutettiin avioliittoon 31. 7. 1858, ja 19. 9. Leppävirran kirkkoherra Daniel Fredrik Walle vihki heidät. Puhemiehenä oli Paul Luttinen, joka oli naimisissa Ollin sisaren Greta Liisan

kanssa. Kuten isänsäkin Olli oli jo ehtinyt kypsään ikään mennessään naimisiin itseään paljon nuoremman naisen kanssa. Hän oli silloin jo täyttänyt 36 vuotta. Serafia oli vasta 23.

Morsian oli kotoisin Leppävirran Lapinmäestä (Lapinmäki 3, Etelärinne). Hänen vanhempansa olivat Pekka Juho Glumerus ja Ulrika Vänttinen. Glumeruksen ja Vänttisen suvuista tuonnempana.

13-vuotiaana Serafia menetti äitinsä, joka menehtyi 39-vuotiaana reumatismiin. Isä ei näytä avioituneen uudelleen. Kahdesta veljestä vanhempi, Aapeli Juhana (s. 1830), vihittiin 11. 7. 1858 Susanna Loviisa Konttisen kanssa. Mahdollisesti uuden nuoren emännän tulo taloon joudutti Serafian lähtöä miehelään vain pari kuukautta veljen häiden jälkeen.

Ollin ja Serafian elämä tuskin poikkesi muiden tuon ajan leppävirtalaisten talollisten oloista. Toimeentulo saatiin maanviljelystä, jossa viljanviljely oli tärkeintä. Kaskeaminen säilytti asemansa vuosisadan jälkipuoliskolle saakka, ja tärkein viljakasvi oli ruis. Sato käytettiin enimmäkseen oman perheen kulutukseen. Rahatuloja saatiin lähinnä voista, jota myytiin Pietariin. Tarvekalut valmistettiin kotona.

Vuoden 1865 henkikirjan mukaan asui Lukkarinniemen talossa 41 henkilöä: Matti, Olli Henrik, Pekka Rudolf ja Kustaa Vilhelm perheineen, naimattomat tyttäret Maria ja Anna sekä renkejä ja piikoja. Tosiasiassa Pekka Rudolf oli tuolloin jo muuttanut Rantalan isännäksi.

Ollin ja Serafian perhe joutui alusta lähtien kokemaan kovia. Kolme lasta syntyi kuolleina. Kaksi ensiksi syntynyttä poikaa kuoli aivan pieninä. Molempien nimi oli ollut Herman. Yksi poikalapsi syntyi kuolleena. Kun isoisäni syntyi joulukuussa 1865, sai hänkin nimekseen Herman. Suvussa ei näytä olleen muita Herman – nimisiä. Kastettujen luettelosta päätellen Herman oli tuohon aikaan suosittu pojannimi Leppävirralla. Vai olisiko eloon jäänyt Herman Vehviläinen saanut nimensä kuolleitten veljiensä muistoksi? Kolmas lapsista sai nimekseen Olli, joka oli hänen isänsä ja isoisänsä nimi. Kuten edellä käy ilmi, Olli on ollut yleinen nimi sekä Hermanin että Serafian suvussa. Herman Vehviläisen nuorin poika sai nimekseen Esa Olli. Kun minun syntymäni jälkeen isäni Lauri kirjoitti Hermanille pyytäen tätä kummiksi, kirjoitti Herman toivovansa, että pojan nimi muistuttaisi hänen isänsä nimeä. Toivomus täyttyi, mistä Herman kirjoitti olevansa iloinen.

Olli Henrikin ja Serafian lapset olivat siis:

Herman s. 27. 8. 1859 k. 31.1. 1861 (kramppiin)
Herman s. 25. 3. 1861 k. 11. 5. 1861 (tuhkarokkoon)
Kuolleena syntynyt poikalapsi 14. 12. 1861 (keskonen)
Olli Vilhelm s. 4. 12. 1863 k. 7. 6. 1868 (hermokuumeeseen)
Herman s. 11. 12. 1865
Josef 2. 12. 1867

Vuosina 1866 – 1868 koettiin Suomessa sen uudemman historian pahin väestökatastrofi. Noin 15 % maan väkiluvusta – yli 200. 000 henkilöä – menehtyi lyhyen ajan kuluessa. Tämä oli kymmenkertainen määrä normaalivuosiin verrattuna. Näiden ns. nälkävuosien taustalla oli pitkäaikainen kehitys. Suomi oli tuolloin vielä hyvin agraarinen maa. Pellot, joita viljeltiin isiltä perityin menetelmin, eivät riittäneet ruokkimaan kasvavaa väestöä. Viljalla (rukiilla ja ohralla) oli ratkaiseva merkitys väestön ravitsemuksessa. Tavallisen kansan arkiruokavalio käsitti puuroa ja leipää, suolakalaa, perunoita sekä juomana piimää tai kaljaa. Laajoilla alueilla ei saatu riittävästi viljaa edes hyvinä vuosina. Kuljetusyhteydet olivat puutteelliset, ja viljaa voitiin tuoda ulkomailta vain meritse satamien auki ollessa. Pietarin – Riihimäen rataa ryhdyttiin vasta rakentamaan nälkävuosien aikana.

Tämän väestökatastrofin syyt ovat paljon askarruttaneet tutkijoita. Selityksenä on nälänhädän ja tautien yhteisvaikutus. Myös viranomaisten toimia – tai oikeammin niiden riittämättömyyttä – on arvosteltu. Kato oli jo useana vuonna koetellut maan laajoja osia. Vuoden 1867 sääsuhteet olivat maanviljelyn kannalta poikkeuksellisen epäedulliset. Kesä tuli myöhään ja hallat jo elo – syyskuussa, joten kasvukausi jäi aivan riittämättömäksi. Suurissa osissa maata kato oli täydellinen. Varastot olivat vähäiset, ja edessä oli nälkätalvi. Kulkutaudit tekivät tuhoaan ravinnon puutteen heikentämän väestön keskuudessa. Toisaalta ruuan puute ajoi ihmiset liikkeelle, ja vaeltavat kerjäläislaumat levittivät tauteja. Puutteellinen hygienia edisti tautien leviämistä. Eniten kärsivät köyhät, mutta tauti ei karttanut parempiosaisiakaan. Niinpä kymmenesosa maan vähäisestä lääkärikunnasta menehtyi nälkävuosina. Huippuunsa kuolleisuus nousi keväällä 1868, minkä jälkeen se nopeasti laski.

Kulkutautien katsotaan levinneen maahan Venäjältä. Tuon ajan lähteissä taudit esiintyvät tavallisesti nimellä ”tyfus”, joskus myös ”hermokuume”. ”Tyfus” on tavallisesti tulkittu lavantaudiksi. Oiva Turpeinen on kuitenkin päätynyt siihen, että kysymyksessä oli useita eri tauteja, lavantaudin ohella pikkulavantauti, pilkkukuume, toisintokuume, punatauti ja mahdollisesti myös influenssa. (Oiva Turpeinen: Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866 – 1868. Helsinki 1986; Eino Jutikkala: Katovuodet. Suomen maatalouden historia I, SKS:Helsinki 2003, s. 506-513). Osa sairastuneista toipui, mutta joutuivat potemaan pitkään. Usein kulkutautia sairastettiin neljästä kuuteen viikkoon, ja lisäksi toipumisvaihe kesti kauan.

Leppävirtaa pidettiin tuohon aikaan suhteellisen hyvinvoivana maatalouspitäjänä. Vuoden 1866 viljasato oli ollut suotuisa. ”Tyfus” vieraili pitäjässä sekä vuonna 1866 että 1867. Kuolleisuusluvut kohosivat: vuonna 1865 275, vuonna 1866 472 ja 1867 367 kuollutta. Syyskuun alussa 1867 tulivat yöhallat. Piirilääkärin kertomuksen mukaan ne tuhosivat melkein kokonaan ohra- , kaura- , peruna- ja hernesadon ja sen osan ruissadosta, joka vielä oli leikkaamatta. Varastot olivat vähissä, ja edessä oli jälleen turvautuminen hätäleipään.(Rinta – Tassi 1967 s. 52).

Talvella 1868 alkoi kuolleisuus Leppävirralla kohota hälyttäviin mittoihin. Lähin lääkäri oli Rautalammin piirilääkäri Johan Roschier. Paikallista lääkinnällistä asiantuntemusta edusti lähinnä pitäjän lukkari, joka toimi myös köyhäinhoitolautakunnan puheenjohtajana. Häntä Roschier kiittää tarmokkaista toimista tilapäissairaalan järjestämiseksi. Koko vuonna Leppävirralla kuoli 1. 631 henkilöä eli noin 12 % seurakunnan väkiluvusta. Kuolleisuus oli tällöin suurempi kuin missään muussa Pohjois – Savon pitäjässä. Roschierin käsityksen mukaan tyyfus koetteli Leppävirtaa muita ankarammin siitä syystä, että Taipaleen kanavan rakennustöiden tarjoamat ansiomahdollisuudet vetivät sinne paljon kerjäläisiä. Huhti – ja toukokuu olivat pahinta aikaa. Lähes puolet kuolemantapauksista sattui näinä kuukausina.

Tautien leviämistä voidaan yksityiskohtaisesti seurata ainoastaan kirkonkirjojen kuolleiden ja haudattujen luetteloihin merkittyjen kuolinsyiden perusteella. Nämä perustuivat omaisten ilmoituksiin, joiden paikkansapitävyyttä pappi ei tietysti kyennyt arvioimaan, mikäli oli edes kiinnostunut siitä, mikä tauti oli johtanut jonkun seurakuntalaisen lähtöön. Ainakaan yksityistapauksissa näitä tietoja ei voi pitää täysin luotettavina. Leppävirran Kotalahden kylässä ”hermokuumetta” näyttää esiintyneen jonkin verran jo vuonna 1866 ja uudelleen talvella ja keväällä 1867. Koko kylästä kuoli vuonna 1865 20 henkilöä, vuonna 1866 30 ja 1867 24 henkilöä. Koko voimallaan tauti iski kylään helmikuussa 1868. Vuoden ensimmäisen puoliskon aikana kylästä kuoli 98 henkilöä, joista 74 ilmoitettiin kuolleiksi ”hermokuumeeseen”.

Kotalahdessa kuolleisuuden huippu saavutettiin maaliskuussa. Sen jälkeen alkoivat luvut hiljalleen laskea. Kotalahti 35:n tauti tai ainakin kuolema oli kiertänyt pitkään. Mutta toukokuussa se korjasi siellä runsaan sadon. Eeva Stiina Korhonen, Ollin veljen Matti Ollinpojan vaimo, kuoli 6. 5. Seuraavalla viikolla menehtyi Olli Henrik Ollinpoika. Serafia kesti vielä jonkin aikaa. Hänellä oli kolme pientä lasta. Pikku – Olli oli neljä ja puoli, Herman kaksi ja puoli ja Josef vasta puolivuotias. Olen koettanut mielessäni kuvitella tunnelmia Vehviläisen pirtissä noina kohtalokkaina toukokuun viikkoina. Kesä teki tuloaan – varhainen, lämmin kesä, joka oli tuova runsaan sadon. Serafia ei kesää nähnyt. Hän menehtyi 1.6. Hän oli tuolloin 35 – vuotias. Viikkoa myöhemmin kuoli pikku Olli.

Kotalahti 35:stä kuolivat seuraavat henkilöt:

Lukkarinniemestä:

Eeva Stiina Korhonen 6. 5. (hermokuume)
Olli Henrik Vehviläinen 11. 5. (keltatauti)
Serafia Glumerus 1. 6. (hermokuume)
Olli Vilhelm Vehviläinen 7. 6. (hermokuume)

Unimäestä:

Lauri Vehviläinen 25. 5. (hermokuume)
Matti Vehviläinen 13. 6. (hermokuume)