Huumoria Vehviläisistä
Huumoria Vehviläisten suvusta
Tähän tekstiin olen koonnut kuulemiani ja lukemiani katkelmia sukuni piiristä. Tässä on kaskuja, koomisia tapahtumia, osuvia lausumia sekä onnistuneita piloja. Osa näistä on tuttuja muista sukuseuran sivuille kirjoittamistani teksteistä. Veljeltäni Artolta, jolle vitsit tarttuvat hyvin mieleen, olen saanut näistä suuren osan. Myös monet muut sukulaiset ovat olleet tietolähteenä. Kaikille olen kiitollinen.
Jutut muuttavat muotoaan suusta suuhun kiertäessään. Niinpä uskon, että tunnistatte tästä jutusta tarinoita, jotka olette kuulleet erilaisena. Luotan monien aikaisempien kirjoittajien, kuten Pirkko Saision, näkemykseen, että liiallisen totuudellisuuden ei pidä antaa pilata hyvää tarinaa.
Olen ryhmitellyt tekstinpätkät asiaan liittyvän henkilön mukaan. Henkilöt ovat satunnaisessa järjestyksessä.
Asko Vehviläinen, maanviljelijä, leipuri ja urheiluhieroja
Koskelan Asko oli paras kaverini lapsuudessa ja nuoruudessa. Hänestä tuli ensin leipuri, avioiduttuaan maanviljelijä ja metsuri ja sattumalta urheiluhieroja. Hierojana hän saavutti valtakunnallista, jopa kasainvälistä menestystä ja tunnettuutta.
Puheessani Askon hautajaisissa sanoin: En malta olla kertomatta muutamia faktoja, jotka konkreettisesti osoittavat edellä mainittuja, hämmästyttäviä asioita.
• Asko juoksi 100 metriä aikaan 10,8, hyppäsi pituutta yli 7 metriä ja työnsi kuulaa yli 15 metriä.
• Asko leipoi kerran 148 täytekakkua kahdeksassa tunnissa.
• Asko seivästi yhtenä päivänä 320 heinäseivästä. Naapuri laski salaa.
• Asko teki 70 tukkimottia kuudessa tunnissa.
• Asko hieroi eräällä leirillä yhtä soittoa 17 hiihtäjää
xx
Suomen Urheiluliiton toimitusjohtaja Jarmo Mäkelä kertoi samassa hautajaistilaisuudessa, että hän sattui olemaan Kuopiossa, kun kuuli Asko olevan keskussairaalan kirurgisella osastolla tekonivelleikkauksen vuoksi. Hän päätti mennä ystäväänsä tervehtimään.
Leikkaus, jossa Askolle asennettiin tekonivelet molempiin polviin, oli ollut edellisenä päivänä. Kun Jarmo jutteli Askon kanssa, huoneeseen tuli leikkauksen tehnyt lääkäri ja kertoi, että leikkaus sujui hyvin ja totesi Askolle, että näillä jaloilla kävelet kyllä hautaan asti.
Asko totesi siihen: ”Tuon minä uskon, varsinkin kun meillä Suonenjoella on sellane tapa, että ne kantaa sen loppumatkan.”
xx
Askon kovat näpit olivat tunnettuja ja eräs uusi naisasiakas kertoi vähän arkaillen, että häntä vähän pelottaa. Siihen Asko tokaisi: ”Älä pelkää, Asko on kanssasi!”
xx
Yhdeltä asiakkaalta oli päässyt kirosana, kun Askon sormet osuvat sopivasti. Asko oli silloin todennut: ”Kirroella suap, kuha et opi noetumaa.”
xx
Myöhäisillalla hieronnassa ollut asiakas arveli, että hän kuolee tähän petille. Siihen Asko vastasi: ”Mustat autot kulkee yölläkin.”
Aarne Vehviläinen, Koskelan Aarne, maanviljelijä ja taksiyrittäjä
1950-luvulla oli kotikylällämme jo joitakin linnunpönttöjä. Niitä kutsuttiin silloin kottaraisen pesimispöntöiksi. Olimme perheen kanssa matkalla Aarnen pirssillä jonnekin sukuloimaan. Maisemia katsellessa ja kommentoidessa huomasimme yhden oikein pienen mökin ja aloimme taivastella sen pienuutta. Silloin Aarne valisti: ”Se on ihmisen pesimispönttö”.
Tauno Vehviläinen eli Lapinmäen Tauno
Tauno oli leppoisa, rauhallinen ja sanavalmis mies. Muistan, kun hän oli meillä lähdössä isäni, Matti Vehviläisen, kanssa Kuopion raveihin. Se oli aina kahden päivän reissu. Tauno kaivoi jotain nahkasalkustaan, jossa oli kaikki matkaan ja yöpymiseen liittyvät tavarat. Hän kysyi minulta, tiedänkö, mitkä ovat kilpa-ajoeväät. Sitten hän valisti tietämätöntä poikasta: ”Kilipa-ajuevväät on makkaroo, kaljoo ja piänsärkypuluveria.”
xx
Kerran naapuri oli ajanut liukkaalla kelillä autonsa ojaan ja tuli Lapinmäeltä hakemaan apua kertoen, että nyt tarvittaisiin konetta auton vetämiseksi ojasta. Tauno ilmoitti: ”Mulla ei oo muuta konetta, kun partakone. Sen suat, jos siitä on hyötyä.”
xx
Hirven metsästyksen alkuaikoina 1950-luvulla sattui erikoinen ja hieman hämmentävä tilanne jahdissa. Uusi eläinlääkäri, joka oli joukossa mukana, antoi ajomiehille pullon, josta oli otettavissa lohdutusta, jos ajo epäonnistui. Hirviä ei saatu, joten pullo pantiin kiertämään. Kun sitä maisteltiin, Tauno totesi: ”Sen pittää olla hyvvee juomoo, kun on niin pahan makuista.”
Kun koko jahtiväki oli koossa, pullon antanut eläinlääkäri ihmetteli, kuinka vähän juomaa oli kulunut. Sitten hän kauhukseen totesi, että oli antanut väärän pullon, sillä siinä oli lehmien poikimahalvauslääkettä. Siitä riemu repesi eritoten niiden keskuudessa, jotka eivät olleet juomaa maistaneet. Harmistunut eläinlääkäri pyysi, että asia jäisi vain paikalla olleiden tietoon. Hän sanoi, että hänen maineensa menee, jos se tulee tietoon. Se luvattiin.
Minäkin näin pienen episodin asiasta, kun satuin olemaan sinä päivänä Koskelassa. Mäntyselän Jussi tuli tupaan, istui penkille ja alkoi nauraa itsekseen. Välillä hän sai kerrotuksi, että hirvireissulla sattui tosi hauska juttu, mutta sitä ei passaa kertoa. Jussi nauroi aikansa ja lähti, ja jätti meidät, Askon, Ainon ja minut, ihmettelemään, mitä tämä nyt oli. Eihän se pysynyt kauan salassa. Pian koko kylä oli asiasta perillä, mutta lääkärille ei siitä koitunut harmia.
xx
Kun metsästysseura täytti 50 vuotta, sitä juhlittiin näyttävästi. Heti juhlan aluksi seuran pitkäaikainen puheenjohtaja Aake Saijonkari sai metsästystorven kiitoksena työstään seuran hyväksi. Aake ilostui lahjasta ja pisti sen kaulaansa roikkumaan alkaen heti puhaltamaan siitä ääntä. Koko juhlan ajan Aake yritti, mutta ei onnistunut. Juhlan lopuksi annettiin vielä tunnustukset niille seuran jäsenille, jotka olivat olleet jo seuraa perustamassa ja vielä jäseninä. Heitä oli vain kaksi, Tauno ja Aake. Miehet saivat prenikkansa ja kääntyessään lähtemään pois kysyi Tauno Aakelta, jolla vielä oli torvi mukana: ”No soetatko vielä jottaen, vae männäänkö poes?”
xx
Arto Vehviläinen muisteli, miten Tauno kertoi käynnistä kuopiolaisella yksityislääkärillä: ”Ensi pit kuunnella valssia. Se kuulosti tutulta. Sitten tulj lasku.” Omasta lääkityksestään Tauno kertoi: ”Aino pistää jonkun pillerin uamulla kahvikupin viereen.”
Hannu Vehviläinen, Lapinmäen Hannu
Äitini Helmi Vehviläinen oli hyvä piirtämään ja hän kuvitti taululle tehdyin piirroksin myös oppituntejaan. Uskontotunnin jälkeen Hannu, joka oli järjestäjänä, tuli keittolaan opettajan luokse ja kysyi: ”Suapiko ne jeesukset pyyhkiä poes?”
Taavetti Vehviläinen eli Ronski-Taavetti, kauppias Lampientaipaleelta
Taavetilla oli sekatavarakauppa Lanpientaipaleella, parin, kolmen kilometrin päässä Suonenjoen keskustasta. Siellä myytiin kaikkea elintarvikkeista lannoitteisiin saakka. Taavetti oli kekseliäs sanankäyttäjä. Hänellä oli omaperäinen ärrä, jonka kirjoittamiseen ei löydy kunnollista asua. Ärrä sorahti ja lorahti, joten käytän sen kirjoittamiseksi lihavoitua ärrää. Taavetti oli tietoinen persoonallisesta ärrästään, mutta ei vältellyt sitä, pikemminkin päinvastoin.
Sodan jälkeen Taavetilla oli kuorma-auto, jolla hän kuskasi puutavaraa kyliltä sahoille ja muille ostajille. Kerran poliisiauto sattui tavoittamaan Taavetin Vehvilän tiellä, kun tukkikuorma eteni verkkaista vauhtia keskellä tietä. Poliisit olisivat halunneet päästä ohi ja soittelivat torvea, mutta ei auttanut. Vasta isommalla tietä, vallantiellä, kuten silloin sanottiin Jyväskylä-Kuopio-tietä, poliisit pääsivät ohi, mutta pysäyttivät Taavetin menon ja alkoivat kyselemään, miksi Taavetti ei anna tietä. ”Etkö tajua, että meillä on kiire?”
Siihen Taavetti vastasi: ”Mikäs kiire teillä on, kun jouvatte vielä purpattelemaan.”
xx
Poliisit pysäyttivät Taavetin kuorma-auton kerran siksi, että rekisterikilpi puuttui auton takaa. Taavetti meni ihmeissään katsomaan ja totesi: ”Kyllä se vielä äskö siinä riippua rötkötti.”
xx
Suonenjoen kirkonkylällä tiedettiin, että Taavetin kaupasta sai kanamunia, vaikka ne olivat lopussa muista kaupoista. Taavetti sai munia etupäässä Iida-siskonsa kanalasta, Vehvilän Koivuharjusta, mutta lisäksi myös omasta pienestä kanalastaan.
Pari kirkonkylän rouvaa oli tiedustelemassa, löytyykö Taavetin kaupasta kananmunia, kun kirkonkylän kaupoissa ei ole.
”Ei oo tällä hetkellä meilläkää, mutta minä kään kopasemassa pesiä, josko sieltä löytys,” Taavetti tuumasi.
Hetken päästä hän tuli ja ilmoitti: ”Nyt on nii, että munat on loppu, mutta varressa löytyy rajoitetusti.”
xx
Taavetin kauppa oli vanhan Kuopio-Jyväskylä-tien varressa. Tonttia oli sen verran, että Taavetti raivasi siihen vähän peltoa. Kun hän ryhtyi ampumaan kantoja lähellä tietä, hän lähetti vaimonsa tien varteen varoittamaan autoilijoita. Siihen aikaan autoja kulki harvakseltaan.
Kun Taavetti nousi suojasta katsomaan, miten kantopommi oli selviytynyt tehtävästään, hän näki miehen ryntäävän tieltä häntä kohti. Mies alkoi huutaa Taavetille, että täällä ammutaan varoittamatta ja hänen autoonsa kopisi multaa ja puunsiruja.
Taavetti yritti kertoa, että vaimo oli siellä varoittamassa, mutta autoilija oli luullut huitojan pyrkivän kyytiin.
Taavetti kuunteli aikansa miehen vuodatusta ja kääntyi sitten suuntaan, josta oli tullut ja huikkasi olkapään yli: ”Kohta tulloo toenen päjjääs!”
Mies lähti rivakasti autolleen, eikä keskustelua niin ollen enää jatkettu.
xx
Joku Taavetin naapuri oli valittanut poliisille, että Taavetti metsästää lähilammen vesilintuja ennen metsästyskauden alkua. Poliisi Ollikainen tuli vierailulle asian takia. Hän kertoi Taavetille kuulleensa, että Taavetti metsästää vesilintuja, vaikka ne vielä ovat rauhoitettuja. ”Onko se totta?”
”Kyllä minä tänäki uamuna kaks’ sorsoo raahotin”
Ollikainen ilmoitti, että hänen on nyt otettava Taavetin haulikko pois. Taavetti haki pyssyn ja antoi sen poliisille, mutta sanoi vielä: ”Tuoha miäräaekaan männessä takasi!”
xx
Taavetti oli väkensä kanssa maantien varressa tekemässä kotiinlähtöä salolla tehdyn puolukanpoiminnan jälkeen. Vakat olivat täynnä puolukoita. Paikalle osunut tuttu arveli mielessään, että noin hyvän tuloksen selittää vain se, että on kerätty marjoja vesakkomyrkytysalueelta. Hän kysyikin: ”Ette kae oo keränny vesakkomyrkkyalueelta? Ei niitä marjoja voe syyvä.”
Taavetti: ”Emminä syö, minä myön!”
xx
Taavetin kaupassa myyntiin myös rasvasillejä. Kun asiakas halusi ostaa, Taavetti kääri hihansa ja nosti sillin sillitynnyrin suolavedestä. Eräälle asiakkaalle Taavetti totesi, kun joutui pitkään haromaan sillin löytääkseen: ”Pakkoo nuo viimeset nii arkiintummaa, että ee meinoo millää suaha kiinni.”
xx
Taavetti oli lyönyt kirveellä jalkaansa ja meni Suonenjoen kunnanlääkäri Arolle, joka usein otatti virtsanäytteen vastaanotolle tulevilta potilailtaan. Heti tullessaan ovella Taavetti ilmoitti: ”Nyt o sellane saeraas, että se ei pulloon kusemalla parane.”
xx
Lääkäri Aro tunnettiin siitä, että hän kirjoitti potilaille monia reseptejä ja apteekissa autettiin asiakasta valitsemaan vain ne lääkkeet, joilla olisi vaikutusta kyseiseen vaivaan. Taavettikin toi nipun reseptejä ja vastasi farmaseutin tiedustellessa, haluaako hän nämä kaikki: ”Otan kaikki, mitkä Foortiin mahtuu.”
Iida Vehviläinen, Koivuharjun Iida
Iida, Ronski-Taavetin sisko, oli tunnettu erityisesti eläinten parantajana. Pienellä tilalla elämä oli rankkaa ja leipä tiukassa. Hänen kolme lastansa pärjäsi elämässä ihan hyvin ja vanhoilla päivillään Iida pääsi lasten kustantamalle etelän matkalle, Mallorcalle.
Se oli hänelle mieleenpainuva kokemus. Hän kertoi porsasjuhlista ja muista kokemuksista tyytyväisenä. Sitten hän totesi: ”Ku siinä istuin lentokoneessa Euroopan yläpuolella ja kahtelin alas, niin aattelin, että nyt oes kaekki muuten hyvin, mutta siälittää nuo köyhät tuolla allaalla.”
Reino Vehviläinen, Koivuharjun Reino
Reino, Iidan mies, oli kotona viihtyvä mies, joka oli jutun kertoja Jumalan armosta. Reino kertoi tavallisista arkisista asioista mutta niin mainiosti, että hänen jutusteluaan tultiin kuuntelemaan jalansyten. Hän istui tuvassa uunin vieressä olevan sängyn päässä, poltti tupakkaa ja nousi välillä sylkäisemään lieteen. Tarinaa tuli verkkaisesti mutta jatkuvasti. Muiden ei tarvinnut kysellä tai ehdotella aiheita. Riitti, kun istui ja kuunteli.
Muistan, kun kerran seurasin Reinon kuvausta kahden hevosen seurustelusta. Tuvassa oli myös isäni Matti ja Sääsken Veikko, Reinon veli. Reino kuvasi kohtausta, jossa Sääsken kiimassa oleva tamma oli aidan toisella puolella ja toisella puolella Koivuharjun ruuna Jysky. Jysky lähinnä vain seisoi aidan vieressä sen verran lähellä, että tamma pystyi turvallaan näykkimään sen turpaa. Mutta tamma oli koko ajan hieveessä. Se tanssi ja tärisi, vinkui ja näykki. Välillä lirahti kahvikupillinen. Tanner oli hetkessä kuin kynnetty.
Reino kertoi tämän tarinan monisanaisesti ja niin uskottavasti, että se olisi talletettuna hienoa sanataidetta. Muistan, että sekä isä että Veikko nauroivat vesissä silmin. Olin silloin vielä pieni poika, mutta minäkin kuuntelin Reinoa mieluusti.
xx
Reino käytti tätä puhepartta aina, kun tilanne sen salli:
”Siinä käv’ niinku enne Oulussa.”
”Mitenkäs siellä sitten kävi?”
”Ei mitenkään!”
Unto Vehviläinen, Koivuharjun Unto
Iidan ja Reinon vanhin lapsi oli nimeltään Unto Pekka. Hän oli minun luokkatoverini neljä vuotta. Lapsena häntä kutsuttiin Pekaksi. Koulussa opettajaäitini Helmi ehdotti, että kutsumanimeksi vaihdettaisiin Unto, koska luokkaa ylempänä oli jo yksi Pekka Vehviläinen Lapinmäestä. Iida hyväksyi asian ja vähitellen kotonakin puhuttiin Untosta eikä Pekasta.
Vietin paljon aikaa yhteisissä touhuissa Koivuharjun poikien, Unton ja Teemun kanssa. Kerran olimme Unton kanssa Hyttikankaalla tekemässä jotain, joko etsimässä linnun pesiä, sieniä tai marjoja. Tiheässä kuusikossa huomasimme edessämme ukkometson, joka lähti juoksemaan pakoon. Säntäsimme perään ja vaikka lintu teki mutkia, onnistuimme saartamaan sen niin, että Unto sai siitä otteen.
Kun metso oli sylissä, se rauhoittui. Arvelimme sen vahingoittuneen ja siksi se oli mahdollista ottaa kiinni. Koivuharjun liiterissä lintu pääsi irti ja lensi heti katonrajaan. Se ei siis päässyt lentoon tiheästä kuusikosta. Unto lähti kertomaan perheelle asiasta ja minä juoksin kotiin syömään. Kerroin jutun kotona ja kysyin, mitä sille pitäisi tehdä. Äiti arveli, että kai se pitäisi päästää vapaaksi, kun on vielä rauhoitusaika. Menin takaisin Koivuharjuun ja huomasin liiterin oven olevan auki. Unto tuli juuri sisältä, joten kysyin, missä metso on. ”Paassa”, oli Unton vastaus.
Teemu Vehviläinen, Koivuharjun Teemu
Teemu oli osaava ja menestyvä kauppamies. Hänen viimeiseksi jäänyt firmansa oli osto- ja myyntiliike Ruljanssiriihi Kuopiossa. Se oli valtakunnallisesti tunnettu paikka. Esimerkki Teemun neuvokkuudesta ja bisnesvainusta oli se, että sponsoroi jotain alasarjan jalkapallojoukkuetta. Kauden päätteeksi hän kustansi koko joukkueelle Leningradin matkan. Teemu maksoi kaiken, mutta jokainen lupasi tuoda tullin läpi yhden Ruljanssiriihessä myytävän haitarin.
Teemu aloitti juttelun heti tavattuaan. Ulkonakin hän tuli ihan viereen ja kallisti vähän päätään ja aloitti. Yleensä hän kyseli. Joku kertoi Teemun innostuksen keskusteluun olleen niin isoa, että hän tuli ulkohuussiin viereiselle reiälle, vaikka ei ollut varsinaista tarvetta, vain saadakseen jatkaa juttua. Haastateltava ei päässyt karkuun.
xx
Teemu oli Lapissa samassa porukassa Arton ja Outin sekä heidän opiskelukavereidensa kanssa. He asuivat perhemajoituksessa, jonka aamiaispöydässä he tapasivat pariskunnan, joka asui samassa talossa. Teemu käynnisti heti keskustelun.
”No mistees sitä työ ootte?”
”Helsingistä”, vastasi mies vähän hämillään.
”Mittees sinä tiet työkses”, kysyi Teemu mieheltä.
”Minä olen professorina Teknisessä Korkeakoulussa Otaniemessä.”
”No sepä sattu! Minä oon romukaappias Kuopiosta!”
Erkki Saijonkari, Pekkalan Erkki
Kuuntelin poikasena miesten juttelua kaupalla, kun postia odotettiin. Maitoliima oli tullut markkinoille ja joillakin oli jo kokemusta. Kaikki olivat sitä mieltä, että liima on hyvä ja sillä on käyttöä. Pekkalan Erkki, silloin vielä poikamies, totesi: ”Se on hyvä liima, mutta haesoo nii ku näpit muanantaeuamuna.”
xx
Hirviporukka oli tulilla lepäilemässä epäonnistuneen ajon jälkeen. Puhuttiin ampumataidosta. Erkki sanoi Huuhan Aatulle: ”Minä oun nii hyvä ampuja, että jos heität hattus ilimaa, niin minä ammun siihen reijän.”
Aatu ei uskonut ja lopulta asia kokeiltiin. Aatu heitti hattunsa niin ylös kuin mahdollista. Erkki oli valmiina aseen kanssa ja odotti, kunnes hattu putosi maahan. Sitten hän laukaisi.
xx
Isä kertoi usein tarinaa, jonka henkilöitä en millään muista, mutta muistelen sen liittyneen Pekkalaan. Kutsun poikaa Jussiksi. Poika oli hyvä laulaja. Hänen isänsä oli ylpeä pojan laulutaidosta ja halusi sitä esitellä aina, kun tilaisuus tarjoutui. Kun talossa oli joku vieras tai vieraita, isä sanoi sopivassa kohdassa: ”Koppooppas Jussi se pässilaalu!” Jussi teki työtä käskettyä ja heläytti ilmoille laulun ”Tuku, tuku lampaitani”.
Esa Vehviläinen, Rantalan Esa
Rantalaan hankittiin nähtävästi 1920-luvun loppupuolella henkilöauto, ilmeisesti T-mallin Ford. Ilmeisesti samanlainen oli myös Sääskessä. Rantalan autoa ajoi kolmesta veljeksestä Esa Vehviläinen, joka oli aviossa Hanna-rouvan, eli kylän opettajan kanssa.
Kun oltiin huviajelulla – muita ajoja lienee ollut vähän – Esa usein kääntyi vaimonsa puoleen ja kysyi: ”Äeti, onko mukavata?” Tämän kysymyksen kuulin usein myös oman isäni esittävän, kun ajelimme ensimmäisellä autollamme.
Hanna-rouva seurasi liikennettä tarkkana, ja jos lähestyttiin jalankulkijaa, Hanna komensi: ”Törräätä, Esa!” Esa käytti äänitorvea käskyn mukaan.
xx
Isältä kuulin tarinan yksistä isoista juhlista. Talossa oli päätetty tarjota häävieraille vain kahvit. Vain pitkämatkalaisille oli varattu ruokaa. Hääväelle ei ollut kerrottu, mikä on käytäntö. Kun joku oli nähnyt ruokia kannettavan, hääväki päätti jäädä odottamaan. Kylän väki odotti tunti tunnin jälkeen, kunnes selvisi, että ruokaa ei todella tarjota. Sitten ymmärrettiin lähteä kotiin. Rantalan isäntä – Esa tai jompikumpi veljistä – oli kertonut myöhemmin, että kotiin tullessa oli niin nälkä, että vasikka piti teurastaa.
Väinö J Vehviläinen, Mäntyselän Jussi
Väinö J oli Jussin käyttämä ’virallinen’ nimi, mutta hänet tunnettiin kylällä Mäntyselän Jussina. Hänet tunnettiin myös monista kujeistaan, joiden kohteeksi joutuivat kyläläiset aina yllättäen. Monesti kujeet olivat vielä sellaisia, että Jussi joutui itse näkemään paljon vaivaa kujeen onnistumiseksi. Ilmeisesti hän piti lopputulosta aina vaivan arvoisena. Kun uhri huomasi joutuneensa kujeen kohteeksi, hän tiesi sen Jussin tekemäksi. Jussin kujeilla oli näet oma tyylinsä.
xx
Kerran talvella pari Jussin veljeä oli illan suussa tullut käymään Mäntyselällä ja sisään tullessaan olivat valitelleet kylmää säätä. Jussi oli kertonut juuri tulleensa saunasta ja ehdottanut, että veljet kävisivät saunomassa ja siten lämpiämässä kunnolla. Veljet läksivät mielellään. Varmaan riisuivat itsensä kylmässä saunan eteisessä ja kiiruhtivat saunaan, joka oli lämmittämätön.
xx
Mäntyselällä oli kylässä sukulaisia, kun ukkonen alkoi yllättäen lähestyä. Muutamat vieraista pelkäsivät ukkosta ja halusivat mennä saunaan sitä pakoon, sillä uskoivat saunan olevan talon turvallisin paikka. Kun ilma oli päällä, Jussi lähti ulos ja haki jostain niin ison kiven, kun jaksoi kantaa, vei sen saunalle ja heitti saunan hirsiseinää vasten.
xx
Jussi hilasi sian pään rantaan ja sousi naapurin verkolle ja kiinnitti pään siihen.
xx
Kerran talvella oli Vehvilän seuratalolla iltakokous ja pihan hevospuomissa oli useita hevosia. Jussi riisui kaikki hevoset valjaista ja valjasti ne uudelleen väärin päin, pää rekeen päin.
xx
Isäkin pääsi uhrin asemaan. Hän asui siiloin vielä Huuhalla ja oli käynyt Mäntyselällä kappireellä. Kappireki on pieni yksipaikkainen reki, jossa on istuimen alla laatikko heinätukon tai jonkin tavaran kuljettamista varten. Jussi oli pistänyt reen istuinlaatikkoon eläimen raadon. Jäätynyt raato oli jäänyt huomaamatta, kunnes kesällä alettiin ihmetellä, miksi Huuhan liiterissä haisee pahalta. Syy selvisi kovan etsimisen jälkeen.
xx
Hieman samanlainen kokemus oli tarjolla myöhemmin, mutta edelleen Huuhalla. Yksi ensimmäisistä hirvistä, jonka Vehvilän porukka ampui, oli uroshirvi. Kun se teurastettiin, oli Jussi onnistunut laittamaan hirven pallit Huuhan Aatun reppuun. Reppu oli Aadan reppu, joten siihen ei koskettu pitkään aikaan. Huuhallakin ihmeteltiin selittämätöntä hajua. Hajun lähde paljastui vasta, kun Aada tarvitsi reppuaan kinkereiden vuoksi.
xx
Jussi sai myös maistaa omaa lääkettään. Kaksi nuoremman polven isäntää oli vetäneet Jussin hevosen ohjakset niin tiukkaan solmuun, että Jussi sai tehdä tuntikausia töitä pimeänä talviyönä saadakseen solmut auki ja päästäkseen ajamaan kotiin.
Taavetti Vehviläinen, Lahdentauksen Taavetti
Lahdentauksen Taavetti oli S A Kotilaisen komppaniassa kirjurina ihan kansakoulupohjalta. Katselivat Kotilaisen kanssa ikkunasta, kun muu komppania harjoitteli kentällä räntäsateessa. Taavetti totesi silloin: ”On se hyvä, että tuli nuorena noita kirjoja katelleeksi, ettei tarte tuolla könytä.”
Aada Vehviläinen, Harjulan Aada
Istuin Vehvilän kaupalla linja-autossa, joka oli lähdössä Suonenjoen kirkolle. Silloin juoksi Harjulan piika rannasta ja pyysi kuljettajaa odottamaan, että Harjulan Aada-emäntä ehtii kyytiin. Aada oli parhaansa mukaan kiirehtämässä joen rantaa kaupalle. Kuljettaja Valtti Laukkanen vastasi: ”No myö lähetää jo hiljoo mänemää.”
Huuhalaiset
Oskari Vehviläinen, s 1890
Oskari oli vanhin Josuan ja Eevan 14 lapsen joukosta. Hän lähti Amerikkaan nuorena miehenä. Elämä siellä kävi hänelle liian kovaksi ja hän palasi takaisin. Hänestä tuli hiljainen työmies Huuhalle. Hänen työsarkaansa oli ensisijaisesti polttopuun huolto. Viikot hän teki töitä, mutta sunnuntaisin hän käveli tapaamaan sisaruksiaan. Hän liikkui aina kävellen rivakkaa vauhtia.
Oskari vieraili Kallioharjussa Iida-siskon kotona, Tattarniemessä Pekka-veljen kotona ja usein myös Alma-siskonsa pojan, Arvin perheessä Salmisella. Sinne on nykytietä matkaa noin 16 kilometriä. Ennen kuin Vehvilänsalontie valmistui, oli kuljettava polkuja pitkin ja matka oli vähintään yhtä pitkä, ehkä muutaman kilometrin pitempi. Oskari ilmestyi yleensä Arvin luokse jo kahdeksan maissa sunnuntaina. Joi kahvit ja poltti tupakan ja hetken istuttuaan lähti takaisin.
Raija Makkonen, nykyisin Raija Kankaanpää, Elvin tytär, vietti kesiä Huuhalla. Raija oli hereillä eräänä sunnuntaiaamuna, kun Oskari oli tekemässä lähtöä. Hän kysyi Oskarilta, minne tämä oli menossa. Arvin luo, oli vastaus. Arvi oli hyvin tuttu Raijalle, kun hän oli aikoinaan asunut Makkosilla Kuopiossa pitkiä aikoja, joten Raija innostui pyrkimään mukaan. Hän kysyi kuitenkin, onko sinne pitkä matka. ”Ei oo. Tuosta vua metän poekki.” Niin Raija lähti mukaan. Hän oli silloin 7-8 vuotias.
Raija muistaa, että Oskari kääntyi aina välillä katsomaan ja odottamaan häntä ja että hän kysyi matkan aikana usein, joko sitä ollaan pian perillä. Oskari vakuutteli, että ihan kohta ollaan. Arvin perheessä Oskarin saapuminen oli tavallista, mutta Raijan tulo mukana aiheutti hässäkän. Väsyneelle työlle annettiin heti juotavaa ja syötävää ja kysyttiin, tiedetäänkö Huuhalla, että Raija on lähtenyt tänne. Arvi soitti välittömästi Huuhalle ja kertoi, mitä oli tapahtunut ja lupasi tuoda Raijan moottoripyörällä takaisin. Raija oli mielissään, kun pääsi moottoripyörän kyytiin. Hänelle jäi koko reissusta kiva muisto.
Iida Sikanen, os Vehviläinen, entinen Vepsäläinen s 1895, ompelija ja keskuksen hoitaja
Keskuksen hoitajana Iida tiesi myös kylän asiat, sillä hän mielellään jäi linjalle kuuntelemaan. Joskus Iida sanoi suoraan, kun pyysi soittamaan johonkin taloon, että siellä ei nyt olla kotona. Ovat kirkolla, mutta tulevat iltaan mennessä.
xx
Iida oli aina positiivinen ja hyvällä tuulella. Hän selvästi tykkäsi ihmisistä ja erityisesti meistä sukulaisista. Kallioharjussa tiesi olevansa aina tervetullut. Iida säilytti hyvän tuulensa ja luontevan otteen elämään pitkän ikänsä loppuun saakka. Arto-veli seurasi hänen vointiaan viimeisinä vuosina ja kertoi hyvin iidamaisen jutun. Iida oli kerran todennut, kun Arto soitti ja kyseli hänen vointiaan: ”Öylössä iltana minusta tuntu, että nyt se kuolema taetaa tulla. Minä jätin hampaat suuhu ja sormuksen sormeen, että tulis nätimpi ruumis. No, ei se sitte tullukaa.”
Eeva Vehviläinen, keskuskeittiön pitäjä s.1897
Eeva oli pikkutyttönä yrittänyt päästä mukaan, kun jotkut aikuiset tekivät lähtöä kirkkoon. Pientä tyttöä ei otettu mukaan jo pitkän matkankin vuoksi. Eeva ei antanut periksi vaan kimputti ja kimputti mukaanpääsystä. Kun hänelle lopulta selvisi, että hän ei saa tahtoaan läpi, hän ilmoitti päättäväisesti: ”Sitten minä julistan koko kirkon poes!”
xx
Litmasen rannalla asuivat jo Maukoset, joiden Eino-poika oli Eevan ikäluokkaa. Josua sanoi kerran Einon isälle, kun he Huuhalla seurasivat lasten touhuja: ”Se tuo teijän Ienokki taetaa katella tuota meijän Ievoo.” Siihen vastasi vain: ”Antaahan lasten haestella toesijaa.”
Emma Pöyhönen, os Vehviläinen, s 1906
Huuhalla tehtiin joskus makkaroita. Ne olivat harvinaista herkkua. mutta jokaiselle ruokailijalle riitti makkara. Emma halusi syödä herkun viimeiseksi ja piti sitä syrjässä lautasen reunalla. Toiset lapset härnäsivät häntä, että he vievät makkaran, kun se ei näytä Emmalle kelpaavan. Niinpä Emma päätti pelastaa makkaransa ottamalla sen käteensä. Hän jatkoi syömistään pitämällä makkarakättä pöydän alla. Koira huomasi tilaisuutensa ja nappasi herkun Emman kädestä, ja se oli hetkessä mennyt. Reaktiot olivat ymmärrettävät. Niinpä tarina jäi elämään.
Emma sanoi minulle, kun olin siinä nuorukaisiässä, että minusta tulee vielä komia mies, kunhan rupean täytymään. Olin silloin hyvin laiha. Kun Emma tapasi minut Huuhalla serkkujuhlissa muutamia vuosikymmeniä myöhemmin, hän katseli minua pitkään ja totesi hymyillen: ”Oot lihonu aeka laella.” Täytyminen oli siis mennyt pahasti yli.
Aatu Vehviläinen, Huuhan Aatu s. 1908
Huuhalla nukuttiin kesäisin aitassa. Pitkän aittarakennuksen keskellä oli miesten aitta ja naisten aitta. Muistan, että siellä nukutti hyvin. Aitassa oli lämpimät täkit, joten aittasesonki oli mahdollisuus venyttää pitkälle syksyyn. Nuorena miehenä Aatu käveli epätavallisen usein unissaan.
Erään alkusyksyn kuuraisena aamuna Aatu oli lähtenyt aitasta kävelemään unissaan Jylängintietä ja kävellyt yövaatetuksessaan aina Järvenpääpellolle, nykyisen Nuutisten mökin kohdalle, ennen kuin heräsi. Paluumatka tapahtuikin sitten juoksujalkaa.
xx
Aatu avioitui melko myöhäisellä iällä Astansa kanssa ja sai kolme lasta. Arto kertoi yhden jutun, jonka hän itse kuuli tyynenä iltana Siepon rantaan. Äänistä päätellen Aatu oli tullut koko perheen kanssa rannalle uimaan. Puheen yli pian Aatun ilmoitus: ”Kahtokeepa lapset, ku isä juoksoo järveen!” Sitten kuului askelten loisketta ja hetken päästä iso pouhahdus, kun Aatu syöksyi veteen. Sitten oli hetken hiljaista, kunnes taas kuului Aatun ääni: ”Voe p…le, kello jäe kätteen!”
Juho Vehviläinen, Huuhan Jussi, s 1915
Jussi oli viimeinen Josuan ja Eevan lapsista. Hänen lapsuudestaan on jäänyt suvun kesken usein toistettu lausahdus. Pieni Jussi-poika oli talvella tutkinut halkoliiterissä kirvestä, kun joku isommista oli varottanut Jussia: ”Elähä vua pane kieltäs’ siihe terrää!” Jussi vastasi: ”She shiinä jo on!”
xx
Huuhalaisille on ollut tavallista, että jotain soittopeliä on soitettava. Arto kokosi sukuseuran tilaisuuksiin soittoporukan, jossa Outi, Arton vaimo, Vehviläinen soitti viulua, Arto kitaraa, Ossi Vepsäläinen, Iidan poika, haitaria ja Jussi mandoliinia. Arto käytti yhtyeestä epävirallista nimeä ”Rutsaus”. Kokoonpano esiintyi sukuseuran tilaisuuksissa mutta myös muissa sopivissa tilanteissa.
Kun Jussin 90-vuotispäivä lähestyi, Jussin tytär soitti Artolle ja kertoi, että Jussille on tarkoitus järjestää yllätysjuhlat Vehvilä-talolla. Hän kysyi, voisiko yhtye soittaa siellä. Se olisi kiva yllätys Jussille. Arto ryhtyi valmistelemaan asiaa ja sopi ensimmäisen harjoituksen. Harjoituspäivänä Jussi soitti ja kertoi, että tytöt näyttävät järjestävän jotain juhlaa hänelle ja kysyi: ”Eiköhä myö soeteta siellä?” Arto vastasi, että kyllä se varmaan sopii ja ehdotti, että harjoitellaan sitten jo tänä iltana. Muistelen, että hyvin ne siellä juhlissa sitten soittivat.
Risto Vehviläinen, ite
Laitan tähän pari omaakin juttua. Olimme kesälomalla Rautalammilla Katin lapsuudenkodin keittiössä. Kati luki juuri tullutta Savon Sanomat-lehteä ja kertoi. Hän kertoi, että lehdessä on kuolinilmoitus miehestä, jonka sukunimi on Jänönen. Sanoin silloin Katille: ”Katoppas onko siinä värssynä ’Mikä sul’ on Jänönen, kun et enää hyppele?’
xx
Olin opiskelemassa Helsingin Yliopistossa ja opiskeluaikaan tapasin Julius Suihkosen kaupan pihassa. Siellä käytiin välillämme keskustelu, jonka muistan vielä 50 vuoden jälkeenkin:
– No sinä se oot ollu siellä Helsingissä niitä kirjoja kahtelemassa.
– No niinhä minä oun ollu.
– Noh, sinultaha se kää.
Siinä keskustelussa oli minulle paljon sisältöä. Julius puhui minulle ensimmäistä kertaa ja puhui kuin mies miehelle. Hän noteerasi minut aikuiseksi. Lapsena totuin siihen, että miehet puhuivat vain harvoin pojille ja silloinkin etupäässä asioista, jotka liittyivät vanhempiin:
– Jäekö isäs kottii?
– Mittee se jäe tekemää?
– Joko teillon pottu nostettu?
Olin otettu noista muutamista sanoista myös siksi, että hän osoitti kiinnostusta, tietämystä ja arvostusta minua kohtaan. Kaiken sen hän onnistui ilmaisemaan muutamalla hivelevällä, savolaisella puheenparrella!
Arto ja Outi Vehviläinen, lääkäripariskunta
Arto ja Outi olivat vuosikausia Kainuussa lääkäreinä ja muuttivat sitten Suonenjoelle aloittaen oman vastaanoton siellä. Arto kertoi, että tuntui mukavasti siltä, että on tullut tutulle kielialueelle, kun vastaanotolle tuli nuori neitonen ja kysymykseen, mikäs se on vaivana, tuli savolaisen täsmällinen vastaus: ”Piä!”
xx
Arto odotti rautatieasemalla autossa istuen Outia, joka oli tulossa Helsingistä. Tuttu mies koputti auton lasiin ja Arton avattua ikkunan selitti, että terveyskeskukseen on niin vaikea päästä, että voisitko vilkasta, mikä tuossa pippelin päässä on. Sitten hän välittömästi laski housut alas siinä parkkipaikalla, jotta Arto voisi katsoa ja kertoa, mistä on kysymys.
xx
Outin vastaanotolla oli käynyt mies, jonka habitus viittasi laitapuolelle. Tunti käynnin jälkeen tuli soitto, jonka taustalla kuului paljon ääniä ja sama mies sopersi: ”Jäeköhä ne minu hampaat sinne teille?” Outi kävi katsomassa vastaanoton odotustilaa ja kertoi, että kyllä täällä yhdet hampaat näyttävät olevan. Mies kertoi käyvänsä ne hakemassa. Iltaan mennessä ne olivat häipyneet.
xx
Vieraileva gynekologi hoiti Arton ja Outin vastaanotolla gynekologiset potilaat. Hän oli juuri tekemässä gynekologista tutkimusta potilaalleen, kun vastaanottohuoneen ovi lensi auki ja sisään marssi mies sanomalehteen kääritty paketti kainalossaan. Mies pudotti pakettinsa työpöydälle, sanoi:”Toen sen hirveliha!”, nosti kättään hyvästiksi ja häipyi. Seuraavana päivänä ovessa oli lukko ja se avattiin vain sisältä päin.
xx
Pikku-Pete tilasi vastaanottoajan itselleen. Outin kehuessa pojan reippautta hän täsmensi: ”Äet viäns numero.”
Sama Pete oli vastaanotolla uudelleen myöhemmin ja nyt lääkärinä oli Arto. Pete kysyi, missä Outi on. Arto selitti, että Outi oli kovin väsynyt, joten hän on lepäämässä. Siihen Pete totesi: ”Kyllä lääkärin pitää jaksaa!” Tämä repliikki on ollut Artolla ja Outilla käytössä useasti kannustamassa raskaina työpäivinä.
xx
Outi valitteli sotainvalidille, että hän oli myöhässä sovitusta ajasta. Tämä vastasi: ”Mulla ei oo ollu kiirettä sen jäläkee, kun ryssän luoti pyssäätti.”
Pertti Vehviläinen, Huuhan Pertti
Pertti onnistui räjäyttämään ilotulitusraketin kädessään. Kasvoihin ja käteen tuli haavoja, joita piti hyvän aikaa parannella. Kun Pertiltä tiedusteltiin asiasta, hän näytti jälkiä, mutta muistutti myös: ”Ei tämä vielä mittää, mutta näkisitpä sen toisen osapuolen.” Pertti lisäsi: ”Tein sen uudenvuoden lupauksen, etten aenakaan vuoteen hanki ilotulitteita:”
xx
Arto oli kertonut Pertille, että rantasauna alkaa olla lämmitetty ja pyysi Perttiä mukaansa saunomaan. Pertti tuli ja Arto ehdotti, että käydään tekemässä vastat tuosta nuoresta koivikosta pellon reunassa. Koivikkoon oli jo päästy, kun Pertti totesi: ”Ee tarvii tehä vastoja tällä kertoo. Näkkyy saana olevan tulessa.” Liekit löivät niin korkealla, että ne näkyivät selvästi.
Juoksujalkaa mentiin soittamaan palokuntaa. Jylängin rannalla paloi Siepon vuonna 1952 rakennettu savusauna. Paljon muuta ei ollut tehtävissä kuin odottaa palokuntaa. Vartin päästä sireenin ääni alkoi kuulua. Entiseltä kaupan paikalta paloauton olisi pitänyt kääntyä Jylängintielle, mutta se jatkoi matkaansa ja ääni kuului pian Autiolahdesta. Lopulta autossa huomattiin virhe ja lopulta päästiin Sieppoon. Palokunta teki nopeasti päätöksen, että ajetaan paloauto rantaan. Siepon pihasta rantaan on vähän alle 200 metriä suoraa kärrytietä.
Paloautoilla on maaseudulla normaalisti mukanaan yleisölaahus. Uteliaita katsojia alkoi ajaa pihaan, joka oli pian täynnä autoja ja katsojia. Pihasta oli esteetön näköala rantaan ja tapahtuman keskipisteeseen. Katsottavaa alkoi tulla.
Paloauto juuttui matkalla rantaan, eikä päässyt jatkamaan. Niinpä palopaikalle kiikutettiin pieni pumppu ja letkuja, joiden avulla keskityttiin kastelemaan läheistä puuvajaa, jotta se säästyisi. Sauna sai palaa rauhassa. Lopulta homma saatiin tehdyksi ja palokunta keräsi kalustonsa palatakseen asemalleen.
Mutta kaikki ei ollut vielä ohi. Paloauto ei liikkunut takaisinpäinkään. Niinpä ratkaisuna oli ruiskuttaa koko painava sammutusvaahtolasti viereiseen lepikkoon. Tämä loppuhuipennus kirvoitti yleisön keskuudessa riemukkaan kommenttiryöpyn. Yleisö poistui tyytyväisenä mutta Suonenjoen VPK:ssa oltiin pikemminkin allapäin.
Lopuksi
Tässä on tarjolla varmaan vain pieni annos suvun piirissä olevasta huumorista. Toivoisin, että tätä aineistoa täydennettäisiin. Lupaan kirjata ylös ja lisätä tähän juttuun, jos muistatte lisää tarinoita, mutta ette halua itse kirjoittaa.
Minut tavoittaa numerosta 050 5544722 tai sähköpostilla osoitteella
risto.vehvilainen@kolumbus.fi
Järvenpäässä 16.2.2025
Risto Vehviläinen