“Tohtorj Iita“, hyväntekijä aina valmiina auttamaan

Iida Vehviläisellä, pientilallisen vaimolla, oli karjakon koulutus, rohkea mieli ja suuri sydän. Näillä eväillä hänestä tuli auttaja ja hyväntekijä, jota koko kotikylä arvosti ja jolle se jäi suureen kiitollisuuden velkaan.

Nuorin kolmestatoista

Iida syntyi 28.8.1914 Kopolan talon tyttäreksi, Eevert ja Riikka Vehviläisen kolmentoista lapsen katraaseen, sen nuorimpana. Äiti-Riikka oli kylällä tunnettu lapsenpäästäjä. Hän kertoi olleensa avustajana ainakin 500 synnytyksessä. Iida oli tarmokas nuoresta pitäen ja hän pääsi alle kahdenkymmenen ikäisenä käymään sekä karjakkokoulun, josta valmistui 1933, että sen päälle vielä siipikarjanhoitokoulun. Koulut käytyään hän toimi jonkin aikaa karjakkona.

Avioon ja pientilan emännäksi

Iida solmi avioliiton Sääsken pojan, Reino Vehviläisen kanssa 14.11.1938. Reino oli rakentanut mökin, Koivuharjun, Sääsken maiden perälle ja raivannut peltoa sen ympäriltä. Sinne muuttivat nuorikko ja Reino edellisestä avioliitosta vuonna 1932 syntynyt tytär Ulla. Reinon ensimmäinen vaimo kuoli Ullan ollessa puolivuotias. Lehmiä ja pienkarjaa hankittiin, kuten pientiloilla oli siihen aikaan tapana. Reino teki töitä kodin ulkopuolella, jos siihen löytyi mahdollisuuksia.

Omia lapsia Iidalle syntyi kolme: Unto 1942, Teemu 1944 ja Sinikka 1946. Ruokakuntaan kuului sodan jälkeen vielä kasvattitytär Liisa. Niinpä perheen elannon hankkiminen oli erittäin kovan työn takana. Lehmistä, joita enimmillään oli kolme, saatiin niukka perustulo. Vähitellen Iida alkoi lisätä kanojen määrää saadakseen leipään jatketta. Kuitenkin kaikki mahdolliset rahan ansaitsemiskeinot oli käytettävä. Iida keräsi syksyisin sieniä ja toimitti suolasieniä paikalliseen kauppaan. Myös marjoja kerättiin myyntiin. 1940-luvun lopulla Koivuharjussa oli emakkosika, jota porsitettiin ja porsaat myytiin.

Iida kertoi, että Reino palasi sodasta eri miehenä, kuin oli sinne lähtenyt. Hänestä oli tullut hiljainen ja vetäytyvä mies, joka vältti ihmisten parissa liikkumista, jos vain voi. Niinpä Iida otti vastuun perheen taloudenpidosta ja asioiden hoidosta. Pientä helpotusta tiukkaan talouteen toi Hyllysuolle tehtävä tie, jonka rakentamiseen Reino pääsi hevosineen töihin.

Kanankasvattajasta mansikanviljelijäksi

Kanojen määrä lisättiin määrätietoisesti vähitellen. Ensimmäinen hautomakone hankittiin, kun vielä ei ollut sähköä. Toinen, suurempi ja vähemmän valvontaa vaativa hankittiin 1950-luvun lopulla, kun taloon oli saatu sähköt. Siinä haudottiin 300-400 munaa kerralla. Enimmillään munivia kanoja oli 400. Munien markkinointi oli hankalaa, mutta onnistui kuitenkin Taavetti-veljen avustamana. Vakallinen munia toimitettiin linja-autolla kahdesti viikossa Taavetille, joka myi ne kaupassaan Suonenjoella.

Mansikanviljely levisi vähitellen koko kylään 1950-luvulta lähtien. Koivuharjussa lähdettiin mukaan. Aluksi mansikat myytiin itse sekä Kuopion että Jyväskylän torilla. Iida oli torikauppias mutta myös lapset avustivat. Myöhemmin myynti hoitui välittäjien kautta. He hakivat marjat suoraan tilalta, joten väki saattoi keskittyä sesongin aikana vain poimintaan. Koivuharjussakin mansikanviljelystä tuli vähitellen ainoa elinkeino. Ensin hävitettiin kanat ja lopulta luovuttiin myös lehmistä. Lehmien myynti oli Iidalle tunteikas luopuminen.

Tohtorihommiin vähitellen

Aluksi Iidasta käytettiin kylällä nimeä “Reinon Iita“. Kun kanankasvatus oli isoimmillaan, puhuttiin myös “Muna-Iitasta“. Sitten kun talon nimi tuli tutuksi, puhuttiin “Koivuharjun Iitasta“ mutta lopulta hänet tunnettiin “Tohtorj Iitana“. Sen nimen hän itsekin hyväksyi mieluusti. Se oli kyläläisten antama arvonimi, jonka hän oli toimillaan hankkinut.

Äiti-Riikan perua lienee ollut Iidan asenne arkielämän ongelmien ratkaisemiseen. Niihin tartutaan tarmolla ja kovalla itseluottamuksella. Karjakon koulutuksesta hän oli saanut hyvät perusvalmiudet hoitaa lehmien tavallisimpia sairauksia ja ongelmia. Pian tuli selväksi koko kylälle, jonka jokaisessa talossa oli lehmiä, että Iida osaa ratkoa lehmiin liittyviä ongelmia. Pitäjässä oli eläinlääkäri, mutta usein talossa ei ollut varaa kutsua häntä tai sitten häntä ei olisi kuitenkaan saatu paikalle riittävän nopeasti. Näin Iidaa alettiin hakea paikalle, kun lehmissä ilmeni joitain poikkeavaa.

Tavallisimpia tapauksia olivat poikimahalvaukset sekä suolen tai nielun tukokset. Kaikki olivat ongelmia, jotka johtivat hoidotta pian lehmän kuolemaan. Iidalle ne olivat usein työläitä rupeamia, mutta tehtäviä, jotka hän selvitti käytännössä aina. Iida hoiti vähitellen myös muita eläimiä. Ummetusta ja nielutukoksia oli myös hevosilla ja hän ratkoi niitäkin tarvittaessa. Tyypillinen rutiinihomma oli myös sianporsaiden salvaminen eli kuohitseminen.

Iidaa haettiin apuun myös ihmisten ongelmiin. Riikan tavoin hän toimi kätilön roolissa useita kertoja 1940- luvulla. Sattuipa myös tapaus, jossa Iida haettiin selvittämään mökin ukon ummetusta. Ongelma ratkesi samoilla menetelmillä kuin eläintenkin kanssa. Monia öitä hän myös vietti sairaiden ihmisten luona voimatta tehdä juuri muuta, kuin rohkaista ja neuvoa viemään potilas lääkäriin.

Kaikki ajopelit käytössä

Iidaa haettiin aluksi hevosella. Sitten alkoi tulla taloihin moottoriajoneuvoja. Niinpä Iidakin matkasi traktorilla, mopon tai moottoripyörän takana ja lopulta autollakin. Kerran eräs isäntä oli selvästi maistissa tullessaan moottoripyörällä Iidaa hakemaan. Iida pohti, mitä matkasta voisi seurata, mutta lähti mukisematta mukaan. Perille saavuttua isäntä kiirehti kertomaan emännälleen: “Iita tulj kyytii iha kyselemätä, mutta sinä et uskalla lähtee, vaekka ajasin selevin päen.“

Asialliset varusteet

Iida hankki kunnolliset työvälineet hoitohommia varten. Hän pystyi myös tarvittaessa leikkaamaan ja ompelemaan. Hänellä oli myös hyvä varasto lääkkeitä. Suonenjoen vanha eläinlääkäri luotti häneen niin paljon, että hän kirjoitti Iidalle myös penicilliniä, varhaisinta antibioottia, joka tuli nopeasti myös eläinlääkinnän käyttöön.

Muutamia epätavallisia tapauksia

Eräänä juhannusaattona tuotiin Koivuharjuun uroskissa, joka oli tapellut toisen kanssa niin, että sen toinen kives oli lähes irrallaan. Iida hoiti kuohitsemisen loppuun, ja molemmissa taloissa päästiin juhannuksen viettoon.

Juuri poikinut lehmä oli repinyt utareensa halki kävellessään rosoisen liekatapin yli. Lehmä vuoti verta noronaan. Iida riensi paikalle ja ompeli utareet kiinni. Lehmä pelastui ja lypsi hyvin.

Eräältä isännältä, joka yksin hoiti eläimiään jokseenkin boheemilla tyylillä, oli unohtunut sian kuohitseminen porsasiässä. Niinpä hän vihdoin ymmärsi, että homma on tehtävä, kun sika oli jo satakiloinen. Tarvittiin pari naapuria avuksi. Sika houkuteltiin jauhoilla pitkällään olevaan tynnyriin. Kun se oli siellä, tynnyri nostettiin pystyyn, sidottiin sorkat ja Iida pääsi leikkaus- ja sidontahommiin.

Koivuharjun oma hevonen sai haassa potkun toiselta hevoselta kylkeensä niin, että kylki aukesi ja suolia työntyi aukosta ulos. Iida kutsui eläinlääkärin paikalle. Eläinlääkäri suositteli hevosen lopettamista. Iida työnsi suolet sisälle, ompeli aukon kiinni, laittoi ison kääreen päälle ja otti hevosen pihapiiriin liekaan. Syksyllä ruuna oli valmis normaaleihin töihin ja eli vielä pitkään.

Hyvä mieli palkkana

Iidalle ei tullut mieleenkään pyytää mitään palkkiota avusta. Hän lähti aina, niin yöllä kuin päiväkin, koska halusi auttaa. Se kuului asiaan. Jotkut, varsinkin isoimmissa taloissa, antoivat palkkioksi jauhoja, tai leivän tai perunoita. Joskus joku antoi jopa vähän rahaakin. Useimmilla ei ollut rahaa lainkaan ja muutenkin oli vaikeaa, joten kiitoksen lisäksi Iidalle oli palkkana hyvä mieli. Hänelle tuotti mielihyvää, kun sai autetuksi naapureitaan. Hän rakasti eläimiä erittäin paljon ja nähdessään niiden selviytyvän hän tunsi suurta tyydytystä.

Aina hymyilevä

Iida oli positiivinen ja hyvätuulinen aina ihmisten kanssa toimiessaan. Tiukkoinakaan aikoina hän ei masentunut vaan painoi menemään tomerasti ja positiivisena. Koskaan hän ei osaansa valittanut, päinvastoin. Viimeisinä vuosinaan hän pääsi jo vähän helpommalla. Lapset itsenäistyivät ja tulivat toimeen omillaan ja pystyivät jopa tukemaan äitiään, joka jäi leskeksi vuonna 1967.

Iida pääsi jälkipolven kustantamana myös kerran etelänmatkalle, Mallorcalle. Se oli hänelle mieleenpainuva kokemus. Hän kertoi porsasjuhlista ja muista kokemuksista tyytyväisenä. Sitten hän totesi: “Ku siinä istuin lentokoneessa Euroopan yläpuolella ja kahtelin alas, niin aattelin, että nyt oes kaekki muuten hyvin, mutta siälittää nuo köyhät tuolla allaalla.“

Iida sai varmaan paljon voimia hiljaisesta ja useimmilta piiloon jääneestä uskonnollisuudestaan. Opettaja Helmi Vehviläinen, Iidan lähin naapuri piti onnittelupuheen Iidalle hänen täyttäessään 50 vuotta. Hän kiitti Iidaa ensin hyvästä naapuruudesta ja uskollisesta ystävyydestä ja jatkoi sitten mm:

“Ihminen on pohjimmiltaan itsekäs ja ajattelee omaa parastaan ja mukavuuttaan. Mutta tänään on erikoisen suuri syy meidän kaikkien kyläläisten osoittaa kiitollisuutta sinulle vuosikymmenien aikana suorittamastasi työstä Vehvilän karjakannan hyväksi. Olkoon yö tai päivä, olet ollut valmis antamaan apuasi. Tästä asiasta voisi puhua päivän, niin mittavaa se on ollut. Naapurina tiedän, ettei tässä talossa ole ovi koskaan yölläkään lukossa, että avun hakijat voivat aina tulla.“

Helmi Vehviläinen kertoo vähän myöhemmin, että hän on kiitollinen Iidalle yhdestä sykähdyttävästä aamuhartaudesta: “ Toin tapani mukaan puhelinsanomaa apua tarvitsevalta ja menin navetan ovelle. Emäntä oli lypsyllä ja samalla hän luki ääneen isämeitää.“

Iida kuoli 27.11.1982 työnsä ääreen.

Syksyllä 2010 Risto Vehviläinen