Vehviläisten juuret

Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen. Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet.

Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi, mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.

Ps. 90.

Olli Vehviläinen , Tampereella 23.04.2010

Vehviläiset : Sukukronikka

Ryhdyin laatimaan tätä selvitystä, jotta lapseni ja heidän lapsensa oppisivat tuntemaan juurensa ja kunnioittamaan sitä työtä, johon tämän maan nykyinen vauraus perustuu.

Tähän työhön ovat vuosien kuluessa osallistuneet Hentriikka Kontio (o.s. Vehviläinen), Jouko Suihkonen ja Tero Vehviläinen. Lisäksi olen saanut tietoja ja neuvoja lukuisilta muilta henkilöiltä, joiden nimet asianomaisessa kohdassa mainitaan.

Keitä Vehviläiset ovat?

Vehviläiset ovat vanhaa karjalais-savolaista talonpoikaissukua. Vuosisatojen kuluessa he vain kirves aseenaan tekivät erämaasta asutun. Säämingin ja Pieksämäen historian kirjoittaja, itsekin sääminkiläinen Pekka Lappalainen on näiden raivaajasukujen myöhemmissäkin edustajissa näkevinään sellaisia periytyneitä henkisiä ja ruumiillisia ominaisuuksia, joita ihmisiltä on vaadittu, jotta he ovat kyenneet viljelylle valtaamaan koskemattoman korven ja sen myös hallussaan pitämään.

Väestörekisterikeskuksen tiedoston mukaan Suomessa asui 2003 kaikkiaan 1378 henkilöä, joilla on nykyisenä nimenä Vehviläinen, ja ulkomailla 40. Lisäksi Suomessa asui 467 henkilöä, joilla oli entisenä nimenä Vehviläinen, ja ulkomailla 33. Tärkein keskittymä on viime vuosisadalla ollut Pohjois-Savo. Ennen vuoden 1940 Moskovan rauhaa toinen suuri keskittymä oli Kurkijoella. Mainitun lähteen mukaan ennen vuotta 1944 syntyneiden Vehviläisten yleisin syntymäkunta oli Suonenjoki (216), sitten Rautalampi (54) ja Kurkijoki (48). Vuoden 1966 jälkeen syntyneiden yleisin syntymäkunta oli Helsinki (63), sitten Suonenjoki (59) ja Espoo (30).

Vehviläisiä on siis kaikkiaan lähes 2000. Meitä asuu eri puolilla maata, ja toimimme erilaisissa ammateissa. Mutta mistä olemme alun perin lähtöisin?

Historiallisissa lähteissä Vehviläisen nimen tapaa ensi kertaa Jääsken maakirjasta vuonna 1543. Nimet antavat mahdollisuuden tietää jotakin ajasta, jolta ei kirjallisia lähteitä ole. Nimi Vehviläinen johdetaan venäjänkielisestä henkilönnimestä Fefil tai Feofil. Jossain taustalla täytyy olla Feofil-niminen henkilö. Etunimestä tuli sitten sukunimi. Nimi ääntyi kankeasti suomalaisen suussa, varsinkin jos siihen lisättiin talon nimeä tarkoittava pääte -la, -lä. Niinpä Feofilin talosta tuli Vehvilä tai Vehviälä. Ihmisiä, jotka siellä asuivat, ryhdyttiin kutsumaan Vehviläisiksi. Vehviälän kylä on edelleen olemassa ja kuuluu Ruokolahteen.

Mikä mies oli tämä Feofil, joka on antanut nimensä ensin kylälle ja sitten meidän suvullemme? Nimi kertoo, että hänet oli kastettu ortodoksiseen uskoon. Mistä hän oli tullut? Jääsken tienoot olivat keskiajalla harvaan asuttua syrjäseutua. Varsinkin pohjoinen osa – nykyinen Ruokolahti – sai pysyvän asutuksensa ilmeisesti varsin myöhään. Joensuun yliopiston historian professori Jukka Korpela julkaisi hiljattain teoksen The World of Ladoga, joka käsittelee Laatokan alueen historiaa keskiajalla. Korpela tähdentää, että sillä valtavalla alueella, joka oli Äänisen ja Saimaan välillä, ihmiset liikkuivat yhtä mittaa ja elivät omaa elämäänsä mistään valtiollisista rajoista tietämättä. He olivat suomensukuisia, slaaveja tai saamelaisia. Varsinaista maanomistusta ei ollut, joten ihmiset olivat vapaita liikkumaan. He elivät kalastuksella, metsästyksellä ja – vähemmässä määrin – kaskiviljelyllä. Vain vähitellen Ruotsin vaikutusvalta eteni lännestä ja Novgorodin vaikutus idästä tälle alueelle. Vasta uuden ajan taitteessa saivat valtiolliset rajat merkitystä, kun Ruotsin kuningas ja Moskovan suuriruhtinas ryhtyivät verottamaan asukkaita niillä alueilla, joiden katsoivat kuuluvan itselleen, ja asettamaan tätä varten virkamiehiä.

Nimeä Fefilov esiintyy Novgorodin ja sittemmin Moskovan suuriruhtinaan vaikutuspiiriin kuuluneessa Käkisalmen Karjalassa, jonka väestö oli omaksunut ortodoksisen uskon. Moskovan hallinnon virkamiesten vuonna 1500 laatimasta ns. Vatjan viidenneksen henki- ja verokirjasta tapaa 13 Fefilov-nimistä henkilöä: Sortavalan pogostasta 6, Kurkijoen pogostasta kaksi, Raudun pogostasta kaksi, Salmin pogostasta kaksi ja Korelasta eli Käkisalmen kaupungista yhden. Lisäksi löytyy Raudusta kaksi Fefilatov-nimistä ja Sortavalan pogostasta yksi Fefilkov (Asiakirjoja Karjalan historiasta I, 1987). Viljo Nissilä mainitsee Inkerissä asuneen Faleleiko Fefilovin. Valamon saarella eräs paikannimi viittaa Fefilovin nimeen.

Nämä henkilönnimet eivät todista mitään sukulaisuudesta. Feofil (Teofilus – Jumalan ystävä) oli hyvin suosittu nimi venäläis-ortodoksisessa kultuurissa. Voidaan kuitenkin otaksua, että Jääsken Fefilovit olivat tulleet Laatokan Karjalasta. Laatokan rantamailta asutus pyrki leviämään sisämaahan. Tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että Hiitolan- eli Kokkolanjoki yhdisti Laatokan rannalla olevan asutuksen Saimaan eteläpuoliselle alueelle. Joki oli silloin leveämpi ja vuolaampi kuin mitä se on nykyisin – mutta vielä nytkin se olisi aivan kulkukelpoinen, ellei siihen olisi rakennettu muutamia pieniä voimalaitoksia. Olen mielessäni kuvitellut, että joku Feofil, pitkäpartainen kreikanuskoinen karjalainen (tai saattoi olla venäläinenkin) on soutanut Hiitolanjokea ylävirtaan. Matkassaan hänellä on ollut perheensä, kirves, jousi ja pari vakallista rukiin ja nauriin siemeniä. Hän on sauvonut ylös koskipaikat, tullut Simpeleenjärvelle ja soutanut siitä vielä vähän edemmäs. Löytänyt kirkasvetisen Kymöjärven ja tehnyt tupasensa siihen. Hän on siten antanut nimensä paikalle ja sinne myöhemmin syntyneelle kylälle.

Mutta aivan mahdotonta on sanoa, ovatko meidän 1500-luvun lähteistä tuntemamme Vehviläiset tämän Feofilin biologisia jälkeläisiä vai muualta muuttaneita uudisasukkaita, joita on sitten ryhdytty kutsumaan kylän mukaan. Nimistön perusteella on päätelty, että Jääsken suurpitäjän eli myöhemmän Ruokolahden asukkaat olisivat tulleet pääasiassa lännestä ja olleen hämäläisiä (Hiekkanen 2003, 481; Ylönen 1957, 152-154). Toisaalta jotkut paikannimet – kuten juuri Vehviälä – viittaavat myös vanhaan ortodoksiseen asutukseen.

Vehviläiset ovat lähtöisin Jääskestä

Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa 1323 Novgorod luovutti Ruotsille ”ystävyyden lahjana” Jääsken pogostan samoin kuin Äyräpään ja Savon pogostat. Paikallinen väestö eli arkista elämäänsä hallinnollisista rajoista paljonkaan piittaamatta ja kulki metsälle, kalaan ja kaskimaille niin kuin ennenkin oli kuljettu. Vain vähitellen nämä kolme läntistä kihlakuntaa kasvoivat osaksi Ruotsin valtakuntaa (Korpela 2004, 74, 135). Kreikkalaiskatolisen tilalle tuli roomalaiskatolinen usko ja sittemmin luterilainen oppi. Asukkaiden pääelinkeinona oli kaskiviljelys ja asutus oli aluksi liikkuvaa. Verokirjurin kynästä vuonna 1543 peräisin oleva kuvaus kertoo Jääsken oloista: ”Sitten on vanha tapa siellä läänissä, että kun talonpoika on asunut samalla paikalla 10 tai 20 vuotta, toisinaan enemmän, tai vähemmän, niin irtaantuu hän siitä paikasta ja muuttaa toiseen paikkaan, missä hän parhaiten voi viljellä ja jättää edellisen paikan autioksi, mikä hänellä ennen oli ollut ja josta hän oli maksanut veroa”. Tavallisin asutusmuoto oli mäkien laelle perustettu yksinäistalo. Tällainen kaskiviljely vaati laajoja alueita. Asutuksen lisääntyessä viljelijän käytössä ollut alue kävi ahtaammaksi, asuinpaikka tuli pysyväksi ja sen viereen oli ryhdyttävä raivaamaan peltoa (Ylönen 1957, 161-163). Jääsken etelä- ja keskiosissa peltoviljely oli 1500-luvulla jo vakiintunut, mutta pitäjän pohjoisosissa kaskiviljelyllä oli vielä tärkeä asema (Mäkinen 2002, 22; Ylönen 1957, 308-309).

Kustaa Vaasa järjesti 1540-luvulla uudelleen kuningaskunnan verotuksen. Voudit velvoitettiin pitämään luetteloa verovelvollisista ja verotusperusteista. Näin syntyivät maakirjat, jotka meillä muodostavat väestöhistorian varhaisimman yhtäjaksoisen asiakirjasarjan. Vehviläisen nimi esiintyy ensimmäisen kerran Jääsken maakirjassa 1543, missä mainitaan toistakymmentä tämän nimistä, ja myös Taipaleen maakirjassa samana vuonna (VA 5000 ja 5002). Kaksi vuotta myöhemmin mainitaan Staffan, Peter ja Henrik Vehviläinen (VA 5006). Vuonna 1554 Jääsken veronkantoluettelossa esiintyy ”Staffan Weffilas nötz” eli Stefan Vehviläisen nautakunta Saviniemen kuninkaankartanoon kuuluvana. Saviniemi oli kruunun omistama suurkartano, johon kuului monta kymmentä tilaa. Tuohon aikaan se toimi myös Äyräpään voudin virkatalona (Ylönen 1957, 346-348). Nautakunta oli vanha verotusyksikkö, joka luultavasti oli saanut nimensä piirin yhteisesti hankkimasta veronaudasta. Sen johtoon määrättiin nautakuntamies, luotettavaksi tunnettu ja vakavarainen talonpoika, joka oli vastuussa verojen keräämisestä (Ylönen 1957, 215-216, 264-266). Samassa luettelossa on mainittu myös Hans ja Powall Vehviläinen (VA 5083:59: Jääskis socken uppbörden 1554. Myös VA 5083:237, jossa mainitaan Saffiniemi gård). Jääsken papinveroluettelossa samalta vuodelta esiintyvät Anders, Staffan, Påval, Hanns, Suni ja Oluff Wehviläin (VA 5086:13v-14). Vuonna 1557 laadittu papinveroluettelo käsittää enemmän nimiä. Kiinelän (Kinelä) kylässä asui Anders, Hans, Nils Hansson, Staffan, Powal, Hendrich, Martti, Greius, Suni, Oluff, Michel Wehwiläin, yhteensä 11 veronmaksajaa (VA 5137:57v). Saman vuoden maakirjaan on Wehvilän kylän asukkaiksi merkitty Hans, Staffan, Pavel ja Hendrik Wehviläin (ibid. s. 12v). Tämä on ensimmäinen kerta, jolloin Vehviälän nimi mainitaan lähteissä. Se oli tuolloin neljän savun (talon) kylä, jonka kaikki isännät olivat Vehviläisiä.

Vehviälä lienee alun perin ollut Kiinelän kylään kuuluvan talon nimi. Jääsken kihlakunnan historian kirjoittaja Aulikki Ylönen katsoo nimen edustavan kreikkalais-venäläistä pogosta-aikaa. Toisaalta hän arvelee, että kylässä 1500-luvulla olleen asutuksen ei välttämättä tarvitse periytyä Pähkinäsaaren rauhaa edeltäneeltä ajalta, vaan se saattoi olla syntynyt myöhemmän asutussiirron tietä (Ylönen 1957, 167-168, 479). Se, että Vehviläisiä asuu noin paljon yhdessä ainoassa kylässä, saattaisi mielestäni viitata vanhaan asutukseen. Karjalan nimistöä tutkinut Saulo Kepsu on huomauttanut minulle siitä mahdollisuudesta, että kaikkia Vehviälän kylän asukkaita on voitu sukulaissuhteesta riippumatta ryhtyä kutsumaan Vehviläisiksi.

Pohjois-Savon ensimmäinen Vehviläinen, jonka lähteet tuntevat, on nimeltään Lauri (Lars). Varhaisin häntä koskeva maininta löytyy Tavinsalmen Saamaisten neljänneskunnasta vuonna 1572 laaditusta veronkantokirjasta. Mistä Lauri Vehviläinen oli Tavinsalmelle tullut? Savon historian kirjoittaja Kauko Pirinen ottaa asiaan kantaa varovaisesti. Hän toteaa Tavinsalmelle ilmaantuneen pohjoismaiden 25-vuotisen sodan (1570 – 1595) aikana eräitä sukuja, joilla oli ortodoksisperäiset sukunimet, kuten Ovaskainen, Rahkimoinen ja Vehviläinen. Näiden etunimet eivät kuitenkaan välittömästi viittaa muuttoon Käkisalmen Karjalasta (tarkoittaa Novgorodille ja sittemmin Venäjälle vuoteen 1617 kuulunutta Laatokan Karjalaa). Pirinen huomauttaa tällaisia sukunimiä esiintyneen myös Ruotsille kuuluneessa Viipurin Karjalassa ja monien tulleen myös sieltä (Pirinen 1986, 256). Tämä nyt jo edesmenneen tutkijan ja perheystävän tekemä huomio johdatti minut Laurin jäljille – Ruokolahden Vehviälään.

Tavinsalmen maakirjoissa vuosina 1580 – 1581 olevien mainintojen perusteella tiedämme Laurin patronyymiksi Stefaninpoika (Lars Staffansson). Oliko hänen isänsä sama Staffan Vehviläinen, joka mainitaan Jääskessä vuoden 1545 jälkeen? Varmaa se ei ole, mutta hyvin mahdollista. Jääskestä tiedetään olleen runsaasti muuttoliikettä Savoon ja useiden sukujen asettuneen nimenomaan Tavinsalmelle (Veijo Saloheimon antama tieto, myös Nissilä 1976, 122, Soininen 1961, 64, ja Ylönen 1957, 156-160). Nimiarkiston luettelot eivät tunne ketään muuta Stefan Vehviläistä kuin tässä mainitun. Ikänsä puolesta Stefan ja Lauri saattaisivat hyvinkin olla isä ja poika. Stefan oli siis nautakuntamies, ja hänellä oli Vehviälän kylässä 1/3 kokoveron talo. Kokovero oli alun perin merkinnyt kantataloa, joka keskiajalla oli suorittanut koko veromäärän. Sittemmin kantatalo oli jakautunut useiksi taloiksi, joiden kesken vero oli jaettu (Mäkinen 2002, 39). Henkiveron perusteena oli jousi. Alun perin se tarkoitti miestä, joka oli jo kyllin varttunut pystyäkseen jännittämään jousen. Stefanille on vuonna 1554 merkitty kolme jousta,1557 kaksi,1565 taas kolme ja 1572 neljä jousta. Siitä taas voidaan päätellä, että hänellä oli perhettä – poikia tai/ja vävyjä. Aulikki Ylösen mukaan jousi tarkoitti Karjalassa avioparia (Ylönen 1957 376-377, 512). Stefanilla oli siten saman kurkihirren alla todellinen suurperhe. Otaksun, että Lauri oli yksi noista pojista. Karjalasta Savoon suuntautunutta muuttoliikettä tutkinut Veijo Saloheimo hyväksyy tulkintani, jonka mukaan Lauri olisi Vehviälän Stefanin poika. Hän kirjoittaa, että tämä sopii sataprosenttisesti hänen omiin tutkimuksiinsa (kirje 12. 5. 2003; Saloheimo 2006, 174).

Mielestäni voimme siis otaksua. että Staffan eli Stefan Vehviläinen on vanhin nimeltä tunnettu esi-isämme. Emme tiedä, miten häntä omana aikanaan kutsuttiin. Oliko hän Tahvo, Tahvana, Teppo, Teppana? Minä kutsun häntä Stefaniksi. Hänen poikaansa kutsun Lauriksi, vaikka asiakirjoissa on Lars ja naapurit ehkä sanoivat Lassiksi.

Vuonna 1570 puhkesi Ruotsin ja Venäjän välillä sota, jota on kutsuttu 25-vuotiseksi sodaksi ja myös ”pitkäksi vihaksi”. Siinä oli kysymys Baltian maiden ja Nevan kauppaväylän hallinnasta, jota Ruotsi tavoitteli, mutta myös Suomen itärajasta. Ruotsin kuninkaana oli silloin Juhana III ja Venäjän tsaarina Iivana IV Julma. Tärkeimmät sotatoimet käytiin Virossa ja Liivinmaalla, mutta Karjalasta ja Savosta tuli merkittävä sivusotanäyttämö. Vastustajan alueita pyrittiin molemmin puolin hävittämään, niin että niitä ei voitaisi käyttää hyökkäysten tukialueina. Samalla kuitattiin aikaisempien hävitysretkien kalavelkoja.

Venäjän tsaarin tavoitteena Suomen suunnalla oli Pähkinäsaaren rauhan rajan yli edenneen savolaisasutuksen hävittäminen ja Venäjän karjalaisten toivoman rajan varmistaminen. Vihollisen suorittamien hävitysten lisäksi rajaseutua rasittivat omien joukkojen majoittaminen ja muonittaminen, sotilaiden suorittamat omavaltaisuudet sekä väenotot (Mäkinen 2002). Viimeistä miestä talosta ei viety, jotta talon veronmaksukyky säilyisi, mutta jos talossa oli kaksi poikaa tai renkiä, toinen helposti otettiin nihdiksi. Venäläiset käyttivät hyökkäyksissään nopealiikkeisiä ratsujoukkoja, jotka kykenivät lyhyessä ajassa levittämään tuhoa laajalle. Talvella 1572 ne hyökkäsivät Jääskeen (Kirkinen 1976, 124-125; Mäkinen 2002, 80-81,90). Tuonaikainen lähde kertoo, kuinka ”ryssät tulivat pitäjään ja ryöstivät ja polttivat ja löivät kuoliaaksi kaikki, jotka he saivat käsiinsä”. Vuoden 1574 autiotilaluettelossa mainitaan Stefan Vehviläisen talo niiden joukossa, jotka oli poltettu (VA 5389: 38v; Mäkinen 2002, 90-101 ja 105). Asumattomaksi se ei kuitenkaan jäänyt, sillä vuoden 1575 maakirjassa esiintyy taas Ruokolahden Vehviälän kylässä asuva Staffan Vehviläinen. (Ruokolahti itsenäistyi Jääskestä vuonna 1572). Nyt hänellä oli enää yksi jousi. Pojat olivat ehkä muuttaneet muualle, otettu sotamiehiksi tai menehtyneet sodassa. Suku jatkoi asumistaan Vehviälässä ainakin vielä seuraavalla vuosisadalla. Vuonna 1602 sieltä mainitaan Staffan Vehviläinen, joka saattoi olla jo Stefan Stefaninpoika. 1630-luvun alussa siellä elivät Henrik ja Hans Staffaninpoika Vehviläinen.

Ehkä Vehviläisiä muutti Jääsken seudulta myös muualle Savoon. Säämingin pitäjän historian kirjoittaja Pekka Lappalainen mainitsee, että Jääsken Huhtiskylästä (Ruokolahdelta) kotoisin oleva Heikki Vehviläinen esiintyi 1557 syyskalastajana Puruvedellä.

Ruotsi miehitti 25-vuotisen sodan aikana Käkisalmen Karjalan ja Inkerinmaan. Vuonna 1595 solmitussa Täyssinän rauhassa ne palautettiin Venäjälle, mutta uutta sotaa 1617 seuranneessa Stolbovan rauhassa ne siirtyivät vuosisadan ajaksi Ruotsin omistukseen. Sotatoimien aikana suuri osa alueen kreikanuskoista alkuperäisväestöä oli tuhoutunut tai paennut Venäjälle, ja tilalle muutti luterilaista väestöä Suomesta. Se tuli pääasiassa Viipurin Karjalasta ja Savosta. Kruunu suosi asutusliikettä myöntämällä verovapauksia, eikä voittomaissa suoritettu väenottoja.

Uusien isäntien vuonna 1618 laatimassa ensimmäisessä verokirjassa ei Fefiloveja enää esiinny. Siinä ei ole myöskään Vehviläisiä, mutta kylläkin paljon muita jääskeläisiä sukunimiä. Varhaisin löytämäni maininta Laatokan Karjalan Vehviläisistä on Tiurulan pogostan henkikirjasta 1629. Tiurula kuului Hiitolaan. Tämä henkikirja sisältää yksityiskohtaisempia tietoja kuin muut tuon ajan Laatokan Karjalaa koskevat lähteet. Siinä mainitaan nimiltä kaikki miespuoliset asukkaat, vieläpä pienet lapsetkin. Väestön suuri enemmistö on nimistä päätellen karjalaisia ortodokseja, mutta seudulle on ilmaantunut myös uutta suomalaista luterilaista asutusta. äskettäin muuttaneiden kohdalla mainitaan lähtöpaikkakunta. Useimmat heistä ovat tulleet Jääskestä. Kokkolanjoen (Kåckoilan jocki) kylässä asuivat Olli Kaupinpoika Vehviläinen sekä hänen poikansa Grels (Reko) ja Lauri. Merkintä ”af ålder” tarkoittaa, että perhe oli asunut tilalla jo pitkään. Veijalan kylässä asuivat Jussi Vehviläinen sekä hänen poikansa Johan ja Petari. Heidän sanotaan tulleen Jääskestä noin 15 vuotta aikaisemmin (Asiakirjoja Karjalan historiasta III, 1993, 354, 374). Kurkijoen Aromäen kylässä asuva Juho Vehviläinen mainitaan myös Käkisalmen läänin maakirjassa vuodelta 1631 (Asiakirjoja Karjalan historiasta I, 1987, 436). Muita samannimisiä tuo lähde ei tunne.

1640-luvulta olevissa lähteissä on Vehviläisistä muutamia mainintoja Kurkijoelta ja Hiitolasta (Kotimaisten kielten laitoksen nimiarkisto). Immonen luettelee kuusi Kurkijoen kylää (Aromäki, Elisenvaara, Huhtervu, Mikrilä, Rungonsuo, Sillankorva), joissa asui Vehviläisiä. He olivat asettuneet sinne vuoden 1640 jälkeen, mutta ennen vuosina 1656–1658 Venäjää vastaan käytyä ns. ruptuurisotaa (Immonen 1958, 148). Käkisalmen läänin tuomiokirjakortistossa on aikavälillä 1660–1698 runsaasti mainintoja Hiitolasta (Tiurulasta) ja Kurkijoelta, mutta myös etelämpää Kannakselta Räisälästä ja joitakin Laatokan pohjoispuolelta Kiteeltä, Tohmajärveltä ja Sortavalasta. Kaikkiaan tänä aikana mainitaan näissä lähteissä yli kaksikymmentä eri henkilöä, joiden nimi on Vehviläinen (Käkisalmen läänin tuomiokirjakortisto Kansallisarkistossa). Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tiedostoon vietyjen kirkonkirjamerkintöjen mukaan Laatokan Karjalassa, ennen muuta Sortavalassa, Kurkijoella, Jaakkimassa ja Hiitolassa on 1700- ja 1800-luvuilla asunut hyvin paljon Vehviläisiä.

Myös Inkerissä esiintyy 1600-luvulla Vehviläisiä. Saulo Kepsu on löytänyt Valkeasaaren Revonnenän kylästä seuraavat henkilöt: Ifvan Våffeläinen 1618, Ifvan Fefilof 1622, Ifvan Fefilof med sin son Petter (af ålder) 1623, Ivan Wehviläin ja Petter Wehviläin 1634, 1635, Petter Wehviläin hustru Mato 1640-luvulla. Revonnenä oli aivan Suomenlahden rannalla. Siellä oli 1637 kylä nimeltä Wefilowa. ”Af ålder” siis tarkoittaa, että asianomaiset olivat asuneet paikalla jo kauan (FT Saulo Kepsun ystävällisesti antamia tietoja).

Mistä nämä Laatokan Karjalan ja Inkerinmaan Vehviläiset olivat lähtöisin? Lähteet viittaavat selvästi siihen, että ainakin Kurkijoen Vehviläiset olivat tulleet Jääsken alueelta. Saloheimo on osoittanut, että Käkisalmen lääni sai 1600-luvulla luterilaisen asutuksensa pääasiassa Savosta sen jälkeen kun suurin osa alueen ortodoksiväestöstä oli paennut Venäjälle. Asukkaita tuli kuitenkin myös Viipurin Karjalasta, erityisesti Jääsken kihlakunnasta (Juvonen 1990, 49-51; Juvonen 1996, 61; Saloheimo 1976, 80; Saloheimo 2000, 164-172 ja liitetaulukko 41; Sivonen 1996, 106). Epäilen, olisiko Käkisalmen lääniin tullut Vehviläisiä Savosta. Mistä he olisivat olleet peräisin? Savossa tiedetään tuolloin asuneen Vehviläisiä vain kahdessa talossa – Leppävirran Kotalahdessa ja Pieksämäen Suontientaipaleessa. Näillä perusteilla pitäisin Laatokan Karjalan ja Pohjois-Karjalan Vehviläisten lähtöalueena Jääskeä ja Ruokolahtea.

Luultavasti myös Inkerinmaan Vehviläiset ovat ainakin osaksi lähtöisin Jääskestä. Eräät etunimet kylläkin saattavat viitata myös alueen alkuperäiseen ortodoksiseen asutukseen eli Fefilov-sukuun. Inkerinmaan suomalaisen asutuksen on osoitettu saaneen alkunsa 1500-luvun lopulla, siis jo ennen Stolbovan rauhaa. Asukkaita tuli lähinnä Viipurin Karjalasta, muun muassa Jääskestä (Kepsu 1995, 14, 27; Saloheimo 1992, 69-71). Saloheimo mainitsee ruokolahtelaiset Lauri ja Paavo Hannunpoika Vehviläisen, jotka 1630 olivat muuttaneet Liivinmaalle tai oikeammin Kolppanaan Inkerinmaalle (Saloheimo 1993, 96).

Otaksun, että Jääsken-Ruokolahden tienoot ovat olleet alkuperäinen lähtöalue, josta Vehviläisiä on muuttanut paitsi Savoon myös Laatokan Karjalaan, Pohjois-Karjalaan ja Inkerinmaalle. Toki Vehviläisiä jäi vielä lähtöalueellekin. Heitä on edelleen asunut Ruokolahdella ja myös Parikkalassa. Ruokolahden Vehviälässä heitä ei enää asu.

Inkerin suomalaiset joutuivat neuvostovallan aikana kokemaan kovia. Stalinin vainoissa menehtyneiden tuhansien suomalaisten joukossa oli myös kolhoosilainen Pekka Simonpoika Vehviläinen, joka oli syntynyt Pietarin läänissä Parkolan Kaipialassa 1886. Hänet ammuttiin 16. 12. 1937 (Lahti-Argutina 2001). Pohjois-Inkerin Valkeasaaressa, ainakin Gorskajan (Koronenän) kylässä asuu edelleen Vehviläisiä. Ennen toista maailmansotaa tämä alue oli rajavyöhykettä, ja he joutuivat elämään hyvin ahtaalla ja eristettyinä.

Kirjallisuus:

  • Asiakirjoja Karjalan historiasta 1500- ja 1600-luvuilta I-III. Joensuun yliopisto ja Petroskoin yliopisto (1989, 1991, 1993).
  • Novgorodin vatjalaisen viidenneksen henki- ja verokirja v. 1500 (1906). Suom. J. V. Ronimus. Todistuskappaleita Suomen historiasta VI. SHS: Joensuu.
  • Hiekkanen, Markus (2003), Viipurin lääni – rautakaudesta keskiaikaan. Viipurin läänin historia I: Karjalan synty. Toim. Matti Saarnisto. Karjalan Kirjapaino Oy.
  • Immonen, Toivo (1958), Kurkijoen seutu Ruotsin vallan aikana vv. 1570 – 1710, Kurkijoen kihlakunnan historia. Pieksämäki.
  • Juvonen, Jaana (1990), Vanhan Tohmajärven historia. Pieksämäki.
  • Juvonen, Jaana (1996), Parikkalan historia. Jyväskylä.
  • Kepsu, Saulo, Pietari ennen Pietaria. Nevansuun vaiheita ennen Pietarin kaupungin perustamista (1995). SKS, Helsinki.
  • Kirkinen, Heikki (1976), Karjala taistelukenttänä. Karjala idän ja lännen välissä II. SHS, Helsinki.
  • Korpela, Jukka (2004), Viipurin läänin historia II: Viipurin linnaläänin synty. Karjalan Kirjapaino Oy.
  • Kuujo, Erkki (1958), Kurkijoen vaiheet asutuksen alusta v:een 1570, Kurkijoen kihlakunnan historia. Pieksämäki.
  • Lahti-Argutina, Eila (2001), Olimme joukko vieras vaan. Venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Siirtolaisuusinstituutti, Turku.
  • Lappalainen, Pekka (1970), Säämingin historia I:1. Säämingin kunta/Säämingin seurakunta. Pieksämäki.
  • Mikkonen, Pirjo – Paikkala, Sirkka (1993), Suomalaiset sukunimet. Weilin & Göös, Keuruu.
  • Mäkinen, Anssi (2002), Linnaleirit ja vainovalkeat. Viipurin läänin asutus kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570 – 1595) jaloissa. SKS, Helsinki.
  • Nissilä, Viljo (1976), Suomen Karjalan ortodoksinen nimistö. Eripainos Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteista 1. Lappeenranta.
  • Pirinen, Kauko (1986), Rajamaakunta asutusliikkeen aikakautena 1534 – 1617.Savon historia II:1 Joensuu.
  • Saloheimo, Veijo (1992), Inkerinmaan asutus ja väestö 1618 – 1700. Inkeri: Historia, kansa, kulttuuri. SKS, Helsinki.
  • Saloheimo, Veijo (1993), Itäsuomalaista liikkuvuutta 1600-luvulla. Savosta ja Viipurin-Karjalasta poismuuttaneita. Suomen Sukututkimusseuran julkaisuja 46.
  • Saloheimo, Veijo (1976), Pohjois-Karjalan historia II: 1617 – 1721. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö. Joensuu.
  • Saloheimo, Veijo (2000), Savo suurvallan valjaissa 1617 – 1721. Savon historia II:2. Savon Säätiö. Jyväskylä.
  • Saloheimo, Veijo (2006), Viipurinkarjalaiset kotona ja maailmalla 1541 – 1620. Viipurinkarjalaisten sukunimien esiintyminen muualla Suomessa ja lähialueilla liikkuvuuden mittarina. Suomen Sukututkimusseuran julkaisuja 57, Helsinki.
  • Sivonen, Mika (1996), Tiurulan pogosta muuttoliikkeiden aikana. Liikkuvuutta suurvallan paineessa. Historian tutkimuksia, Joensuun yliopisto n:o 13. Joensuu.
  • Soininen, Arvo M. (1961), Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa. SHS, Historiallisia tutkimuksia LVIII, Helsinki.
  • Ylönen, Aulikki (1957), Jääsken kihlakunnan historia I. Imatra.