Veikko Ilmari Vehviläinen

Muistelmia Veikko Ilmari Vehviläisestä (s.7.3.1916, k. 24.5.1993)

Ensimmäinen muistikuva Veikko-sedästäni on vuodelta 1946, kun isäni Jalmari ja Veikko nostivat isänsä ja ukkini Juho Vehviläisen ruumisarkun kotini Paloahon ns. etukamarista hevoskärryn lavalle. Olin silloin kolmevuotias. Hautajaiset eivät ole jääneet mieleeni.

Tarkempi tutustumiseni Veikkoon ja vaimoonsa Jennyyn alkoi syksyllä 1954, kun aloitin oppikoulun Suonenjoen Yhteiskoulussa ja kortteeriasumiseni setäni talon vinttikamarissa. Salmela -nimisen maalaistalon pinta-ala oli n. 9 ha ja muoto pitkä ja kapea suorakaide alkaen Suonenjoesta ja päätyen Lylyjärveen. Se sijaitsi Jalkalantien varrella suuren kauppias- ja kestikievaritalon Kopolan ja Paavo Halosen, ”Kurkku-Paavon” tilan välissä. Peltoa oli parin, kolmen lehmän, sian ja hevosen ruokintaan riittävästi. Veikko oli juuri rakentanut uuden navetan, jossa oli myös sauna kertalämmitteisine pönttökiukaineen. Kuukausivuokrani oli 4000 mk ja oma voi eli puoleksi nimellinen. Koulumatkani oli noin kilometri. Vanhassa mansardikattoisessa 2-kerroksisessa talossa oli alhaalla tupakeittiö ja kaksi kamaria, yläkerrassa eteinen ja kaksi kamaria.

Tilan omistivat setäni ja isäni puoleksi. Veikko ja Jenny olivat lapsettomia ja he pitivät minun lisäkseni muitakin vuokralaisia. Alakamarissa asui jo vanhapoika, Kutvosen huonekalutehtaan konepuuseppä Martti Hyvönen. Lisäksi toisessa yläkamarissa asui Veikon vanhempi veli, maanmittausinsinööri Otto Vehviläinen ja hänen minun ikäinen poikansa Pekka, joka kävi Sammalselän koulun viidettä luokkaa. Eli Jenny-emännän ruokittavana oli viiden hengen kirjava ”mieskatras”.

Veikko oli erikoisen rauhallinen, harvapuheinen mietiskelijätyyppi. Hän harrasti mm. veikkausta ja shakkia, kuunteli tarkasti radiosta urheilukisat kuten maaottelut, olympialaiset ja MM-kisat. Nuorempana hän oli työntänyt kuulaa. Pekka oli koulun käsitöissä nikkaroinut shakkilaudan ja nappulat, joilla pelaili minun kanssa. Ennen pitkää Veikko ilmestyi minun ja Otto Pekan taakse. Ei ole vaikea arvata keiden väliseksi ottelu muuttui. Kun Eero Ojanen pelasi radioshakkia jonkin venäläisen kanssa (yksi siirto viikossa), kamarin pöydällä oli Veikon nappulat tilanteessa mukana. Hän fundeerasi pitkin viikkoa siirtoja ja pelin jatkoa. Muistaakseni Ojanen luovutti pelin aika alkuvaiheissa.

Veikko oli käynyt nuoruudessaan maamieskoulun, joka sijaitsi lähellä Salmelaa. Isäni kertoman mukaan koulun päästötodistuksessa oli pelkkiä kymppejä. Puukäsityön taidonnäyte oli kamarin peilipiironki, jonka lautasaumat olivat värittömät (ei tummaa liimaa näkyvissä).

Veikko neuvoi Pekkaa murtolukulaskuissa komentelemalla välillä: ”Supista, supista ennen kuin kerrot!”

Veikon tupakointi ansaitsee erityismaininnan. Pillilupi oli merkki ja tyyli seuraavanlainen: Pitkä imaisu, poskien pullistus ja hidas palautus. Minä en huomannut minne savu katosi. Lisäksi hän poltti tupakan lähes loppuun tuhkaa karistamatta.

Veikko ei karsastanut uutta tekniikkaa. Hän osti 50-luvulla vielä harvinaisen miesten polkupyörän, jossa oli 3-vaihteinen napavaihde. Minua se kiinnosti kovasti ja kokeilin sitä Veikolta salaa. Mutta hän olikin pihalla minua vastassa ja käski äkäisesti pois pyörän selästä.

Hän oli myös ensimmäisiä sähköparranajokoneen käyttäjiä, kun ne tulivat markkinoille.

Alkoholia Veikko käytti harvoin. Muistan hänen olleen juovuksissa pari, kolme kertaa 7-vuotisen asumiseni aikana. Yksi kerta on jäänyt mieleeni. Hän oli isäni kanssa ollut Puijon kisoissa katsomassa, miten heidän siskonpoikansa Niilo Väisänen pärjäisi 15 km hiihdossa. Pahinta kilpakumppania, Veikko Räsästä he olivat odottaneet taskunauriit kädessä ja Pekka Tiilikaisen selostusta kuunnellen. ”Ei nää Räsä-ukkoo, ei nää Räsä-ukkoo, aeka männöö umpeen”. Tätä Veikko hoki monta kertaa, kun oli käyty Kuninkaankadun kaupassa juhlajuomaa ostamassa siskonpojan voiton kunniaksi.

Mielestäni merkittävimmän ”uran” Veikko teki varhaisperunan viljelijänä ja kasvatustekniikan kehittäjänä. Hän rakensi ensin pienen lautareunaisen lavan ja eristi sen roudalta pehkuilla. Siihen hän istutti huhtikuussa taimet, jotka oli pantu itämään helmikuussa. Mullistavin keksintö oli kate. Se ei ollut perinteistä lasia, vaan kaksinkertaista muovia tai muoviputkea, johon oli työnnetty raamiksi suorakaiteinen rimakehikko.

Se eristi hyvin, mutta lumisade tuotti hankaluuksia ja ohut muovi repeytyi helposti. Myöhemmin Veikko sai vahvempaa muovia ja lavan pinta-ala kasvoi vuosi vuodelta. Tärkeintä oli saada uudet perunat torimyyntiin Kuopioon ennen juhannusta tai vielä aikaisemmin. Alkuun ei ollut juuri kilpailijoita ja Veikon mielestä litrahinnan saattoi asettaa pilviin. Uudet perunat juhannuspöydässä oli tosi kova juttu siihen aikaan. Pian tuli kilpailijaksi ns. Siilinjärven ukko, jonka kanssa Veikko kisaili myös siitä, kumpi ehtii aamulla saada parhaan myyntipaikan torin ylänurkasta.

Eräänä vuonna kevät tuli aikaisin ja Veikko istutti taimet jo maaliskuun lopussa ja hekotteli, että nyt ollaan ykkösiä ja lyödään rahoiksi. Kova takatalvi meinasi palelluttaa viljelykset. Siitä viisastuneena Veikko osti öljykäyttöiset lämpölamput nopeuttamaan kasvua. Veikolla ei autoa eikä ajokorttia, joten perunoiden kuljetuksen hän hoiti aluksi skootterilla, johon oli rakentanut vanerista sopivat laatikot tarakan molemmille puolille.

Pian Veikon varhaisperunat alkoivat saada kuuluisuutta ja kaupungin rouvista tuli vakituisia ”kuntia” , joita hän piti tärkeinä kauppiaalle. Veikko viljeli myös avomaan varhaisperunaa ja myi ne sopimusviljelijänä Suonenjoen kaupoille.

Myöhemmin Veikko hankki ajokortin ja auton, joka oli taksikäytössäkin jonkin aikaa.

Veikosta jäi minulle kiltille maalaispojalle mukavat muistot, vaikka jouduin viimeisellä luokalla vaihtamaan kortteeria Jenny-emännän mielenterveyden alkaessa horjua.

Muisteli Seppo Vehviläinen 8.3.2010 Kiuruvedellä